Respectiä kiitos.

Joulu on täällä. Se ihan oikeasti on täällä. Tällä kertaa pääsen viettämään oikeata pohjalaista joulua, ja odotan oikeasti mielenkiinnolla, miten se eroaa siitä joulusta, mihin kotona olen tottunut. Kyllähän se tänään kirpaisi nähdä äiti rappusilla kyyneleet silmissä vilkuttamassa, kun kotoa lähdettiin, mutta kyllähän minä sinne jo joulupäivänä takaisin menen. Ja on oikeasti ihan oikein, että välillä olemme siellä toisella puolella Suomea.

Yksi parhaista asioista tapahtuu myös, kun ihana rakas ystäväni tulee Suomeen ja nään hänet pitkästä aikaa. On ollut iso ikävä.

Harmi tässä joulussa on se, että se parempi puoliskoni on joulupäivänä jo töissä. Eipä sille tietenkään mitään voi, ja osattiinhan siihen varautua. Tuntuu se silti vähän kököltä ja joulutunnelmaa ei ainakaan kauhean kauaa kestä. Toisaalta tänä jouluna joulu tulee monta kertaa, kun pukki on ripotellut lahjoja kummallekin puolelle Suomea..ei ilmeisesti oikein osaa päättää kummassa anoppilassa me ollaan=) Pukki-raukka ihan eksyksissä..

Tätä joulua varjostaa myös vähän huonojakin uutisia, mutta ei niistä sen enempää. Olen vaan käyttänyt koko päivän sen miettimiseen, mikä meitä naisia oikeasti vaivaa? Miksi me annamme miesten ja yleensä elämän kohdella meitä huonosti ja aina samalla tavalla? Jos kerran on jo huomattu, että joku ei toimi tai joku ihminen kohtelee meitä huonosti tai satuttaa, miksi me vaan kärsimme ja olemme paikallamme? Tai mikä pahinta, menemme takaisin siihen tilanteeseen? En ymmärrä.
Olen kyllä tietoinen siitä, että elämässäni ei ole tullut vielä vastaan sellaista tilannetta, joten olen huono sanomaan, mutta en silti vaan voi ymmärtää miksi me arvostamme itseämme niin vähän, että suostumme huonoon kohteluun? Miksi emme voi uskoa, että me ansaitsemme oikeasti parempaa???? Mikä siinä ihan tosi on niin vaikeata?

Ja miksi on olemassa ihmisiä, jotka vain käyttävät koko elämänsä toisten alistamiseen ja itsetunnon tuhoamiseen? Millä oikeudella sellainen on mahdollista ja MITEN sairas pitää mielen olla, että sen oikeuttaa itselleen??? Tuntuu niin voimattomalta, kun joutuu katsomaan sellaista vierestä. Näin oikeustieteilijänä vaatii rankkaa itsehillintää, etten käy hakemassa sitä pesäpallomailaa ja nuiji sitä toista osapuolta tuonne maanrakoon.
Varsinkin, kun aikuista ihmistä ei voi pakottaa tekemään niin kuin olisi järkevää..jos ihminen haluaa tuhota elämänsä viimeisetkin rippeet paskapään kanssa niin sitä on vaan oikeasti katsottava vierestä ja kärsittävä. Vaikka siinä ei ole mitään järkeä oikeasti.

Anteeksi. Ei tullut tästä kovin jouluinen viesti, mutta tunteet on niin pinnassa, että ei pysty enää olemaan hiljaa. Ja vaikka kuinka joulu on ihana asia, niin ennen kaikkea se on läheisistä välittämisen aikaa, ja siksi tuo tuntuu niin pahalta.

Pidättehän kaikki huolta toisistanne ja itsestänne. Olette kaikki rakkaat ystäväni ajatuksissani aina. Ja muistuttaisin siitä, että kukaan eikä mikään ei ole sen arvoinen, että kannattaa tuhota oma elämä ja oma ajatusmaailma ja oma identiteetti sen takia. Annatte parhaimman joululahjan itsellenne, kun arvostatte itseänne ja kunnioitatte sitä lähellä olevaa ihmistä. Juuri sellaisena kuin hän on.

Hyvää joulua kaikille. Olette rakkaita.

Mistä aikaa lisää sais?

Lupaan, että kirjoitan enemmän heti, kun joululoma alkaa ja kaikki hässäkät saa loppumaan. Sitä odotellessa.

Tulin just takasin kotiin joka vuotiselta ja jopa perinteiseltä Lahden kertausharjoitusreissulta. Oli järjettömän mukava päästä soittamaan taas pitkästä aikaa, mutta toisaalta huomasi taas, miten paljon on mennyt taakse päin tuon soittamisen kanssa. Nyt sai tehdä jo ihan kunnolla hommia, että pysyi mukana..toisaalta olishan se aika hassua, että amatööri selviäis ammattilaisten joukossa ilman vaikeuksia;)

Muuuutta, oli kiva nähdä tuttuja pitkästä aikaa. Vaikka jalat huusi hallelujaa heti ensimmäisen tunnin jälkeen, kun maiharit vedin jalkaan. Tuli mieleen myös ne huonot asiat..aika kultaa muistoja kuitenkin aika paljon.

Hassua, miten sitä tuntee itsensä pieneksi, kun joka vuosi kuulee miten ihmiset on menny opiskeluissaan ja työjutuissaan eteenpäin ja tulee sellainen olo, että olenko itse saanut viimeisen vuoden aikana mitään oikeasti aikaan? Kun oikeasti tarkkailee omia tekemisiään ulkopuolelta, niin tosi paljonhan sitä on tullut tehtyä, vaikka tuntuu vaan siltä, että on vaan haahuillut ympäriinsä.

Eniten jäi mietityttämään erään ystäväni ratkaisu kuunnella omaa sydäntä uravalinnassa. Oli tehnyt todella rohkean ratkaisun ja jättänyt taakseen turvallisen ja kaikkien himoitseman elämän ja ruvennut elämään elämää niin kuin itsestä parhaalta tuntuu..sitä kuunnellessa tuntui omassa sydämessä pieni pistos. Ehkä minä jostain löydän sitä rohkeutta mennä uudestaan huilutunneille ja jonain päivänä ehkä teen jotain noiden laulujuttujenkin eteen.

Vaikka se kuinka pelottaisi niin olisi hyvä muistaa, että meillä on vaan yksi elämä. Se on elettävä nyt tai ei koskaan.

Muuttaminen on hullujen hommaa.

Hassua miten nopeasti aika menee ja miten nopeasti pystyy tekemään päätöksiä jos se on tarpeen. Pari viikkoa sitten päätettiin, että olisi ajankohtaista miettiä ja hakea uutta kämppää jos hyvä sattuisi tulemaan vastaan. Listattiin yhdessä vaatimuksia ja ajateltiin, että odotellaan ja katsotaan miten käy. Mutta ei kerinnyt oma ilmoitus lehdessä edes ilmestyä ennen kuin meillä oli jo kämppä.

Eihän siinä kaikki täydellistä ole, mutta ei se meidän lopullinen asunto olekaan. Mutta auto-ongelmaa lukuun ottamatta muuten on kaikki hyvin. Ja nyt pitäisi organisoida muutto viikossa! Ihan älytön määrä muistettavaa asiaa niinkin pienessä sanassa kuin muutto. Vakuutus, sähkö, laajakaista, asiat uuden vuokraisännän kanssa, entisen irtisanominen, Kela, muuttoilmoitus, yleensäkin osoitteen ilmoittaminen ties kenelle ja minne, puhelin..ihan hirvittävän moneen paikkaan pitää ilmottaa, että muutetaan pari korttelia! Ja kuitenkin vielä unohtuu joku tärkeä..sellainen olo on tällä hetkellä..

Eniten huumorintajua koettelee se, että tenttien ja ruotsin läksyjen ja vuosijuhlan järjestämisen keskellä pitäisi koko omaisuus pystyä pakkaamaan muutamaan pieneen pahvilaatikkoon. Ihan järjetön määrä tavaraa on kertynyt parin vuoden aikana!!Ei herrajestas sentään. Ja huippuna se, että mie tosiaan teen sen yksin, kun toinen on töissä..nooh, on sinällään helpompaa, että tietääpähän tasan tarkkaan mitä on missäkin, mutta kyllä se vähän tympäsee miettiä kaikkea yksin. Vaikka ei se toisen syy tietenkään ole. Eihän tälle nyt vaan mitään mahda. Mutta taitaa mennä tämän viikon yöunet laatikoiden pakkaamiseen..

Kiitos muuten jo etukäteen kaikille ihanille ihmisille, ketkä on luvannu auttaa. Ei teidän ois mikään pakko ja lämmittää tosi paljon mieltä, kun autatte silti jos vaan pystytte. Kiitos.

Kaikesta huolimatta odotan aivan täpinöissäni, kun päästään uuteen asustelemaan. Monta asiaa paranee nykyiseen ja siitä tulee hyvä mieli. Ja kun lauantaina muuttourakan päätteeksi pääsee OMAAN saunaan niin voi herrajumala sentään..mitä muuta voisi toivoa?

Minä täällä

Oli ihan uskomaton puhelu tänään. Istuttiin kumpikin ihan hiljaa puhelimessa ja vaan kuunneltiin toisen hengitystä. Kuulostaa niin teini-meiningiltä, että huhhuh, mutta ihan oikeesti!!! Se on niin hassua, kun kummallakaan ei ole välttämättä mitään sanottavaa, kun toinen tietää jo ihan kaiken..ja se kaikki on toistettu niin moneen kertaan. Ja sitten vaan istutaan, mutta ei kuitenkaan voida lopettaa, kun sitten olisi liian hiljaista. Ymmärrättekö? Sitten sitä vaan hengitellään ja kiitellään siitä, että joskus on tajunnu kattoa minkälaisen puhelinliittymän sitä ottaa...

Koko tämänkin päivän olin ihan yksinäni kotona ja en puhunu kellekään niin teki mieli jutella, eikä halunnu jäädä yksin, mutta silti ei jaksanu sanoa enää mitään. Outoa.

Sen olen muuten huomannu, että jos ihmisen kanssa pystyy vaan olemaan hiljaa ilman, että tarvii täyttää sitä tilaa äänillä niin on löytänyt aarteen. Miunkin elämässä on edelleen ja on ollut muutamia sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi vaan olla. Ei siinä tarvitse sanoa mitään. Voi nauttia vaan siitä toisen läheisyydestä tai hiljaisesta ymmärryksestä..Jep, tähän joku tietysti sanoo, että sen päivän kuin näkisi, että mie olen hiljaa..Ihanpa oikeessa on hänkin:) Mutta kyllä semmosiakin päiviä on. Aika montakin vuodessa. Ei sitä aina jaksa olla sellanen ylipirtsakka piipertäjä. Eikä niiden läheisten kanssa edes tarvitse.

Sellaisille riittää ihan tämmöisenä.

Joulua odotellessa

On se uskomatonta. Heti kun syyskuu kääntyy lokakuuksi niin joulujuttuja rupeaa ilmestymään mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Esimerkiksi tämä torin laidalla majaileva ns. "krääsä"-kauppa, mainos täynnä joulujuttuja!! Toisaalta tulihan sitä luntakin jo eilen, joten ehkä ihan ymmärrettävää? Mutta miksi se hössötys alkaa aina ja joka vuosi paria viikkoa aikaisemmin kuin ennen? Vai tuntuuko se vaan siltä.

Aika menee niin hurjaa vauhtia, että ei tässä kerkeä mukana nopeampikaan..vuoden aikana on tapahtunu taas niin paljo asioita, että ei perässä pysy. Parhaiten sen huomaa silloin, kun pitäisi saada kaverit pitkästä aikaa ajantasalle siitä "mitä sinulle kuuluu". Pienenpieni kysymys, mutta mitä siihen pitäis vastata? Ei enää edes itsekään muista kaikkea mitä tämänkin vuoden aikana on tapahtunut..keväällä isot asiat on jo kerenny unohtaa moooonta kertaa.

Mutta palataanpa siihen jouluun. Odotan sitä tänä vuonna enemmän kuin pitkään aikaan. Kaikki se lapsuusajan odotus on kyllä karissut pois siitä jo kauan aikaa sitten, mutta tässä joulussa on jotain erilaista. Se on loma. Se on ensimmäinen monen viikon loma (jolloin ei tod. tarvi ajatella koulua yhtään eikä ainejärjestöä eikä mitään) pariin vuoteen. Odotan sitä myös siksi, että tänä jouluaattona en olekaan töissä! Voin siis oikeasti mennä illanhämyssä saunaan kynttilöiden valossa ja hippailla koko aaton tekemällä lumilyhtyjä ja muuta lapsuudesta tuttuja joulujuttuja. EIKÄ tarvitse miettiä onko kaikki äänikamat mukana ja muistinko ottaa kaikki nuotit ym. Toisaalta tulee hirveä ikävä sitä tunnelmaa, mikä jouluna keikkailussa on. Se on kuitenkin niin erilaista ja varsinkin kun on ikävä sitä itse keikkailuakin tapahtui se sitten vaikka juhannuksena tai pääsiäisenä. Mutta on ihanaa pitkästä aikaa olla ihan rauhassa.

Tähän minun jouluidylliini liittyy tietysti se ihan PIENI mutta. Jep, toisesta osapuolesta kun ei tiedä A) onko se TÖISSÄ B) onko se toisella puolella suomea C) olenko minä kotona D) olenko minä toisella puolella suomea vai F) ollaanko me siis samassa paikassa vai ei? Toisaalta, onko mikään muuttunut meidän nykyisestä perustilanteestamme? Eipä niin. Joten mikään ei yllätä=) Paitsi että ekaa kertaa joudutaan oikeesti miettimään kumpi anoppi halutaan suututtaa tänä vuonna ja kumpi ensi vuonna. AH, perhejoulujen ihanuutta....;)

Tuotakin miettiessä olen huokaissut monta kertaa, että "jesh, meillä ei onneksi ole lapsia vielä"..siitähän se vasta riemu repeäisi. Toisaalta en kyllä tällä hetkellä ainakaan haluaisi tähän hyörinään ja hyrskynmyrskyyn lasta mitenkään. Miten ihmeessä pienen ihmisen voisi hoitaa, kun ei osaa hoitaa ja pitää huolta edes itsestään? Tätäkin ajatusta piti miettiä ihan tosissaan, kun säikähdin omaa fysiikkaani. Onneksi lekurisetä antoi armahduksen ja sanoi että kaikki on ok. Katsoi minua kyllä pitkään ja kysyi että "mitä opiskelet?" johon kiltti-tuula vienosti sanoi että "oikeustieteitä", johon lekuri nosti kulmakarvojaan ja kysyi "onko stressiä?" Siinä vaiheessa teki mieli ruveta nauramaan..."ai onko? Noooooooh, enpä olekaan tullut ajatelleeksi..", mutta oikeasti katsoin silmiin ja sanoin vaan hiljaa, että "on". Mutta, onneksi siis kaikki kremppa ja kenkkuilu johtuu VAAN stressistä. Kerkesin jo säikähtää, että jotain on todella pielessä tai että se pieni ihminen on tulossa tai jotain..uaah.

Jotta stressi ei nousisi vielä älyttömimpiin mittoihin niin tämä pieni ihminen menee kyllä nyt höyhensaarille moikkaamaan nukkumattia. Kiitos ystäväni kun olette siellä ja kiitos kun kestätte tämän tyhmän elämäni. En todellakaan tee tahallani sitä, etten kerkeä tehdä teidän kanssa mitään. Olette mun elämäni henkireikä ja en ikinäikinä loukkaisi teitä tahallani.

Ja Suppesurppanen, tulen käymään. Tulen heti tänään käymään. Anteeksi.

Hyvää yötä sinne liian kauas etelään myös. Rakastan sinua.

Uusi päivä ja uudet kujeet

Onneksi on taas uusi päivä. Vaikka meni kyllä viikonloppu ihan pipariksi. Olin suunnitellu noita kouluhommia valmiiksi, mutta enhän mä sitten paljon mitään saanu aikaseksi. Noh, jotain aloitin, mutta huominen ja ensi viikko tuli kyllä silti vähän liian nopeasti. Toisaalta on enää pari päivää yksin oloa ja sitten olen taas kaksin=)Heh..se piristää mieltä kyllä aina kummasti.

Huomisesta on tulossa tosi rankka päivä. Pitäis jaksaa evil-hampilääkärikin ja kaikkea. Ja pääsee kotiin vasta yöllä. Ei kiva. Missäköhän välissä sitä tenttiin lukisi? Lukeminen on tietysti yliarvostettua, mutta kuitenkin=) Jos yrittäisi välillä olla kiltti opiskelijatyttönenkin, eikä vaan haahuilla kaikkea muuta.

En muuten ymmärrä miten semmoset ihmiset, jotka juhlii joka viikko melkein joka ilta, jaksaa vielä opiskellakin? Ja ne pärjää koulussa vielä ihan hiton hyvin!! Ja meikäläinen möllöttää vaan kotona illasta toiseen ja joka kerta jännään ihan paniikissa pääsinkö tentistä läpi vai en? On se outoa. Toisaalta ehkä ne käyttää sitten aikansa jotenkin paremmin. Meikäläinen vaan möllöttelee..ehkä siinä on se syy.

Nyt kömmin kyllä moikkaamaan nukkumattia pitkästä aikaa näin aikaseen siitäkin huolimatta, että se on näyttäny mulle koko viikon NIIN älyttömiä unia, ettei ole mitään rajaa. Yritän samalla olla ajattelematta, että miun kulta on taas (tai oikeestaan pitkästä aikaa) valvomassa järjestystä koko yön. Toivottavasti se saa olla turvassa eikä mitään satu. Sekin aina mietityttää, että tommosen ammatin kun toinen valitsee, niin saan olla koko elämän varmaan ihan paniikissa yöstä toiseen. Kyllähän siihenkin tottuu ja turtuukin, mutta on siinä semmonen pieni pelko koko ajan olemassa. "Entä jos?" -kysymyksiä risteilee. Vielä toistaseksi on saanu nukkua yönsä rauhassa, kun ei ole sattunu mitään karmeeta (eikä toivottavasti koskaan satukaan). Mutta jos työstään tykkää, on sitä tehtävä vaikka mikä tulisi. Ja kyllä mie siitä hirveen ylpeä olen joka päivä. Joten silloin kestää pienen pelonkin.

Kunhan tulet vain ehjänä kotiin. Minulla on ikävä.

Hyvää yötä kaikille.

Onko rauha liikaa vaadittu?

Voi jeesus, että olen väsynyt muihin ihmisiin. Haluisin tällä hetkellä vaan käpertyä sänkyyn peiton alle hömppäkirjojen sekaan ja unohtaa kaikki muut ihmiset. Sitten kun vihdoin kaivautuisin sieltä peiton alta pois, huomaisinkin ilokseni, että kaikki ovat kaikonneet jonnekin maan syövereihin..Mutta sitä saa vaan toivoa.

Mikä siinä on oikeasti, että vaikka kuinka yrittää tehdä kaikkensa ja raataa perse ruvella, niin ei tarvi kun yksi ihminen joka voi pilata kaiken. Tai ainakin voi tehdä kaikesta raatamisesta turhaa. Mikä oikeus ihmisillä on tulla valittamaan pikku asioista tai jumittaa jollekin viime vuosi tuhannelle ja niihin tapoihin ja heti jos joku tekee jotain eri tavalla niin se leimataan idiootiksi tai muuten vaan ääliöksi????? En ymmärrä.

Olen vain niin perkeleen turhautunut tähän meijän systeemiin, jossa joka puolelta sataa ohjeita mutta kukaan ei kuitenkaan lopuksi halua kantaa vastuuta mistään. Ja jos hyvää hyvyyttäsi yrität tehdä jotain oikein ainakin omasta mielestäsi niin auta armias, kun joku muu saa sen tietää. Hitonmoinen valivali alkaa välittömästi.

Toisaalta olen äärimmäisen pettynyt itseeni, kun en pysty pitämään itseäni tilanteen ulkopuolella. Otan kaiken aina niin hirvittävän henkilökohtaisesti, että satutan sillä vaan itseäni liikaa. Jos pystyisin asettautumaan kaiken taakse ja pitämään mielessä, etteivät ne mua vastaan hyökkää vaan sitä mitä minä edustan, pärjäisin paljon paremmin. Mutta en pysty siihen. Siksi aina välillä mietin olenko oikealla alalla ollenkaan? Olenko tähän kaikkeen sittenkin liian herkkä? Onko tässä kaikessa ylipäätään mitään järkeä?

Antakaa vaan minun olla rauhassa.

Onneksi huomenna on toivottavasti jo parempi päivä.

Yökyöpeli olosuhteiden pakosta

Minusta ei olisi kyllä yöeläjäksi ihan aina. Vaikka viime aikoina en ole tajunnut mennä nukkumaan ja alkaa olla jo niin väsynyt, että ei enää edes saa unta, on tämä jo kyllä ihan kahjoa. Yritin nukkua edes vähän, mutta eipä siitä mitään tullut. Ja nyt on edessä lipunmyyntivuoro ainejärjestön piikkiin ja tietysti se viimeinen=) Noooh, eipähän se nyt kauheen kauan kestä, mutta silti tuntuu hullulta herätä 01.00 ja lähteä töihin...en ymmärrä miten yövuoroja tekevät sen oikein tekee.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä tätä joka yö. Ja meikäläisen elämässä on luultavasti niin, että minä olen se joka kotona nukun ja se toinen puolisko sängystä on tyhjänä öisin töiden takia. Joten ehkäpä olisi hyvä olla vinkumatta muutamasta huonosti nukutusta yöstä=) Toisaalta vinkumista voi kuulua aamulla hyvinkin paljon, kun kello soi 09 ja luennoille olisi vaan silti pakko mennä..eihän kukaan ole oikeasti pakottanut valvomaan, eihän?

Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii..

Varmaan kamalinta maailmassa on yksinäisyys. On päiviä, jolloin ei tarvi lähtee mihinkään kotoa ja huomaa illalla, ettei ole koko päivänä puhunut kenenkään kanssa. Se tuntuu aina välillä aika surulliselta. Toisaalta siihen kyllä tottuukin aika nopeesti.

Hassuinta tässä meikäläisenkin elämässä on se, että muutaman päivän viikosta elää sellaista ns. "normaali" elämää toisen kanssa ja tekee asioita yhdessä ja kaikki on niin jotenkin...miten sen selittäisi..semmosta kuin sen pitääkin olla. Elämän nimittäin.

Ja sitten taas tulee se toinen osa viikosta, jolloin menee nukkumaan joka yö yksin ja aamulla herää ikävään. Ja kaikki päivät vaan haahuilee huoneesta toiseen eikä saa mitään aikaiseksi, kun kaikki ei ole niin kuin sen pitäisi olla. En minä osaa elää yksin enää, kun ei ole mikään pakko. Kyllähän sitä suurimman osan ajasta ja siis elämästä on tähän mennessä elänyt yksin, mutta nyt kun ei enää olisi pakko, tuntuu se niin julmetun epäreilulta. Eikö olisi jo aika tämänkin pelleilyn loppua? Ja miten pitkään tätä oikeasti jaksaa..se aina pelottaa.

Mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään toisen ihmisen vuoksi ja oman onnellisuuden vuoksi? Onko olemassa raja ja jos on niin missä se kulkee ja miten sen tunnistaa ajoissa, jotta osaa välttää sitä? Entä jos perustaa koko elämänsä toisen olemassaolon mukaan ja sitten joku meneekin pieleen?

Älkää säikähtäkö, ei mikään ole vialla. Sitä vaan joskus miettii kaikenlaista. Olen tämän ikäinen ja vietän hirvittävän monta tuntia päivässä miettien toista monen sadan kilometrin päässä ja tuijottaen puhelinta tai järjestellen kalenteria tai panikoiden, että mitä tästä elämästä ja kahden vuokran maksamisesta ja mistään ylipäätään tulee. Milloin olen siinä tilanteessa, että oikeasti tiedän mitä me voidaan seuraavalla viikolla tehdä, ilman että pitää miettiä ympäri Suomen kaikkea ja kaikkia? Noh, onpahan tietysti elämä vähän jännempää, kun ei ole kaikki tiedossa. Ja pitäähän sitä elämässä haasteita olla..

Mutta tuntuu silti pahalta mennä taas tonne peiton alle yksin. Ja vaikka nallen ottaakin kainaloon niin ei se silti ole sama asia..eikä nalle osaa aavistaa, että olisin kunkkuhalin tarpeessa nyt.

Minulla on ikävä sinua siellä.

Joskus se on aloitettava minunkin.

Enpä olisi uskonut tähänkään päivään, mutta näin vaan käy. Itse olen jo pitkän aikaa lukenut kavereiden kuulumisia lähinnä blogien kautta. Toisaalta se kertoo aika paljon omasta "huonoudesta", kun ei tule muuten pidettyä yhteyttä. Mutta kosto elää ja tässäpä on nyt tätä viisautta tulossa sitten tuutin täydeltä.

Minkähän takia syksyisin iskee aina se monta viikkoa kestävä flunssa? Nyt olen niiskuttanut ja yskinyt jo viikon ja kuulemma on kaksi viikkoa vielä varmasti edessä..*huokaus*. Teen luennoilla aina muut hulluiksi köhimällä ja tänäänkin oli pakko lähteä välillä käytävään vetämään henkeä, ettei kuolema iskisi ihan justiinsa keskellä luentosalia. Dooh, ehkäpä se tästä. En ole vielä testannut kaverin vinkkiä flunssasta paranemiseen, kun valkosipulin kynnen laittaminen sukkaan tuntuu vähän oudolta ainakin näin aluksi..Mutta jos ei mikään muu tepsi niin kaipa sitäkin on kokeiltava=) Syönyt olen kyllä valkosipulia sukankin edestä ja sääliksi on käynyt vierustovereita. Mutta eipähän se tietysti minun ongelma onneksi ole=)

Olisi vaan hienoa jos saisi potea tautia rauhassa, mutta on tullut taas arvioitua oma jaksaminen turhan pitkälle ja kalenteri pursuu niin paljon kaikkea, että järki meinaa mennä. Enpähän ole kuitenkaan ainut=) Järjetöntä miten sitä osaa olla niin taukki ja olevinaan kunnianhimoinen, että pitää aina kaikkeen olla suostumassa ja vähintään kokeilemassa. Ei se maailma varmaan pysähtyisi, vaikka opettelisi sen hirvittävän vaikean ja kaksi kirjainta sisältävän sanan EI. Mutta ehkä se sana on varattu vain muita varten=)

Viikonloppuna pääsee onneksi taas pitkästä aikaa käymään kotona. Enpähän ole siellä päin vieraillut pariin kuukauteen ja äiti on siitä kyllä jo moneen kertaan kerinnyt mainita..noh, sitä kun on olevinaan niin hirvittävän kiireinen..Mutta kissoja on ollut kyllä hirrrrrmu ikävä. Pääsevät taas ahdistumaan tyttöbasilleista, kun hyökkään paijaamaan pahaa aavistamattomia karvaturrejani. On se rankkaa kissan elämä.