Respectiä kiitos.

Joulu on täällä. Se ihan oikeasti on täällä. Tällä kertaa pääsen viettämään oikeata pohjalaista joulua, ja odotan oikeasti mielenkiinnolla, miten se eroaa siitä joulusta, mihin kotona olen tottunut. Kyllähän se tänään kirpaisi nähdä äiti rappusilla kyyneleet silmissä vilkuttamassa, kun kotoa lähdettiin, mutta kyllähän minä sinne jo joulupäivänä takaisin menen. Ja on oikeasti ihan oikein, että välillä olemme siellä toisella puolella Suomea.

Yksi parhaista asioista tapahtuu myös, kun ihana rakas ystäväni tulee Suomeen ja nään hänet pitkästä aikaa. On ollut iso ikävä.

Harmi tässä joulussa on se, että se parempi puoliskoni on joulupäivänä jo töissä. Eipä sille tietenkään mitään voi, ja osattiinhan siihen varautua. Tuntuu se silti vähän kököltä ja joulutunnelmaa ei ainakaan kauhean kauaa kestä. Toisaalta tänä jouluna joulu tulee monta kertaa, kun pukki on ripotellut lahjoja kummallekin puolelle Suomea..ei ilmeisesti oikein osaa päättää kummassa anoppilassa me ollaan=) Pukki-raukka ihan eksyksissä..

Tätä joulua varjostaa myös vähän huonojakin uutisia, mutta ei niistä sen enempää. Olen vaan käyttänyt koko päivän sen miettimiseen, mikä meitä naisia oikeasti vaivaa? Miksi me annamme miesten ja yleensä elämän kohdella meitä huonosti ja aina samalla tavalla? Jos kerran on jo huomattu, että joku ei toimi tai joku ihminen kohtelee meitä huonosti tai satuttaa, miksi me vaan kärsimme ja olemme paikallamme? Tai mikä pahinta, menemme takaisin siihen tilanteeseen? En ymmärrä.
Olen kyllä tietoinen siitä, että elämässäni ei ole tullut vielä vastaan sellaista tilannetta, joten olen huono sanomaan, mutta en silti vaan voi ymmärtää miksi me arvostamme itseämme niin vähän, että suostumme huonoon kohteluun? Miksi emme voi uskoa, että me ansaitsemme oikeasti parempaa???? Mikä siinä ihan tosi on niin vaikeata?

Ja miksi on olemassa ihmisiä, jotka vain käyttävät koko elämänsä toisten alistamiseen ja itsetunnon tuhoamiseen? Millä oikeudella sellainen on mahdollista ja MITEN sairas pitää mielen olla, että sen oikeuttaa itselleen??? Tuntuu niin voimattomalta, kun joutuu katsomaan sellaista vierestä. Näin oikeustieteilijänä vaatii rankkaa itsehillintää, etten käy hakemassa sitä pesäpallomailaa ja nuiji sitä toista osapuolta tuonne maanrakoon.
Varsinkin, kun aikuista ihmistä ei voi pakottaa tekemään niin kuin olisi järkevää..jos ihminen haluaa tuhota elämänsä viimeisetkin rippeet paskapään kanssa niin sitä on vaan oikeasti katsottava vierestä ja kärsittävä. Vaikka siinä ei ole mitään järkeä oikeasti.

Anteeksi. Ei tullut tästä kovin jouluinen viesti, mutta tunteet on niin pinnassa, että ei pysty enää olemaan hiljaa. Ja vaikka kuinka joulu on ihana asia, niin ennen kaikkea se on läheisistä välittämisen aikaa, ja siksi tuo tuntuu niin pahalta.

Pidättehän kaikki huolta toisistanne ja itsestänne. Olette kaikki rakkaat ystäväni ajatuksissani aina. Ja muistuttaisin siitä, että kukaan eikä mikään ei ole sen arvoinen, että kannattaa tuhota oma elämä ja oma ajatusmaailma ja oma identiteetti sen takia. Annatte parhaimman joululahjan itsellenne, kun arvostatte itseänne ja kunnioitatte sitä lähellä olevaa ihmistä. Juuri sellaisena kuin hän on.

Hyvää joulua kaikille. Olette rakkaita.

Mistä aikaa lisää sais?

Lupaan, että kirjoitan enemmän heti, kun joululoma alkaa ja kaikki hässäkät saa loppumaan. Sitä odotellessa.

Tulin just takasin kotiin joka vuotiselta ja jopa perinteiseltä Lahden kertausharjoitusreissulta. Oli järjettömän mukava päästä soittamaan taas pitkästä aikaa, mutta toisaalta huomasi taas, miten paljon on mennyt taakse päin tuon soittamisen kanssa. Nyt sai tehdä jo ihan kunnolla hommia, että pysyi mukana..toisaalta olishan se aika hassua, että amatööri selviäis ammattilaisten joukossa ilman vaikeuksia;)

Muuuutta, oli kiva nähdä tuttuja pitkästä aikaa. Vaikka jalat huusi hallelujaa heti ensimmäisen tunnin jälkeen, kun maiharit vedin jalkaan. Tuli mieleen myös ne huonot asiat..aika kultaa muistoja kuitenkin aika paljon.

Hassua, miten sitä tuntee itsensä pieneksi, kun joka vuosi kuulee miten ihmiset on menny opiskeluissaan ja työjutuissaan eteenpäin ja tulee sellainen olo, että olenko itse saanut viimeisen vuoden aikana mitään oikeasti aikaan? Kun oikeasti tarkkailee omia tekemisiään ulkopuolelta, niin tosi paljonhan sitä on tullut tehtyä, vaikka tuntuu vaan siltä, että on vaan haahuillut ympäriinsä.

Eniten jäi mietityttämään erään ystäväni ratkaisu kuunnella omaa sydäntä uravalinnassa. Oli tehnyt todella rohkean ratkaisun ja jättänyt taakseen turvallisen ja kaikkien himoitseman elämän ja ruvennut elämään elämää niin kuin itsestä parhaalta tuntuu..sitä kuunnellessa tuntui omassa sydämessä pieni pistos. Ehkä minä jostain löydän sitä rohkeutta mennä uudestaan huilutunneille ja jonain päivänä ehkä teen jotain noiden laulujuttujenkin eteen.

Vaikka se kuinka pelottaisi niin olisi hyvä muistaa, että meillä on vaan yksi elämä. Se on elettävä nyt tai ei koskaan.