Jestas

Kiitos siitä, että piristätte minua. Otin neuvosta vaarin. Soitin kaverille, lähden illalla lenkille, koska sain seuraa. Hah, saa nähdä kestääkö huomiseen tämä..ja rupesin tekemään ruokaa, kun ajattelin, että ei ole tervettä olla syömättä mitään. Laskin kaverin neuvon avustuksella eilistä kulutustani ja energiavaje/kalorivaje on mulla joka päivä melkein 1000 kcal luokkaa ??? WTF? (ihan mahtava teini-ilmaisu) Just, ehkä pitäis ruveta syömään ihan oikeasti, että laihtuis niin vammaselta kuin se kuulostaakin.

Ja anteeksi, että tästä tuli joku laihis-blogi. Mutta jospa sekin auttaisi, että puhun näistä asioista ihan ääneen. Tai ainakin näin tekstin välityksellä.

Mutta hauskinta tässä on se, että kissat istuu tällä hetkellä uunin edessä ja tuijottaa sinne hämmentyneen näkösenä "mitä hittoa tuolla tapahtuu, ruokaa uunissa?" Kertoo ehkä jotain siitä, että minä en kauheesti kokkaile normaalisti....buahaahaa :) Repesin äsken ihan totaalisesti, kun näin noiden karvanaamojen ilmeet :) On ne ihania.

Pullataikina = minä

Mä vaan paisun. Voi hyvä elämä sentään mä olen plösö. Ja niille jotka väittävät muuta, tässä vähän faktaa: Painoin v. 2004 intissä ollessani 15 kiloa vähemmän kuin nyt. WTF?? Viime syksynä painoin 10 kg vähemmän kuin nyt?! Toinen WTF?? Ja minulla oli silloin hyvä olla, vaikka olin vähän ylipainoinen/normaalipainon yläpuolella.

Joo-o, ei musta tikkua saa tekemälläkään enkä haluakaan sellainen olla, mulla vaan on paska fiilis ja turvonnut olo. Ne 10 kg kun sais poikkeen niin hienoa ois. Ja mitä hittoa tässä talven aikana on tapahtunu? Syksyllä elettiin fiksusti ja oli hyvä fiilis, nyt mä vaan paisun. Mä menin naimisiin, paisuuko silloin vaikka ei oliskaan heti paksuna? Ihan ihme touhua.

Ja minä itse olen siihen suurin syypää.

En oikeasti muista milloin viimeksi olisin harrastanut liikuntaa kunnolla ja niin että se olisi ollut kivaa. Ja mä olen laiska, mukavuudenhaluinen, syön ruokaa pahaan olooni ja keksin tekosyitä olla tekemättä mitään järkevää ja jotta voisin vaan jäädä sohvalle. Inhoan sitä, miten en saa itseäni niskasta kiinni ja itken itseäni uneen ja silti en saa mitään aikaiseksi. Olen jo varmaan sata kertaa päättänyt aloittaa liikkumisen ja paremmin syömisen, mutta vittu siitä mitään tule ikinä.

Sitten mulla on vielä kaiken lisäksi ihana mies, joka tykkää musta juuri tällaisena tai vaikka isompana eikä koskaan sano siitä mitään. Kuuntelee kaikki mun valitukset ja kommentoi jos haluan, mutta silti rakastaa mua aina vaan. Voi äh sentään.

Mä en siis oikeasti enää tiedä mitä tehdä. Vikatikki napsahti tänään, kun jouduin käymään ostamassa miljoonakokoa isompia rintsikoita pelkästään sen takia, että mulla se läski tulee aina ensin persuksiin ja rintoihin. Järkytyin ihan todella siellä sovituskopissa ja itku ei ollu kaukana. Mä en halua olla näin iso, mä en halua. Mitkään vaatteet ei enää mahdu päälle, mä odotan kauhulla kesän juhlia, kun ei ole rahaa mennä ostamaan uusia vaatteita, mutta vaatehuone on täynnä kohta melkein 2 kokoa liian pieniä vaatteita.

Ja sitten mua oksettaa se, että mä täällä teille valitan. Ihan oma ongelmani tämä on, mutta mä olen kohta ihan oikeasti epätoivoinen. Mitä mulle pitää tapahtua, että mä teen tälle asialle jotain?

Syndet

Sitä oltais tänään sitten taas vuotta vanhempia ja viisaampia. Eiku :) Ihmeellisen äkkiä se aika kyllä tuntuu  menevän, vaikka vasta äsken aloitin opiskelut ja olin 20?? Siltä se ainakin tuntuu..eilen illalla meni jo itkuksi, kun en osannut miehelle selittää miksi tuntuu niin hassulta. Jotenkin vaan tuli sellainen olo, että tässäkö tämä elämä nyt sitten oli, onko enää jäljellä mitään tavoitteita ja unelmia? Tänä vuonna on tapahtunut yhteensä niin kamalan paljon asioita, että ei varmaan hirvittävän montaa samanlaista vuotta ole elämässä tulossa. Vuoden aikana mies sai töitä, ostettiin talo, otettiin kissoja, mentiin naimisiin...huhhuh!

Pakko kai sitä on luottaa siihen, että elämässä on vielä paljon jäljellä hienoja hetkiä. Isoin seuraava juttu ois saada tuo gradu valmiiksi ja valmistua. Se ois aivan mahtavaa.

Mutta jos ensiksi juhlitaan nämä syndet pois alta. En suostu saamaan vielä mitään suurempaa ikäkriisiä, vasta sitten kun täytän 80 vuotta. Siispä tervetuloa kakulle :)

Hämillään.

Rakas ystäväni sai pienen prinsessan eilen ja mie huomasin olevani ihan hämilläni. Hmmm, pitää siis totutella ajatukseen ystävästäni äitinä, vaikka luulin asian olevan jo ihan selvä. Nyt se vaan pamahti konkretiaksi ja huomasin hämmästyksekseni olevani ihan hämilläni! Hämmentävää :)

Osiltaan hämmennys liittyy omiin mietteisiin, kun ikää taas tulee parin päivän päästä lisää ja lapsi-kuvioita tulee mietittyä entistä useammin ja ei oikein tiedä miten siihen suhtautua. Jos niitä meinais tehdä, niin kohta ois terveydellisesti jo aika tehdä ja toisaalta ei oikein tiedä haluaako niitä koskaan ja jos ei halua, niin onko joku kamala hirviö/mutaatio? Huh, on se elämä vaikeeta välillä. Onneksi armas mieheni on samanikäinen, joten hänelle pamahtaa nämä mietteet todenteolla varmaan vasta parin vuoden päästä..siihen asti armonaikaa saada omat ajatukset asiasta järjestykseen..toivottavasti.

Naurua

Meinasin tänään revetä nauruun ihan totaalisesti, kun psykologini ilmoitti minulle, että ei ole enää minusta huolissaan :) Hehee, olen siis virallisesti järkevä ja oman elämän hallinnassa pitävä henkilö. Tai sitten en :)

Uaaaah!

Ette muuten usko miten meinaa pää räjähtää!

Ihan liikaa hommia. Pitäis keskittyä graduun, mutta ei kerkee. Pitäis tehdä rokkia, mutta ei kerkee. Kaikenmaailman sukulaiset kyselee hääkuvien perään, mutta ei kerkee. Kaverini, jolla oli häät meidän jälkeen lähetti eilen kiitoskortin, voi perkele. Mutta ei vaan kerkee. Pitäis järkätä kaverille häitä, mutta tuntuu ettei kerkee. Pitäis joskus nähdä tuon miehen kanssa, mutta ei kerkee. Pitäis joskus nukkua, mutta ei kerkee. Kämppä pitäis siivota ja pyykkiä pestä, mutta ei kerkee.

EI VAAN EHDI!!

Huh, kylläpäs helpotti avautuminen :) Ahistaa vaan, kun ois oikeesti mukavaa hommailla noita juttuja (no okei, ehkä ei sitä siivoomista), gradukin oikeasti ensimmäistä kertaa yli vuoteen kiinnostaa ja mulla on mukavaa sen kanssa, mutta silti tuntuu semmoselta häseltämiseltä. Ja toi rokki, pitäis mm. etsiä talkoolaisia, vastaava mulle kaveriksi ja vastailla miljoonaan sähköpostiin ja siivota tuo mun sähköposti, jotta löytäisin sieltä ne viestit joihin ois vastattava. Huh. Mutta sekin ois niin ihanaa tehdä kunnolla, jos vaan kerkeis.

Minä tarvitsisin itselleni assistentin. Oisko vapaaehtoisia? :) Ja tähän vielä sitten haaveilen siitä yrityksestä, ei ole kuules mitään saumaa. Siispä jää haaveiluksi :)

Mutta joops, nyt pitää lähteä juoksemaan seuraavaan kokoukseen. Anteeksi avautuminen, mutta ehdin edes sen verran :)