Joulua

Eräs ystäväni totesi minulle eräänä päivänä, että olen kuulemma suurimpia jouluihmisiä, mitä hän tietää. Kyllä, oli siinä täysin oikeassa. Nytkin teen miehen hulluksi kuuntelemalla täysillä joululauluja ja jammailen ympäri kotia. Huomautin hänelle, että en sentään kuuntele joululauluja juhannuksen aikaan, vaan ihan tälleen jouluna, joten eiköhän se minulle suotane.

Tämän joulun hitti on Michael Bublé.....

Vielä olisi huominen päivä ja sitten puolitoista viikkoa lomaa! Edellinen loma olikin heinäkuussa, ja siitäkin puolet tein rockfestivaalia. Että johan tuo oli aikakin. Oon aika kärkkäästi kommentoinut työpaikalla takaisin, kun siellä on kyselty, että "no millonkas sinä sitten töihin tulet" sellaisella äänensävyllä, että onpas liian pitkä vapaa, että "todellakin vasta ensi vuonna tulen ja olen lomani kyllä ansainnut". Huomenna ihan mahtava fiilis, kun töiden jälkeen lähdetään ajamaan kattien kanssa kohti anoppilaa ja ei tarvi miettiä enää mitään. Ja yritän olla ajattelematta sitä, miten nopeasti tuokin loma menee.

Joulu on minulle rauhaa, hiljaisuutta, toisaalta kälätystä perheen kanssa, syömistä, oma mies, kynttilöitä, lunta, valoa, pimeyttä, hyvä kirja ja ihan vaan nauttimista läheisten seurasta ja rauhasta. Tässä joulussa on myös oma erityispiirteensä, mutta siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Paha mieli.

Tänään tunsin itseni melkeinpä alastomaksi. Naapuri oli löytänyt meidän postia revittynä maasta lumihangesta ihan tuolta kadun päästä ja ottanut sieltä talteen. Yhdessä kirjeessä oli ollut cd-levy mukana (kävi ilmi kirjeen tekstistä) ja sitä levyä ei näkynyt missään. Sen oli joku toope siis vienyt. Nyt on sellainen olo, että mitä muuta siellä oli, mitä on viety ja revitty ja luettu...tuntuu pahalta. Ja mietityttää tietysti se, että oliko se vaan sattuma vai oliko se tarkoitettu meille. Huomenna saa mies mennä ostamaan lukittavan postilaatikon. Ei se silti tähän auta, eikä tuo mulle mielenrauhaa takaisin. Se on lintukoto näköjään kaukana täältäkin...

Kurkela

Käytiin muuten ihanien ystävien kanssa kuutelemassa Johanna Kurkelaa pari päivää sitten. Oli pitkästä aikaa sellainen keikka, että tuli elettyä täysillä mukana. Itkettyä ja naurettua ja varsinkin itkettyä. Tämä biisi oli niitä, jotka jotenkin kolahti ja tuntui kuunnellessa ihan siltä kuin sydän pakahtuisi.

Jossain metsäin takana aavat aukeaa.

Kalalokit kiertelevät vanhaa majakkaa.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Siellä laivan kannella sut viime kerran näin.

Sanoit metsän ahdistavan uuden etsijää.

Saamattomat nahjukset vain lumen seuraan jää.

Tiesit maailman voittavasi, kunhan yrität.

Näivettyköön juurilleen tääl metsäpitäjät.

-----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait. 

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait. 

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin. 

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Joskus ehkä muistat vielä maata metsien.

Muistat pilvet valkopurjeet yllä järvien.

Muistat miten kuikka huusi illan ikävään,

pajulinnun hento laulu häipyi hämärään.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi,

lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi.

Oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan.

Sen maailman juhlapöydissäkin joudut muistamaan.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Vieläkin sua odotan, oi rakas ystäväin.

säv. ja sov. Tomi Aholainen

san. Heikki Kerkelä

Johanna Kurkela - Jossain metsäin takana

Mietteitä

Se on hassua, miten sitä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja mitä tapahtuu vaikka parinkin vuoden päästä. Viime aikoina olen miettinyt omaa elämääni paljon ja varsinkin sitä, että mitä elämältäni oikein haluan ja millaisen tulevaisuuden haluaisin. Onko niitä sellaisia unelmia olemassa, joiden eteen tekisin mitä vaan, vai onko minulla unelmia lainkaan?

Toisaalta tulee mietittyä sellaisiakin ajatuksia ja asioita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan miettivänsä vielä pari vuotta sitten.

Jotenkin minua pelottaa ajatus siitä, että tässäkö se nyt on tämä elämä. Tällaistako se nyt on, eikä mitään muuta ole tiedossa? Ei sillä, miehen kanssa menee tosi hyvin, meillä on mukavaa yhdessä. Lähinnä olen jotenkin tylsistynyt työhön ja siihen, etten oikein tiedä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Vai olenko minä vaan ihan kauhea ihminen, enkä osaa olla onnellinen niistä asioista, mitä minulla on tällä hetkellä? 

Kaipaisin ehkä jonkinlaista paussia ja aikalisää tästä kaikesta, jotta saisi lisää miettimisaikaa. Pelottaa se, että tyydyn vain tähän ja muutaman kymmenen vuoden päästä totean, että on jo myöhäistä tehdä asioita toisin. Toisaalta tuntuu, että puuttuu se viimeinen rohkeus toteuttaa asioita ja niitä unelmia. Toisaalta tuntuu myös siltä, että on jotenkin hukassa niiden unelmien suhteen, ei uskalla unelmoida eikä tiedä mitä unelmoisi. Semmoinen hiljaa hiipivä paniikki on iskemässä. Munhan piti tehdä elämässäni vaikka mitä, missä se ihminen on nyt!!!!

Olen elossa

Kyllä vaan, olen täällä edelleen. On vaan koko elämä keskittynyt uuden työn oppimiseen ja hengissä pysymiseen, joten sen vuoksi on ollut vähän hiljaista "viime aikoina". Vihdoin olen päässyt siihen vaiheeseen, etten ihan joka ilta itke ajatusta aamulla töihin menemisestä ja joskus menee jopa ihan viikko ilman itkuja. Jee!

Tulipahan taas todettua, että en ole mitä ilmeisimmin maailman paras ihminen ottamaan vastaan uusia asioita ja tottumaan niihin helposti. Kaikki pitäisi aina osata nyt ja heti, joten se vaikeuttaa omaa jaksamista aika paljon. Myös mielialat on vaihdellu niin paljon jo yhden päivän aikana, että jos en paremmin tietäisi, niin luulisin olevani raskaana. Ja tämä suhteellisen ahdistava kokemus uuden työn aloittamisesta sai entistä enemmän miettimään kauhulla sitäkin vaihtoehtoa, koska jos olen aina näin hirvittävän mukautuvainen uusien asioiden edessä, niin ehkä kannattaa ne lapsi-mietinnät haudata heti.

Mutta joo, sain siis töitä muutama kuukausi sitten ja ensi viikolla menee jo koeaika umpeen. Suurin ahdistus on tullut työasiassa siitä, että mun pitäis olla hirveän iloinen tilanteestani ja toisaalta olenkin, mutta silti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Hurjaa on ollut ja useana päivänä olen tuntenut itseni NIIIIN pieneksi. Äidiltäkin piti ihan kysellä, että "olenko minä aina ollut tämmöinen?" Ja sieltä tuli vastaus että "kyllä". Pienenä olin kuulemma itkenyt lohduttomasti, kun muskariin tuli uusi täti ja pelkäsin, ettei se tykkää minusta. Voi elämä.

Totutellessa on mennyt ja voin sanoa suoraan, etten tiedä vieläkään, että mikä minusta tulee isona. Jos joku tietää, niin otan vinkkejä vastaan ilolla.

Kevääseen ja kesään on kuulunut myös uuden kummipojan syntymä, ihanan ystävän ihanat häät ja monta muuta juhlaa. Elokuulle asti piti mennä, että tuli ensimmäinen viikonloppu ilman sen kummempaa ohjelmaa, joten vauhtia on piisannut. Ehkä sitä vihdoin ois aikaa jopa käydä katsomassa sitä uutta kummipoikaa, ennen kuin hän alkaa kävellä ja menee rippikouluun. Toisaalta mukava ois nähdä sitä vanhempaakin kummipoikaa, joka kyllä jo kävelee, mutta toivottavasti ei vielä ole menossa rippikouluun :). Mökkeilemään piti tänä kesänä keretä, mutta saa nähdä.

Mukavaa on se, että miekkosen kanssa en muista näin seesteistä aikaa meillä olleen koskaan. Möllötellään vaan ja kupsotetaan kainalossa. Opin tästä elämästä sentään jotain. Tykkään.

Tauti osa 2.

Viimeiset kaksi viikkoa voisi tiivistää jotensakin näin:

Mitä uskotte, että tapahtuu, kun yhdistää keuhkoputken tulehduksen, elämäni ensimmäisen korvatulehduksen (!!!!) ja poskiontelotulehduksen? Ei mitään kauhean kivaa.

Siihen soppaan kun lisätään antibiootti 1 (aiheutti rytmihäiriöitä), antibiootti 2 (aiheutti näppylöitä/punaisia pilkkuja naamaan) ja antibiootti 3:sen (joka toistaiseksi ei ole VIELÄ aiheuttanut mitään, katsellaan) ja sitten karmeen kasan suht jytäköitäkin särkylääkkeitä tuon korvan takia, niin meininkiä voi kuvata melkoiseksi.

Pieni toive: olisi mukavaa olla terve taas.

On tässä päivässä jotain mukavaakin. Minusta tulee ihan pian miljoonannen kerran täti, kun ystävä on jo sairaalassa ja vauvaa odotellaan maailmaan. Iik, puhelinta vahtaan höpelönä :).

Veljet ja siskot

Minähän tunnetusti olen ottanut isosiskon roolin jo aikoinaan melkoisen vakavasti ja kaikki isosiskot tietää, että ei se lähde ikinä pois päältä, vaikka se veli olisi jo aikuinen.

Nyt oon viimeiset viikot huoli painanut vähän siskoa taas. Veljellä on menossa isoja elämänmuutoksia, joista se varmaan itsekään ei oikein tiedä vielä, että mitä tekisi. Veli on joutunut miettimään joitakin asioita täysin uusiksi ja se sinänsä on ihan hyvä homma ja tämä sisko täällä tsemppaa kyllä kovasti. Toisaalta siskoa myös vähän pelottaa, että muistaahan veli hoitaa kaikki hommansa kunnolla kaikkea uutta odotellessa, ettei sitten petykään pahasti, jos uudet tuulet ei toteudukaan. Tämä sisko on myös huolissaan siitä, että muistaahan veli pitää huolta myös perheestä ja läheisistä siinä samalla, ettei ne katoa matkalle siinä uusien tuulien mukana. Tämän siskon on toisaalta  hirmu vaikeeta mennä puhumaan sille ihanalle veljelleen, ettei se luule, että mie vaan nalkutan ja yritän pomottaa ja päteä. Tämän isosiskon tarkoitus ei ole tehdä niin, vaikka se veli saattaa niin luulla. Tämä sisko on hirmuisen iloinen omasta rakkaasta veljestään ja karmean ylpeä monesta asiasta, mitä tämä veli on tehnyt ja tulee tekemään. Tämän siskon mielestä veli on ollut urhea ja isompi ihminen monessa asiassa, kuin tämä sisko olisi ikinä pystynyt olemaan. Tämä sisko haluaa olla kannustava ja tsempata myös silloin, vaikka veljestä tuntuisi siltä, että mikään ei onnistu. Tämä sisko toisaalta haluaa muistuttaa myös niistä velvoitteista ja ikävistä asioista. Koska niitäkään ei voi unohtaa. Jos tekisi ne ikävätkin asiat kuntoon, niin sitten voisi nauttia paljon enemmän niistä uusista kivoista asioista, näin tämä sisko ajattelee.

Monen mielestä tämä sisko hössöttää liikaa ja voisi antaa välillä vaan olla. Mutta ei siskona olemista voi lopettaa, koska siskot on tehty sitä varten, että ne pitää huolta ja antaa välillä neuvoja, vaikkei veli niitä haluisi kuullakaan. Kaikesta huolimatta tämä isosisko rakastaa veljeään hirmuisesti joka ikinen päivä.

Tauti

Sehän mun piti sanoa tuosta taudista, että tuli muuten tehtyä taas perinteiset. Sain torstaina varmuuden vuoksi syötäväksi antibiootti-kuurin ja se jäi sitten siihen yhteen pilleriin se kuuri. Torstai-iltana tuli nimittäin semmoinen olo, että juu ei toiste tätä kiitos. Mie olen aika varma siitä, että mulla oli jotain rytmihäiriöitä. En tiedä tietty varmaksi, koska ei oo semmoisia kauheemmin ollu, mutta jestas, että oli huono olo. Ei silleen oksettanu, mutta oli tosi huono olla ja puristi tuosta rinnasta ja tuntui tosi oudolle. Siinä lääkkeen teksteissä luki, että ei suositella semmoisille ihmisille, joilla on jotain sydänjuttuja, koska voi aiheuttaa muutoksia EKG (wtf) -käyrissä tai jossain (jes, huomatkaa suuri asian hallitseminen). Ei muuten oo pitkään aikaan pelottanu niin paljo mennä nukkumaan, ku sillon torstaina, kun ei oikein uskaltanu nukkua, kun ei tienny herääkö enää. Että joo, jäi ottamatta se kuuri.

Nyt sitten toivotaan, että meniskö tämä ohi vai pitääkö lähteä taas kokeilemaan uutta. Nytkin tuo lääke oli joku harvinainen, koska oon niin paljon allerginen, ettei tiedä mitä voin syödä. Jes. Kukkarossa on lista siitä, että mistä lääkkeistä mulle on tullu jotain. On siellä listalla yksi semmoinenkin lääke, mitä olen VOINUT syödä. Harvinaisuus sinänsä, niin oli pakko laittaa ylös :). Mutta joo, oli pelottavaa ja ei tämä sairastaminen kauheen mukavaa ole varsinkaan näiden allergioiden kanssa. Aina saa pelätä, kun pistää lääkettä suuhunsa, että "mitähän tästä nyt sitten tulee". No, maanantaina on pakko raahautua töihin oli kunto mikä hyvänsä. Onneksi kuumetta ei ole enää, tämä yskä / hengitys on vaan aika kamala. Pittää sitten katsella, jos ei rupea ohi menemään, että mitä tehdään, ei tässä keuhkoputken tulehduksen lisäksi mitään keuhkokuumetta enää kaipailla. Toisaalta sitten pääsisi kyllä sairaalaan arpomaan niiden lääkkeiden kanssa.

Kevättä kohti

Olen ollut nyt viikon sairaana kotona kissojen kanssa ja jestas miten tekisi mieli tavata ihmisiä ja lähteä hommiin. Tylsää tämä möllöttäminen pitemmän päälle. Ulkona on ollut vielä niin järkyttävän hyvä ilma, että ihan ärsyttää tämä makaaminen. Sairastaminen tuli muutenkin vähän kökköön vaiheeseen, kun just olin saanut itseäni niskasta kiinni ja aloitettua uutta elämää ja asennetta. Noh, jospa se tästä taas. Pitäkää peukkuja.

Edelliseen postaukseen vastauksena, sain sen työpaikan kesäksi. Ensi viikolla odottelen viestiä siitä, että milloin varsinaisesti aloitan. Odotan kyllä tosi mielenkiinnolla, mutta toisaalta pelottaa myös aika tavalla. Minun pitäisi siellä osata vaikka mitä!

Samalla teen hullua listaa siitä, mitä sitä ennen pitäisi hoitaa kuntoon:

• vaatevarasto -> on pakko käydä jollakin puvustusneuvoja-tyypillä, ei tule muuten mitään. Kaappiin pitäisi saada kasa siistejä vaatteita, jotka ovat mukavia päällä, mutta tosi siistejä ja asiallisia ja vielä KESÄKSI. Minä kun tunnetusti rakastan kesän kuumuutta, not.
• Uudet kengät (voi harmi mikä tehtävä)
• Uusi laukku, siihen on mahduttava läppäri ja sen on oltava siisti, mutta kiva (ainiin, pitäiskö mulla olla se läppärikin?)
• Uusi auto, meille pitäisi siis hommata toinen auto miehelle, se voi olla mallia romu, kunhan se kulkee kesän
• Kampaajalle pitää varata aika ennen töiden aloitusta
• Pitäis varmaan keritä katsoa noita asioita läpi ja valmistautua siihen hommaan jotenkin

Että joo. Mun eka palkka (enkä muuten ees tiijä saanko minkälaista palkkaa, ihan sama suoraan sanottuna) meni sitten varmaan jo siinä ja enemmänkin. Ja kesältä piti saada jotain säästöön? Ai miten? Ja opintolainaakin suunnittelin maksavani vähän pois. Huh. Nyt sitten toivotaan, että mie pärjään tuolla jotenkin ja tekisin hyvän vaikutuksen ja ehkä saisin sitä kautta töitä myös syksyksi edes jostain?!!!

Ainiin ja auto on ainakin TOISTAISEKSI toiminut. Sais luvan lopettaa ne teini-iän kiukkuilut ja kasvaa aikuiseksi ja toimia. Sitä minä ihan pienesti vain toivon.

Ja sit jännitetään kauheesti, että milloin ihanalle ystävälle syntyy vaavi. Täti on täällä täpinöissä :). Semmoista kevättä minulla. Ainiin ja kohta alkaa taas kauhee stressaaminen noista saamarin pihahommista. Voi ei.

Päivitystä

Tässä pikapäivitys kuulumisiin, kirjoittelen paremmin lisää, kun kerkeen:

• Töissä menee ihan ok, saan tehdä siellä jo tosi itsenäisesti hommia ja ilmeisesti ovat suht tyytyväisiä. 
• Kävin parissa työhaastattelussa tällä viikolla. Molemmista jäi hyvät fiilikset. Toisen osalta lupasivat ilmoitella ensi viikon keskiviikkona ja toisen osalta lähiaikoina. Sain hyvää palautetta hakemuksestani (oho) ja itsestäni. Tuli siis tosi hyvät fiilikset. Tiistain haastattelu oli sikäli jees, että ilmiselvästi mut haluttaisi ottaa, mutta toisaalta se työ oli vain osa-aikaista. Eli odotan ensi viikolle maanantain haastattelun tuloksia (töitä ois touko-elokuu ja mahdollisuus saada jalka oven väliin) ja mietitään sitten. Yritän olla innostumatta liikaa.
• Kissat on ihania muruja. Hassun sähkösiä kutjakkeita koko ajan, niin hassun näköisiä karvoineen, että ei niille voi kun nauraa.
• Ja nauramista kaivataan, koska se saamarin auto on edelleen sökö. Sitä on nyt korjattu 2 kuukautta eikä kukaan siltikään tunnu saavan sitä kuntoon. Rahaa on palanu tuhansia euroja siihen korjaukseen ja ei muuten naurata. Että joo. Ensi viikolla se menee nyt sitten taas huoltoon (eikä tod. muuten hirvittävään merkkihuolto-firmaan enää ikinä, ainiin se reklamaatio on vieläkin tekemättä) ja katsotaan nyt, että löytyisikö ihminen, joka osaa tehdä sille jotain. Nyt se makaa tuolla autotallissa osat levällään ajokiellossa. Jee. Kaveri lähti just viemään miestä töihin (kiitoskiitoskiitos ihanista ystävistä) ja veljeni kuskaa meitä huomenna. Ensi viikkoa en uskalla ajatellakaan.
• Mies on aika hajalla tuon auton suhteen ja se pelottaa minua.
• Kuntoilu on ihan jäissä, koska kaikki aikataulut menee koko ajan uusiksi. Tällä hetkellä mietityttää se, että miten myö päästään töihin ja siinä kohti vesijumppaan meno ei ole se prioriteetti nro 1. Harmittaa kyllä.
• Hääpäivä oli ja meni. Oli tosi kiva viikonloppu ja möllötettiin miehen kanssa toistemme kainaloissa (ja autokin yritti huijata ja toimi sen ajan). Oli tosi kivaa ja kyllä minä sitä miekkostani hirmusti rakastan.
• Toivoisin vaan, että meidänkin tuuri kääntyisi joskus auton, töiden ym. suhteen.

Ei mulla muuta.