Tänään täyttää 2 kuukautta meidän perheen uusin tulokas. Ja kyseessä siis ei tosiaan ole kissa, vaikka hirvittävä kissavauva-kuume onkin tällä hetkellä menossa...
Mikä on sitten ollut erilaista tuommoisen ihmislapsen kanssa? No, ihan kaikki.
Viimeksi eilen nauroin, että raskaana oleminen ilmeisesti sopi minulle, verenpaineet ei ole ikinä olleet niin hyvät, painoa ei tullut ylimääräistä, mielialat oli aika seesteiset (tai miehen mielestä ainakin olin hämmentävän hyvällä tuulella), synnytyskin oli tosi nopea ensimmäiseksi kerraksi ym. Siitä huolimatta tämä vauva-arki on yllättänyt todella. Tänään tosin maailma näyttää huomattavasti valoisammalta, koska yhtäjaksoista unta tuli viime yönä 7 tuntia. Huh, muksu nukkui siis 8,5 tuntia putkeen ja voi sitä juhlaa, kun katsoin muksun kitistessä kelloon ja se näytti puoli seitsemää!! Muutama viime yö on ollut tällaista ja pieni orastava toivonkipinä on hyvin nukkumisesta olemassa, mutta ehkä ei kannata vielä juhlia..
Muuten on huomattavissa pientä ahdistuneisuutta yksin kotona möllöttämiseen. Tällä viikolla olenkin joka päivä lähtenyt johonkin, mutta selkeästi tulee vinguttua miehelle heti, jos se jättää meidät tänne yksin vapaapäivinään. Toisaalta kyllähän hänellekin kuuluu se oma aika ja voin sanoa, että mies on ottanut niin ison roolin vauvan kanssa, että en voi parempaa toivoa, mutta silti jotain tekemistä kaipaisi näköjään ja pientä mökkihöperyyttä on havaittavissa. Muksunkin kanssa pitäisi kyllä viipottaa siellä sun täällä, että tyyppi oppisi siihen. Katselin kateellisena rakkaan ystäväni blogia oman muksun tekemisistä, nehän oli käyny vaikka missä jo patikoimisesta lähtien! Pitäisi siis vaan uskaltaa enemmän ulos ja luottaa siihen, että ehkä se vauvan itku ei ole hirvein asia maailmassa (vaikka se itsestä välillä siltä tuntuu) ja että hommat hoituu jollakin tavalla siitä huolimatta.
Ollaan me nähty toki myös täällä kotona jo sellainen tilanne, että mies joutui tulemaan kesken työpäivän käymään kotona, kun hysteerisesti itkevä nainen soittaa ja taustalla kuuluu karmea vauvan huuto. Jesjesjes, sinä päivänä ja siinä tilanteessa tuli mun jaksamisen rajat vastaan ja miehen kotivisiitti (n. 15 min.) auttoi jaksamaan.
Mutta vaikka kaikkea uutta on pitänyt opetella ja silti on semmoinen olo välillä, että eihän tästä tule yhtään mitään, niin on tuo otus hirveän rakas. Hassua nähdä miten se muistuttaa tuota omaa rakasta miestä ihan tosi paljon ja miten iloiseksi se pieni hymykin voi tehdä, kun se hymyillään juuri minulle. Ja miten hassuja ilmeitä siltä löytyy, varsinkin kun hassu äiti lauleskelee kummia lauluja, ja muksu koettaa olla kannustavan näköinen :). On se meidän oma rakas Pötikkä.
