Rentoa

Ihanat ystävät antoi meille lahjakortin rentoutumaan. Käytiin siis miehen kanssa lillumassa vähän Spa-tunnelmissa + syötiin pitkästi ja hyvin ja nukuttiin kuin possut. Minun nukkuminen on kyllä vähän sitä ja tätä, mutta yritys oli hyvä :). Oli mukavaa, vaikka hämmentävää sinänsä, kun tunnelma oli sellainen "nyt viimeistä kertaa ihan kahdestaan" sekoitettuna pieneen "päästäänköhän me koskaan enää mihinkään" -epätoivoon.

Ehkä pitää luottaa siihen, että mummot on tarpeeksi innokkaita hoitajia, että oikeesti voidaan joskus kahdestaankin mennä. Siitä pitäisi vaan muistaa pitää kiinni, että ottaisi sitä aikaa itselle ja parisuhteellekin. Se tässä "projektissa" kuitenkin meikäläistä ainakin on eniten pelottanut, että miten meidän kahden käy. Ihan sama mitä muuta tapahtuu, mutta tuota elämäni miestä minä en halua menettää.

Toisaalta pitäisi hankkia sitä rentoa fiilistä jostakin ja raahata sitä muksua mukana vähän sinne sun tänne. Oppisi sekin kulkemaan mukana tilanteesta toiseen. Aina välillä on toki huonojakin päiviä, niinhän meillä kaikilla, mutta olisi hienoa, jos nappula pystyisi kulkemaan mukana menossa ilman suurempia ongelmia ja siinä on mun mielestä enemmän kyse nimenomaan siitä, että kuinka paljon jaksaa sitä penskaa mukana kuljettaa, ettei jää vaan kotia itkemään.

Eilen oltiin syömässä ja nauratti viereisen pöydän perhe. Siinä oli äidin ja isän lisäksi kaksi poikaa, joista toinen oli ehkä noin 2-vuotias ja toinen noin 5-vuotias. Se 5-vuotias oli melkoinen tapaus. Jutteli tarjoilijan kanssa niitä näitä ja kyseli ihan kaikkea ja oli hirveän kiinnostunut ihan kaikesta. Siinä vaiheessa kun perhe poistui paikalta, niin viimeisenä se yritti kaupata pikkuveljeään tarjoilijan avuksi loppuillaksi tiskaamaan :). Vähän revettiin miehen kanssa.

Mutta uutta elämää odotellessa lähinnä minun päivät tällä hetkellä sujuvat. Jotenkin hämmentävääkin, että tilanne voi olla ns. päällä ihan päivänä minä tahansa. Sen huomaa myös jo anopin "jokojoko" -puheluista...

Huomenna menen kampaajalla käymään hakemaan vähän piristystä tukkaan. Saa nähdä mitä se taas kirjaimellisesti mun pään menoksi keksii.

Yksi asia on varma. Ei ole muuten ikävä töihin YHTÄÄN. Hyi että, menee kylmät väreet pelkästä ajatuksesta. Nautin ihan suunnattomasti kotona olemisesta. Ainakin vielä tällä hetkellä :).

Taito puhua ja olla hiljaa

Mikähän siinä on, että asioista puhumista pitää ihan opetella? Miksi on niin vaikeaa sanoa asiat sillä tavalla kuin ne ovat? Miksi ei voi vaan suoraan kertoa, kun joku asia harmittaa? Miksi täytyy odottaa aina siihen asti, kun järkevästä keskustelusta ei tule enää mitään? 

Huomasin asian taas viime yönä ja tänä aamuna, kun meinasi kriisi kotona äityä melkoisen pahalle tolalle. Tilanteet kiristyvät hyvin äkkiä peruuttamattomalle tasolle, jos molemmat puhuvat, mutta kumpikaan ei kuuntele tai sitten ei vaan pysty ymmärtämään toisen näkökulmaa. Itse sorrun usein siihen, että kuulen toisen puheesta vain ne huonot asiat tai väännän hyvätkin asiat omalta kannaltani huonoksi. Mies ei voi sitä sietää, vaan kyselee, että onko pakko miettiä asioita nais-kommentin kautta.

Esimerkki 1.

Mies sanoo: "Voitaisiinko käydä tämä keskustelu vaikka jonain muuna ajankohtana, kello on nyt 02 ja minä haluaisin oikeasti nukkua, koska en pysy enää hereillä". Nainen kuulee: "Ei voisi vähempää kiinnostaa mitä horiset, ole jo hiljaa".

Esimerkki 2.

Mies sanoo: "Miksi olet nykyään kauhean masentunut ja innoton, itsesäälissä rypeminen ei oikeasti ole hyvä juttu. Olen sinusta huolissani ja haluaisin auttaa, kunhan vaan kerrot miten." Nainen kuulee: "Sinäkin oot vaan tuommoinen laiska paska, voisit yrittää vähän enemmän, minulla olisi muutakin tekemistä, kuin paapoa sinua". 

Ja näiden jälkeenhän keskustelu on kerrassaan ihanalla tasolla?

Yritän toki ajatella, että olen kehittynyt tällä saralla jo paljon. Tänäkin aamuna sain (sitten lopulta) viimein sanottua sen, mikä painaa ja mikä on vialla. Mutta tulipahan käytettyä yö ja aamu murjottamiseen, inhottavaan nälvimiseen ja mököttämiseen ennen sitä. Luonnostaan puheliaana ihmisenä olen huomannut, että parhain ase murjottamisessa on se, kun yhtäkkiä olenkin ihan hiljaa. Se tekee toisen osapuolen aivan hulluksi. Huonoa siinä on se, että jossain vaiheessa en osaa sitä itsekkään enää lopettaa. Tietyn rajan jälkeen puhuminen olisi jollakin kieroutuneella tavalla "luovuttamista", vaikka kyse oikeasti olisikin ihan vaan asioiden selvittämisestä.

Sitä olen miettinyt jo kauan, että miksi hemmetissä mulle iskee aina keskellä yötä nuo keskustelu-tarpeet? Minä en ihan oikeasti tee sitä tahallani, en osaa selittää sitä itsekään. Olisi siinä vaiheessa vaan niin paljon helpompaa (ja säästyttäisiin paljolta pahalta mieleltä), jos tuo toinen osapuoli ei olisi niin helposti nukahtava tapaus...

En tiedä miksi tämän asian halusin teille kaikille jakaa. Ehkä osaltaan halusin myös tätä kautta pyytää vielä kerran anteeksi siltä kaikken rakkaimmalta. Anteeksi. Tule turvallisesti kotiin, minulla on sinua ikävä.

1. Hääpäivä

 

30.1.2011

Mies ilmoitti mulle pari päivää aikaisemmin, että me lähdetään viikonlopuksi johonkin ja mukaan tulisi pakata jotain lämmintä, siistiä ja yöpymiseen sopivaa. Meikäläinenhän siitä sitten riemastui ikihyviksi. Käytin sitten sen pari päivää kyselemällä kaikkea tärkeää ja vähemmän tärkeää. Kissojen hoidosta onneksi kysyin, koska eihän se rakas sitä ollut älynnyt lainkaan ajatella (huomaa kuka meistä yleensä hoitaa nämä matkajärjestelyt), mutta rakkaan ystävän avustuksella saatiin onneksi kissojenkin hoito järjestymään ja päästiin matkaan.

Lauantaina 29.päivä sitten aamulla lähdettiin ja pienen pieni aavistus matkan määränpäästä mulla oli olemassa, mutta mistä sitä ikinä tietää! Päivä oli kaunis ja luminen ja autossa kuunneltiin Nightwishiä ja Johanna Kurkelaa :) Tulomatkalla sain muuten jo kuunnella hääpäivän kunniaksi vähän Stellaakin, mutta menomatkalla en, koska se miehen mielestä on liian synkkää musaa :)

Ja matka jatkui, tässä vaiheessa mä jo vähän hymyilin tietäväisenä kuskille, koska hirveesti ei muita vaihtoehtoja ollut :) Ja oikeassa olin!!

Menimme siis viettämään hääpäiväviikonloppua samaan paikkaan, jossa vietimme häämme tasan vuosi sitten. Voi miun oma muru :) Kaiken huipuksi se murmeli oli varannu meille täsmälleen saman mökin, kuin vuosi sitten. Tuli kyllä vähän itku silmään siinä lumisateessa kävellessä, koska jysähti jotenkin isosti tajuntaan se, että siitä kaikesta ihanasta oli oikeesti kulunut aikaa jo vuosi!! Ja se paikka oli edelleen aivan ihana..siellä toki muistivat meidät ja tiedoissa luki, että hääpäivän vietossa ollaan. Toivottivat meidät oikein lämpimästi tervetulleiksi ja mökissä istahdettiin sohvalle ja katsottiin toisiamme pitkään. Täällä sitä nyt ollaan, ihan kahdestaan. Tuntui mukavalle :)

Lähdettiin oikeastaan samantien ulos kävelemään, koska lumisade alkoi olla jo aika sankkaa ja haluttiin vielä saada vähän valokuvia otettua. Kävimme siis hiipparoimassa ympäri "tiluksia" ja kuvailimme itseämme kaikissa niissä samoissa paikoissa kuin vuosi sitten. Toki vähän erilaisissa vermeissä, mutta oli kyllä tosi hauskaa. Otettiin pusukuvia ja höpsöiltiin oikein kunnolla. Lunta oli aika paljon enemmän kuin viime talvena, joten oli melkoinen työ päästä varsinkin sinne ylös kallioseinämän viereen, mutta päästiin me sinne viimein. Mietin vaan siinä lumessa kahlatessa, että teinkö mä tämän saman ihan oikeasti vuosi sitten hääpuvussa :) Muistan varmaan aina niiden muutaman pikkutytön ilmeen, kun vuosi sitten hääpuvussani lumihangesta ilmestyin heidän eteensä kesken valokuvaussession :)

Täällä siis valokuvia otettiin vuosi sitten ja melkoinen kipuaminen sinne olikin!

Sittenpä tultiin takaisin mökille ja mentiin saunaan. Tällä kertaa kokeiltiin myös mökkiin kuulunut poreamme, koska se vuosi sitten jäi kiireessä kokeilematta :) Ihan mukavahan tuo oli, kaksi ihmistä mahtui jopa ammeeseen ilman karmeeta tsunamia :). Pieni tsunami toisaalta koettiin suihkun kanssa, kun viemäri olikin vähän tukossa ja ihanasti suihkun lattia lainehti saunomisen jälkeen. Noh, siitäkin selvittiin. Saunomisen jälkeen möllötettiin kainalossa ja itse asiassa katsottiin pieni pätkä taitoluistelua telkkarista, romanttista sinänsä. Kohta olikin vuoro pynttäytyä parhaimpiinsa ja lähdettiin ravintolalle syömään. Meille oli siellä varattu vähän ruokaa erään toisen seurueen noutopöydästä ja ruoka oli järjettömän hyvää!!! Häistä tuttua viiniäkin juotiin ja jopa meikäläinen joi punkkua mielellään. Taisin löytää suosikki-punaviinini. Syötiin ihan rauhassa melkein pari tuntia ja seurattiin vähän haikein mielin juhlapaikalla vietettyjä häitä. 

Sitten olikin aika mönkiä takaisin mökkiin ja oman kullan kainaloon. Puolen yön jälkeen vaihdettiin pieniä lahjoja, mies antoi mulle huomenlahjaani kuuluvat korvakorut hääpäivälahjaksi. Aivan ihanat!! Aamulla nukuttiin oikein pitkään ja puolilta päivin käytiin kirjautumassa pihalle ja lähdettiin kohti kotia. Juhlapaikalta toivottivat tervetulleeksi myös ensi vuonna. Saa nähdä tuleeko tästä perinne :) Ensi vuonnahan on minun vuoroni järjestää tuolle muruselleni jotain mukavaa.

Kotiin saavuttiinkin sitten Hesen kautta, koska mies oli mulle vakuutellut koko edellisen viikon, että hääpäivänä on vuorossa pilkkimistä (selityksenä lämpimille vaatteille), lumitöiden tekemistä (ah kuinka ihanan romanttista yhdessä) ja ruokaa (mennään Heselle). Pitihän se Hese sitten toteuttaa, joten hääpäivänämme tosiaan istuttiin kotona ruokapöydän ääressä ja syötiin kerrosaterioita :) Ihan vähän nauratti siinä tilanteessa ja pakkohan siitä kuvakin oli ottaa, jotta on todistusaineistoa myöhemmin! Mies uhosi ainakin kertovansa asiasta töissä: "hääpäivänä tarjosin vaimolle ruuat heseltä" -tarina, vois melkeinpä olla jo legendan ainekset koossa :)

Ihan pieni ero tuohon lauantai-iltaiseen järkyttävän hyvään ruokaan :)

Kaiken kaikkiaan oli aivan mahtava viikonloppu ja rakastuin mieheeni kyllä lisää, jos se vaan on enää ylipäätään mahdollista. Mun rakas on aivan mieletön ja en vaan voi käsittää, miten hyvä se on mulle. Paras mies ikinä ja mun elämäni rakkaus. Kiitos kulta!

Sinä vain, sinä vain

saat mut luottamaan

meillä on aikaa.

 

Sinä vain, sinä vain

saat mut tuntemaan

että mä kelpaan.