Pimeässä.

Minä makaan pimeässä yksin kyyneleet valuen ja tuijotan kattoa. Lopulta nousen sängystä tekemään jotain, ihan mitä tahansa, koska en vaan pysty enää makaamaan yksin. Pääni sisällä jatkan keskusteluamme eteenpäin, vaikka toinen osapuoli oikeassa elämässä jo matkaa höyhensaarilla. Paha olo hyökyy kohti ja vaan kasvaa mammuttimaisiin mittoihin ja tiedän, että murjotan aamulla ja toisella ei tule olemaan hajuakaan siitä miksi.

Suhteessamme on ongelma, joka painaa minua. Se saa minut surulliseksi ja haluaisin tehdä sille jotain. Tuntuu pahalta, kun en saa ajatuksilleni vastakaikua tai ainoastaan vastauksen "en tiedä". "Miksi et edes yritä tietää?" tekee mieli kysyä..mutta vastauksena on vain hiljaisuus tai kevyt tuhina. Ja minä turhaudun lisää. Tekisi mieli taas vaan räjähtää oikein kunnolla, mutta keskellä yötä siinä ei ole mitään järkeä.

Siispä jatkan keskustelua itsekseni ja huudan lujaa. Ääntäkään ei tule ilmoille, mutta pään sisällä huuto kaikuu pitkään. Toivoisin, että joskus se huuto tavoittaisi myös sen ihmisen, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Juuri sen ihmisen, jolle se huuto on tarkoitettukin.

Lopulta kyllästyn istumaan yksin pimeässä ja möngin takaisin sänkyyn. Jatkan siellä kattoon tuijottamista ja odotan unen tuloa. Samalla se toinen ojentaa kätensä ja kauhoo minut syliin. Enkä voi mitään muuta kuin itkeä ääneti pimeässä.

Hullu kesä ja hullu vuosi

Hassua miten aina on liikaa tekemistä. Tämä heinäkuu oli kyllä jo ihan pohjanoteeraus tekemisen määrässä. Minähän en saanut kesätöitä, joten ajattelin olevani lomalla ja joskus päästin semmoisen pienen ajatuksen gradusta ja syventävistä opinnoista karkaamaan päästäni oikeaksi mietteeksi..mutta kuinkas kävikään.

Ihan kaistapäistä viuhtomista paikasta A paikkaan B koko ajan päivästä toiseen. Uudet hommat oli aivan todella kivoja ja oli hienoa päästä tekemään jotain ihan uutta uusien ihmisten kanssa, mutta voi jestas miten se vei voimia! Hullu skarppaus päällä koko ajan, ettei kukaan huomais miten uusi siinä hommassa olin. No onneksi meni kaikki hyvin, mutta huono juttu oli se, että kotikonnuille piti kirmata melkein saman tien. Eipä siinä paljoo kerinny nukkua univelkaa, kun toiset hommat painoi jo päälle. Se sentään oli jotain tuttua, mutta hirvittävän raskasta jotenkin kummallisesti. Heti ensimmäisestä päivästä tuntui, kun vetäisi semmosta tonnien painoista kivirekeä perässään ja mikään ei toimisi siitä huolimatta. Ihan tajutonta. Ja ennen kuin festivaali kerkesi alkaakaan, oli jo niin väsynyt kuin yleensä vasta pirskeiden lopussa! Ja eniten ärsyttää, että piti tavata kavereita ja oikeasti olla niiden kanssa, mutta ei edes ilennyt soittaa 15 minuutin kahvilla olon vuoksi...

Koko homma meinasi päättyä hirveään katastrofiin, kun ukkosta oli ilmassa ja jyrähteli oikein kunnolla ystävien kesken. Väsyneitä oltiin ja sen piikkiin voi paljon laittaa, mutta oli se pelottavaa. Hetken luulin jo menettäneeni yhden rakkaimmista ihmisistäni ja se tunne oli kertakaikkisen musertava. Silloin murtui meikäläisen suojaus aika pahasti, ja moni täysin tuntematon ihminen pääsi todistamaan matalaa hetkeäni...

Pelottaa vieläkin.

Nyt hommat jatkuu iloisimmissa merkeissä ja näitä teenkin mielelläni. Toisaalta aivoissa sykkii paniikki maanantain työhaastattelusta, joka mennessään loistavasti antaisi minulle mahdollisuuden aivan mielettömään työkokemukseen ja voisin hyppiä taivaalle. Jos taas tuloksena on jotain paskaa, niin masentumisen aste tulee olemaan melkoinen. Ja se takaraivossa kummitteleva tenttikin häämöttää muutaman päivän päästä..uuuaaaah.

Ihme stressi-olo jo ennen kuin syksy on edes alkanut! Hullu vuosi siis tulossa.