Työtön opiskelija

Kirjaimellisesti.

Lähetin juuri irtisanomisilmoituksen työnantajalle huomisesta alkaen. Puhuttiin tänään puhelimessa ja tulimme siihen tulokseen, että mun on järkevämpää irtisanoutua kuin roikkua listoilla. Olen siis jo puoli vuotta ollut kotona koulun takia ja vielä pari kuukautta olisi kulunut samalla tavalla. Työnantaja antoi siis ymmärtää, että heidän kannaltaan on helpompaa, jos lähden pois -> jos ei ole aikomusta tulla kohta töihin. JA eivät pysty lupaamaan mulle kunnolla töitä vaikka sinne menisinkin, koska muitakin on töissä ja ei mulle rahallisesti riitä pari päivää kuussa. Ja valmistumiseni ei olisi vaikuttanut palkkaan mitenkään ja tarkoitukseni on saada töitä muualta. Vähän tuo kirpaisi, mutta ymmärrän heidän pointtinsa ja ei tuo kovin edullista olisi ollut mullekaan, koska siinä vaiheessa kun valmistun, olisi tuolla ajatuksella/sopimuksella ollut taloudellisesti järkevämpää olla työttömänä kuin tehdä paria päivää kuussa töitä.

Hassulta se silti tuntuu. 2 vuotta kuitenkin tuolla olin, vaikka viimeiset puoli vuotta olinkin lähinnä kotona. "Mitäs nyt?" -ajatukset risteilevät päässä. Toisaalta nyt pitäisi oikeasti saada tuo gradu valmiiksi ja hakea sitten oikeita töitä jostain. Opiskelukaveri kertoi just avoimesta työpaikasta sen työpaikalla toisella puolella Suomea, mutta sekin ois jo tammikuussa. Hitto.

Onneksi työnantaja lupasi hyvän työtodistuksen ja kertoi heidän olevan työhöni tyytyväisiä. Että ei sentään ihan huonosti mennyt :)

Nyt on sitten tulevaisuus ihan avoin. Vähän pelottaa.

Äidit ja tyttäret

Mulla on varmaan maailman parhaat appivanhemmat. He ovat tulossa kylään parin tunnin päästä ja ovat meillä sitten onneksi ihan muutaman päivän, jotta keretään taas vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Toiselta puolelta Suomea on aina vaikea tänne matkustaa, varsinkin kun työt ym. haittaavat lomien järjestelyä. Mieheni isä on nyt jäämässä eläkkeelle ja anoppi ensi syksynä, joten sitten näkeminen helpottuu ehkä joiltakin osin. Itsellä on vaan niin paha mieli siitä, että emme käy siellä tarpeeksi, vaikka he sen ymmärtävätkin.

Tulen muistamaan aina sen, miten häitä järjestellessä oltiin käymässä miehen kotona ja anopin kanssa häärättiin kaikenlaista ja yhtäkkiä hän totesi, miten on niin mukavaa, kun hänellä on kaksi poikaa ja nyt miniöistä on mahdollista saada niitä tyttäriäkin. Että olen hänelle kuin oma tytär.

Omasta äidistäni muistan sen, kun appivanhempani olivat ensimmäistä kertaa tulossa vanhempieni luokse kylään (me olimme silloin jo kihloissa), huseerasi äitini aivan höpelönä ympäriinsä ja panikoi mm. onko postilaatikon ympäriltä leikattu nurmikko. Kaiken piti olla ihan täydellistä. Ja sitten kun he toisensa tapasivat, rentoutui äitini selvästi ja kuiskasi minulle jälkeenpäin, että "ihan mukavia ja tavallisia ihmisiähän he olivat"Ai todellako?  Enpä olisi mitenkään uskonut :) Äidit on välillä sellaisia. Oma äitini varsinkin. Olen perinyt niin paljon tuota höösäys-puolta, että saa nähdä millaiseksi se vielä tästä kehittyy iän myötä. Toisaalta toivoisin myös, että omalta äidiltäni olisin perinyt sen kaikkitietävyyden. Se on ilmeisesti joku äitien mystinen ominaisuus. He tietävät aina tavaroiden paikat ja toisten asiat. Äidille on ihan turha mennä kertomaan mitään "uutisena", koska se on kuitenkin tiennyt sen jotenkin. Aivan sama mistä on kysymys. Äidille riittää pelkkä kulmakarvan värähdys, ja se onkii siitä tietoonsa kaikki salaisuudet. Semmoisia on äidit.

Epätoivo iskee.

Jenni Vartiainen - Missä muruseni on

Tämä biisi on meikäläiseen kolahtanut ja kovaa. Luukutan sitä kotona yksinäni ihan täysillä. Jostain syystä nämä suomalaiset naisartistit on saanu mut viime aikoina innostumaan musiikista taas pitkästä aikaa. Jenni ja toisaalta myös Johanna Kurkela sytyttää ja biisit on oikeesti hyviä. Pitäis jostain repiä rahat ja käydä ostamassa levyjä. En ole pitkään aikaan musiikkia itselleni ostanut ja nyt tuntuis siltä, että nuo levyt kyllä haluaisin.

Gradu edistyy ja ei edisty. Sain VIHDOIN valmiiksi ne saamarin tilastot. Nyt on jotenkin orpo-olo, kun pitäisi jatkaa tästä eteenpäin ja en tiedä mistä aloittaa. Tekemistä on niin valtavasti ja se tuntuu ihan mursertavalta. Uaaah, mä en saa tuota varmaan ikinä valmiiksi..

P.S. I love you

Tuo elokuva tappaa minut joka kerta.

Ei ole kenellekään uusi asia, että minuun tuollaiset hömpät kolahtaa. Mutta on kaksi elokuvaa ollut aina ylitse muiden. Holiday (joka on vaan ihan mahtava, jestas mikä tunnelma) ja tämä P.S. I love you. Holidayssa on ihan jees tunnelma ja sellainen hyvä mieli, mutta voi luoja tätä toista. Ei ole olemassa toista elokuvaa, joka saa mut itkemään heti ensimmäisestä minuutista alkaen. Itkin nytkin siis 2,5 tuntia putkeen, mainostauoilla kävin vessassa ja keittämässä teetä ja niistin nenäni. Muuten: pelkkää ja totaalista itkemistä. Olen lukenut tuon kirjana joskus vuosia sitten ja pitäis varmaan testata uudestaan, että saako samanlaiset oireet kirjakin aikaiseksi vai johtuuko se vaan tuosta elokuvasta. Sen ensimmäiset kymmenen minuuttia on vaan niin meikäläisen ja miehen elämästä, niin perus-riita kuin voi ikinä olla. Ja jotenkin se ajatus, että toiselta tulee kirjeitä kuoleman jälkeenkin on niin riipaiseva, että voi hyvä jumala sentään minä olen tolaltani pelkästä ajatuksesta. Ja siihen soppaan kun lisätään musiikki ja irlantilaiset miehet ja maisemat niin voi juupeli sentään.

Olo on aika piestyn oloinen. Olen vielä kaikenlisäksi kipeä jo kolmatta viikkoa, kahden ensimmäisen viikon oireita olivat kurkkukipu ja lämpö. Nyt uutena kehiin tuli nuha. Oi miten ihastuttavaa.

Mies suuttui mulle tänään, ja pakotti lepäämään väkisin. Ahdistaa vaan, kun pitäis gradua tehdä höpelönä, enkä joutais lepäilemään.

Kissat sai mut repeämään tuon leffan lopussa ihan totaalisesti. Olin siis jo itkenyt 2 tuntia 25 minuuttia putkeen ja silmät oli melkein muurautunu umpeen. Albus tuli lähelle ja katsoi minua hämmentyneen näköisenä. Hyppäsi syliin ja rupesi kehräämään. Vähän ajan päästä Sepi tuli kans paikalle. Raukat säikähti, että mikä mulla on ja miksi rääyn kuin hullu. Tuli vaan sellainen hullu-kissanainen olo, peiton alla teekupposen kanssa katson hömppäelokuvaa yksin kotona itkien pimeässä ja vain kissat on seurana. Onko kliseisempää kuultu?

Odotan mieheltä puhelua, se lupasi soittaa, kun tiesi, että katson tuota elokuvaa ja itken yksinäni. Pitäisköhän meidän lähteä sinne häämatkalle "sitten joskus" vaikka Irlantiin ja Skotlantiin? Voi hyvää päivää, itkisin siellä varmaan onnessani joka päivä pelkkien maisemien takia. Mie olen niin pöhelö.

P.S. minä rakastan sinua rakkaani, aina ja ikuisesti.

Lahopää

eli minä.

Tapaus 1. Mies laittoi aamulla uuniin tulen, jotta vähän lämpiäis, kun on luvattu kylymää keliä. No minä muistin sen äsken, että oishan sitä pitäny välillä sekoitella ja laitella uusia puita. No ei tarvi enää..pitää varmaan kohta muistaa (eli huomenna) pudotella tuhkat ja laittaa pelti kiinni, nyt siellä oli vielä pari kissansilmää...

Tapaus 2. Rupesin laittamaan itselleni ruokaa (mies piti eilen karmeen puhuttelun, kun mie vaan jugurtilla täällä elän) ja pistin veden kiehumaan makarooneja varten. Lähdin sitten jatkamaan gradun parissa "vähäksi aikaa" tietokoneelle ja tuurilla lähdin hakemaan jotain tuolta olkkarista, kun huomasin, että liedellähän kiehuu kattila. No onneksi siinä vielä oli vähän vettä pohjalla, ettei ihan menny kattila pilalle...

Mitä opimme tästä? Mulle pitäis hankkia varmaan holhooja.

Sekavaa höpinää

Siivosin tänään. Mies oli töissä, joten sain pitkästä aikaa siivota ihan rauhassa ja kunnolla yksikseni. Oli jopa ihan mukavaa :) Ei tarvinnu yhtään tapella siitä, että miksi pölyt pyyhitään ennen imurointia ja miksi tavarat laitetaan ensin paikoilleen ja vasta sitten kannattaa siivota. Jätin minä sille kasan mattoja puisteltavaksi, se on miesten hommaa. Piste.

Sepi-raukka taas pelkäsi imuria kuollakseen. Voi toista :(

Ihan kivoja syyspäiviä on ollut nyt pari päivää. Ulkonakin tehtiin vähän hommia toissapäivänä, leikattiin nurmi, revin vähän kuivia oksia ym. kasaan ja laitettiin omenapuulle jo verkko, ettei jänikset sitä talvella popsi. Vietiin grilli autotalliin ja muutenkin vähän katsottiin, että miltä piha näyttää, jos vaikka lumen pukkais. Onhan se kohta jo lokakuu ja sekin on ihan mahdollista. Ensi kesänä pitää kyllä käyttää aikaa noihin pensaisiin ja puihin, omenapuu pitää leikellä ja kirsikkapuulle pitää keksiä jotain, osa oksista näyttää kuolleelta, joten pitää sitä ens keväänä vähän väsäillä. Samoin mie julistin sodan kiveyksen välissä kasvaville sammalille. Odottakaahan ensi kevättä, niin mie hävitän teidät pois!!

On se vammasta miten paljon omakotitalossa onkaan tekemistä, ja miten ei vaan osaa. Mua pelottaa kamalasti, että me tyritään tässä jotain ja tämä menee ihan pilalle tämä talo. No, kysyä onneksi aina saa, jos ei itse osaa :)

Gradun kanssa on ollut pari päivää hiljaista. Vietettiin "laatuaikaa" miehen kanssa. Riitelyksihän sekin lopulta meni, mutta onneksi saatiin selviteltyä sekin. Ei olekaan pitkään aikaan tarvinnu kauheesti tapella. Oli sekin aika, kun mitään muuta ei tehty. Toisaalta silloin mies oli toisella puolella Suomea koulussa, joten se kiristi tunnelmaa ihan kiitettävästi. Mun pitäis vaan hirveesti keskittyä siihen, että osaisin sanoa mikä painaa, enkä vaan murjottaisi. Se on ihan hirvittävän vaikeeta mulle ja mä sen kyllä tiedostan. Ja yritän ja yritän. Onneksi tuo mies on hullu ja rakastaa mua tämmöisenä. En voi sitä ymmärtää aina välillä :)

Huomenna siis jatkuu gradu-touhut, taulukointia olen tehnyt ja vielä ois muutama vuosi tekemättä ja pari haastattelua ois luvassa. Pitäis muistaa tarkistaa vähän niitä kysymyksiä etukäteen...

Huhhuijaa

Minut yllätettiin tänään todella isosti tarjoamalla isompia ja vastuullisempia hommia. Kyseessä ei siis ole työpaikka, mutta voi jee minkälaiset hommat! Olen nyt vähän hämilläni ja mitään en tod. ole päättänyt tai vastannut ja minä en sitä vielä yksinään päätä, joten voi olla että mua ei siihen haluta, mutta silti!!! Ja tämä on siis ihan hyshys-asiaa, siksi en sano yhtään mitään muuta :)

Mie olen selkeesti ihan hullu :)

Ainiin ja olen taas viettänyt pari päivää maistraatissa. Meni niin hermot tähän lusmuiluun, että pakko kai tässä on jotain saada tuon gradun osalta aikaiseksi. Ärsyttävintä hommaa on taulukoiden pakertaminen excelillä, (ja tuotakaan sanaa en vaan osaa kirjoittaa)  voi jeesus. Osaisin ees käyttää sitä kunnolla, niin ois varmaan helpompaa....mut kassellaan kassellaan. Ehkä tämä tästä. Ainut mitä varmuudella saan aikaiseksi on niskajumit. Mun toinen käsi (se sama edelleen) on kohta taas ihan täysin toimintakunnottomana. Sattuu. Siispä iltaisin nappailen ystäviäni Sirdoja, jotta saisin nukuttua. On se elämä varsinkin tietokoneiden kanssa niin ihanaa.

Kävin kandinohjaajan puheilla ja se houkutteli mua jatko-opiskelijaksi. Työtön tohtori ois kuulemma paljon kivempi kuin työtön maisteri. Ja minä tietysti olen sen verran hullu, että rupesin miettimään asiaa ihan tosissani. Että ei muuta kuin huhhuijaa vaan kaikille! :)

Lapset ja lapsenmieliset

Jos en ole aikaisemmin muistanut asiasta sanoa, niin toivoisin että blogiani ei linkitettäisi mihinkään, nämä tekstit ovat yleensä aika henkilökohtaisia, vaikka en nimiä koskaan mainitsekaan ym., mutta tekstit on tarkoitettu lähinnä ihan muutamien ystävien luettavaksi, jos heillä sattuu tämä osoitteeni olemaan vielä tallessa. En siis mainosta tekstejäni missään. Lukekaa, jos kiinnostaa, mutta olisi myös hienoa, jos ilmoittaisitte itsestänne minulle jotenkin, jotta tietäisin vähän ketä täällä käy. Kiitoksia :)

Ja sitten itse asiaan.

Kävin vähän aikaa sitten vierailulla kummitytön ja hänen perheensä luona. Oli todella kiva nähdä nappuloita pitkästä aikaa, olihan siitä vierähtänyt varmaan vuosi, kun viimeksi olin heillä vähän pitempään vieraillut. Kummiteltavalla oli siis syntymäpäivät. Aika menee todella nopeasti, se tuli taas todistettua.

Päivät oli pitkiä, käänsin siellä unirytmini normaaliksi kertaheitolla, kun tytöt herättivät minut aamuisin kälätyksellään n. klo 06.30-07.30. Yllättävän nopeasti rupesi iltaisin nukuttamaan jo siinä yhdeksän aikaan :). Päiviin kuului vähän ulkoilua ja piirtämistä ja leikkejä. Kummityttöni on hullaantunut kissoihin ja siitäkös minä tykkään :) Esitin viikon aikana äiti-kissaa useampaan otteeseen. Viikon parasta antia oli myös keskustelut perheen äidin kanssa, vieras täältä kotimaakunnasta oli selvästi tarpeen pitkästä aikaa.

Yhtenä päivänä sain jopa gradujuttujakin tehtyä, vaikka se aiheuttikin pientä raivarinpoikasta kummitytön suunnalta, kun en suostunutkaan äiti-kissaksi silloin kun hän olisi halunnut...noooh, aina ei saa mitä haluaa :) Junamatka takaisin kotiin oli aivan ihanan rauhallinen ja luin kirjaa koko matkan aivan omassa rauhassani. Kotona huokasin syvään miehelle, että on ne lapset ihan mukavia, mutta ei kyllä omia minulle pitkään aikaan tai jos koskaan. Olen tällä hetkellä ihan iloinen siitäkin, että en ruvennut luokanopettajaksi, vaikka välillä olen sitä harmitellutkin, koska olisi selvä ammatti mitä tehdä ja töitäkin olisi täällä suunnalla Suomea paremmin saatavissa. Mutta ehkä on ihan hyvä näin. Mä olen mielelläni mukava täti ja varsinkin tätitettävälleni yritän olla maailman paras täti, ja kaverien lapsia voin hoitaa mielelläni ja muutenkin haluan ehdottomasti olla heidän kanssaan tekemisissä ja mukana heidän elämässään, mutta on se ihan mukavaa olla kotona ihan rauhassa miehen kanssa kahdestaan. Kissatkin välillä käy hermoon, mutta ne onneksi suureksi osaksi huolehtii itsestään, eikä pääse osoittamaan saamaansa huonoa kotikasvatusta tuolla maailmalla ihan kaikille ;) Lapsien hankkimisessa (on vähän huono sana, mutta en nyt jaksa keksiä parempaakaan) on nimittäin kaikkein pelottavinta se, että miten niistä muka saisi kasvatettua jotain muuta kuin riiviöitä? Mä olisin vaan koko ajan omien lasten kanssa paniikissa siitä, että mitä kaikkea kamalaa ne mukulat keksisi tehdä ja sit mä joutuisin olemaan vaan koko ajan hirvittävän pahalla päällä ja vihainen, mitä kivaa se nyt on niille lapsillekaan? Äiti vaan huutaa ja meuhkaa, juu ei :)

Jossain vaiheessa mietin paljonkin sitä, että jos en oikeasti halua koskaan lapsia, olenko jotenkin kamala mutaatio? Mutta se ajatus on jo muokkautumassa päässä sellaiseksi, että miksi minun pitäisi toisten ihmisten odotusten vuoksi tai yhteiskunnan odotusten vuoksi tehdä lapsia, jos en oikeasti sitä ajatusta omakseni tunne? Eikös ole parempi, että niitä lapsia oikeasti haluaa, jos niitä tekee (ja siis ylipäätään saa, eihän sekään ole mitenkään helppo homma nykyään). JA tässä tilanteessa kun mies on selvästi äärimmäisen huojentunut siitä, että minä en ainakaan tällä hetkellä tunnu niitä haluavan. Olisi eri asia miettiä asiaa sitten, jos toinen niitä kovasti haluaisi. En tiedä, toisaalta olen hirmuisen onnellinen siitä, että meillä on aikaa miettiä tätäkin asiaa vielä vuosia, mikään hirvittävä kiire päätöksille ei onneksi ole.

On ollut hienoa huomata, että kun kavereille olen vihdoin uskaltanut ajatuksistani avautua ihan suoraan, ei vastassa ole ollut mitään ihmettelyä. Rakkaat ystäväni eivät ole pettäneet tässäkään. On ihanaa huomata, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa ja ainakaan päin naamaa niitä ratkaisuja ei arvostella. Hienoa, että ystäväpiirissäni hyväksytään näin hyvin erilaiset ajatukset ja elämäntilanteet! Aina niin hyvin ei ole asiat, hirvittävän paljon tämä "onnellisesti lapsettomuus" aiheuttaa sellaisia negatiivisia tunteita, ainakin yleisesti. Miksi sitä tarvitsee puolustella, miksi ei voisi tehdä omia ratkaisuja ihan oman elämäntilanteen mukaan? Se loukkaa paljon, että sanotaan naisen olevan oikea nainen vasta kun on saanut lapsia tai että lapseton ei voisi tietää mitään elämästä, kun ei niitä lapsia ole. Eikös jokainen saa elää elämäänsä ihan omalla tavallaan ja juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu? Toki elämänkumppani on otettava huomioon, mutta ei kai muilla pitäisi olla tuohon ratkaisuun mitään sanomista tai sananvaltaa?

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ne ystävistäni ja läheisistäni, jotka ovat päätyneet lapsia hankkimaan/haluamaan, ovat varmaan rohkeimpia ihmisiä maailmassa. Vaatii paljon rohkeutta hypätä johonkin noin pelottavaan (minun mielestäni) ja ihan tuntemattomaan.

Skitsointa on se, että mulla on silti ollut jo monta vuotta tiedossa, minkä nimen haluaisin pojalleni antaa ja tytönkin nimiä olen listannut joskus tylsyyksissäni jopa paperille. Samoin monta kertaa olen miehelle kommentoinut asioita tyyliin "sitten joskus jos meillä on lapsia, niin pitää muistaa että...", viimeksi eilen paasasin siitä, että niille mukuloille ei KOSKAAN osteta mitään mopoa tai skootteria. Ei penskat semmosia tarvi, pyörät ja bussit kulkee ja vanhemmat voi kuskata. Ja omaa autoakaan ei taatusti osteta, kun meidän perheessä niitä tulee olemaan kaksi joka tapauksessa oli lapsia tai ei. Että mistä ihmeestä ne nämä paasaukset sitten tulevat?! Mä olen ihan sekopää..tai sitten mä vaan tykkään paasata asiasta kuin asiasta, oli se aihe ajankohtainen tai ei :)

Viimeksi kertoillessani ajatuksia omalle äidilleni tuon kummityttö-reissun jälkeen äitini tuntui aivan hätääntyvän: "mutta ne omat lapset on sitten ihan eri asia ja pälpälpälpäl....". Voi ollakin, mutta entäs jos en niitä oikeasti halua? Olenko sitten jotenkin maailman huonoin tytär? Ei kai niitä lapsia isovanhemmille tehdä?

Anteeksi tämä suora avautumiseni. Saatan poistaa tämän kirjoituksen, jos rupeaa liikaa ahdistamaan, mutta antaa nyt mennä toistaiseksi...

Köyhyys iskee

Jahas, se tuli sitten tästä perheestä kerralla köyhiä. Mentiin sitten tilaamaan itsellemme ilmalämpöpumppu. Toisaalta sillä ois tarkoitus säästää sähkölaskussa (nimim. viime talvi, huhhuh), mutta onhan tuo aika kallis laitos näin yhtäkkiä huitasta tuohon seinään.

Raha-tuskaa ei paranna yhtään se, että mä panikoin jo valmiiksi mun tulevaa työttömyyttäni. Kävin eilen ekaa kertaa tutkimassa netissä tämän alueen työtilannetta. Voi jeesus sentään. Yksi paikka oli mitä voisin kuvitella hakevani (ja johon voisin kuvitella pääseväni) ja sekin oli 120 km päässä kotoa. Että joo. Ja työkkärin kanssa ei huvita kyllä yhtään toimia. En ole koskaan elämässäni ollut aikasemmin työtön, AINA  on jotain löytynyt/järjestynyt, joten tuleva pelottaa ihan älyttömästi. En usko, että pääsen päivärahoille (suattaa olla, että ei tuo työehto-hommeli täyty mun osalta, kun on monta kuukautta ollu, etten ole työpaikalla käynytkään) ja työmarkkinatukeen vaikuttaa miehen tulot. Voi perse. En siis varmaan saa sieltä yhtään mitään? Miten ihmeessä työttömät saa sieltä jotain rahaa? Onneksi sentään miehellä on vakitulot, niin saadaan EHKÄ asuntolaina maksettua. Mutta muuta ei sitten tehdäkään. Kiva elellä miehen siivellä täysin..namnam.

En tiedä mitä tässä pitäis tehdä (okei, ensin toki tuo gradu, jotta tämä paniikki-tilanne ois edes mahdollinen), mutta survonko mie väkisin itteni jonnekin, minne mie muka pääsisin, enhän mie osaa mitään. Ja tuo työkkäri/kela -show on jotain niin älytöntä, että en ees halua tietää mitä kaikkea sinne pitäis tietää ja viedä ja osata. Ne pystyy sumuttamaan mua ihan 6-0, kun mulla ei ole tietämystä noista asioista.

Mies sai työkkäristä niin karmeeta kohtelua viime keväänä vuosi sitten, että huhhuh. Vasta kun työkkäritätille selvisi, mikä mies oli oikeesti ammatiltaan ja MIKSI se oli työttömänä (ei omaa syytään, vaan siksi ettei töitä yksinkertaisesti koko Suomessa ollut), niin muuttui ääni ystävällisemmäksi. Siihen asti kohteli kuin jotain pohjasakkaa, joka vaan makaa jossain sohvalla, eikä työnkäynti kiinnosta. Kiva kiitos siitäkin yleistyksestä. Jos on nuori mieshenkilö, niin ei se tarkoita, että ei töitä halua. Prkl. Lisää hirvittävästi mun motivaatiota näyttää naamaani tuossa puljussa, olen vain yksi työtön maisteri lisää. Enkä TODELLAKAAN halua lähteä mihinkään hanttihommiin. Jos ois sairaanhoitaja/rakennusmies/pitsantekijä/kirjanpitäjä/mikä tahansa muu kuin mun ala, niin töitä ois. Mutta ei tuo sairaanhoito oikein ole mun unelmatyötä. Todellakaan.

Voi elämä taas tätä touhua.

Olen demoni. Toinen silmä on ihan punainen..johan tuo käsi vähän paranikin, että saadaan toinen vaiva tilalle. huokaus.

PRKL

Hajosi sitten käsi. Lapaluusta asti vasen puoli ihan jumissa ja säteilee kipu koko käteen, koskee ihan saamaristi. Pakottaa koko ajan ja koskee PALJON, kun kättä/päätä liikuttaa. Hirmu kiva. Enpä sitten kirjoittanu gradua tänään/tehny mitään järkevää, kun on semmoinen tuskanhiki päällänsä koko ajan. Kävin apteekista jotain ketorin-geeliä ja icepoweria. Jos helpottais yöunia jotenkin. Armas naapuri tuli vastaan päivällä ja kerrankin avasin suuni järkevään aikaan, kun muistin naapurin olevan ammatiltaan lääkäri. Kuunteli oireita hetkisen ja sanoi tulevansa reseptin kanssa kohta käymään. Huomenna pitäis käydä hakemassa jotain lihasrelaksantti-nappeja apteekista tuolla paperilla, että saisi edes nukuttua. Viime yö oli ihan tuskaa ja mies-raukka ei tienny miten päin ois ollu, kun vaimo itkee sylissä ja pienestäkin hipaisusta vaan itkin entistä kovempaa.

Mutta jospa se tästä. Toivotaan, että menee ohi suht nopeasti, että pääsee taas tekemään normaalijuttuja. En vain voi ymmärtää, että mistäs tämä nyt tuli?

Kissa-Albus ei ole tehnyt elämää yhtään sen helpommaksi. Olen niin huutanut sille taas, kun tekis mieli tehdä tuosta karvaläjästä rukkaset samantien. Raukka haluaisi vain jonkun leikkikaveriksi, kyllä mie sen tiedän, mutta voisko PERKELE olla hyppimättä pöydillä, kun sattuu tuohon käteen ja en jaksais silloin juosta sen perässä kiskomassa sitä pöydiltä pois. Saamarin katti. Tulis nyt ees vaan syliin ja lievittäis tätä pahaa mieltä hurisemalla.

Mies on töissä ja minuun sattuu liikaa. Ei ollu siis hyvä päivä tänään.

Lapset osallistuvat gradun tekoon hirmuisella innolla.

Harmi vaan, kun on niin pirun kuuma, että vetää välillä ihan veteläksi innokaimmankin avustajan...

Miksi

Siis miksi ei voisi olla talvi ja -30 astetta pakkasta?? MIKSI???

VIHAAN tätä kuumuutta.

Ihme touhua ja unelmia

En ymmärrä. Mistä ihmeestä mun kroppa on taas huitassu ihtensä ihan sekasin? Ei ole mitään järkeä tässä touhussa. Jos en paremmin tietäisi, luulisin olevani raskaana :) Mutta en muuta keksi, kuin stressi. Mutta mistä ihmeestä mie nyt muka stressaan? Gradu joo, mutta mitäs stressaamista tässä on, pitää vaan tehä hommia ja piste. En voi käsittää.

Toivottavasti pysyisin nyt kasassa ja hengissä edes pari kuukautta.

Tänään olen pitänyt gradu-välipäivää. Uppouduin asuntomessu-esitteen pariin. Kivoja taloja, osa kyllä ihan kamaliakin. Mutta mielenkiinnolla odotan sunnuntain reissua, haluan nähdä ne vaatehuoneet (kerrankin on muutamassa älytty ilmeiseti rakentaa oikeasti vaateHUONE/pukeutumistila ja kodinohoitoHUONE, eikä mitään läpikulkureittejä, käytäviä ja pökinöitä). Jotkut on kyllä ihan käsittämättömiä ratkaisuja, mutta toisaalta makuja on monenlaisia. Enemmän näyttäisi tänä vuonna olevan esillä sellaisia taloja, joissa voi jopa ihan asuakin, eikä vaan edusteta tyylikkäästi ilman huonekaluja ja toimivaa keittiötä :) Mutta vaatehuoneen mä haluan joskus. Sellaisen ison, missä tavarat on järjestyksessä seinillä, kengille on omat hyllyt, peilejä on paljon ja tilaa, valoa, avaruutta. Haluan :) Saa nähdä, päästäänkö miehen kanssa koskaan yhteisymmärrykseen mistään, onneksi ei olla rakentamassa ihan heti lähi vuosina, pitäisi jostain löytää töitä ensin ihan vakituisesti.

Mutta unelmoida saa :)

Öh

Olen sitten ollut kirjojen ja koneen syövereissä miljoona tuntia ja en ole vielä itse tekstiä sanaakaan saanut gradu-tiedostoon. Hitto, että menee kauan kaikenlaiseen säätämiseen. Mutta nyt on lähteet, kirjat ym. luetteloitu jopa aakkosittain ja hommailtu artikkeleita/kirjallisuutta ja kirjoitettu ylös, mitä pitää vielä hankkia ym. Käytin myös aikaa tiedoston muokkailuun sillä tavalla, että lähdeluettelo, sisällysluettelo, otsikointi, alaviitteet, tavutus ym. pitäis nyt toimia. Jotain olin sentään jo oppinut edellisiltä kerroilta, koska tuo ei vienyt läheskään niin paljon aikaa ja hermoja kuin aikaisemmin :) Ehkä tuon uurastuksen jälkeen voin kohta ruveta jo jotain virallista paperille kirjoittamaan tai oikeastaan käymään tuota materiaalia läpi ensin. Mutta ei ainakaan pitäis jäädä materiaalista/lähteistä kiinni tämä touhu :) Eri asia on, miten ne tuonne paperille saan väännetyksi järkevään muotoon :) Mutta äkkiä tuo aika hurahtaa päivässä, kun tähän kunnolla uppoaa, se on ainakin varmaa.

Rakensin kissoille työhuoneen sohvalle pesän. Saavat olla lähellä, kun mies on töissä ja minä vaan työhuoneessa kirjakasojen keskellä hengailen. Kissatkin tuntuu olevan ihmeissään tästä uudesta tilanteesta. Käyvät katsomassa työhuoneen ovella, että "miksi sinä siellä olet, tule leikkimään meidän kanssa". Tänään Albus jo nukkui mun kaverina tuossa sohvalla, kun siirsin sen sylistä pois. Karvainen ja lämmin kissapallo vähän vaikeutti kirjoittamista :)

Sen olen jo huomannut, että helposti unohtuu syömiset ym. lepäilyt. Tilasin mieheltä tänään kaupasta semmoista helppoa syötävää (jugurtit, marjapuurot ym.), että tulisi syötyä edes jotain. Saa nähdä miten vammasessa kunnossa sitä on fyysisesti tämän jälkeen. Mulla kun on huono tapa uppoutua johonkin urakkaan täysin ja samalla unohdan kaiken muun normaalin toiminnan, kuten syömisen. Niskatkin on jo nyt ihan järkyttävän jumissa.

Ihanaa oli muuten pälistä eilen pitkästä aikaa ystävän kanssa puhelimessa. Kiitos kun soitit.

Nyt se alkaa

Blogin ulkoasu on nyt muutettu aiheeseen sopivammaksi. Tästä se lähtee, nimittäin projekti nimeltä "gradu valmiiksi".

Kirjastossa olen hengaillut nyt pari päivää, lisää hengailua on kyllä luvassa. Löysin tänään ihan helmen kirjojen joukosta, sellainen kirjanen, jossa on tehty avioehdoista oikeastaan samanlaista tutkimusta, kuin minulla on tarkoitus tehdä täällä omassa maakunnassa. Jeejee, siitä on paljon apua. Ahdistuskin löytyi: perusteos, joka on vuodelta 2002 ja on siis tärkein kirjanen koko alalta tai ainakin tärkeimmän 5 joukossa. Noh, eiköhän siitä ole tulossa uusi painos joulukuussa, mutta en tod. halua odottaa valmistumistani sinne asti, jos kävisi sellainen ihme, että saisin tehtyä tuon ennen sitä!

Yksi asia vaan hirvittää. Avioehtoasioissa tärkein henkilö/tutkija, joka on tehnyt väitöskirjansa avioehdoista ja on oikeastaan ainoita ihmisiä, jotka on avioehdoista säännöllisesti jotain kirjoittanut. Sain siis selville, että väikkäriään varten hän oli käynyt läpi/tutkinut n. 700 avioehtoa...ja tuota paljonkos mulla oli niitä: 1350 kappaletta.

Huhhuh.

Enpä oikein tiedä mitä tuosta ajattelisin, pitäis kysyä ohjaajalta, mutta sitä ei kiinnosta. Ensi maanantaina olisi eka tämän syksyn tapaaminen ja ei kiinnosta mennä sinne pätkääkään. Ääh, ahdistaa taas koko homma sen tyypin kanssa. Muuten olen jo siis vähän innostunut tästä ja kyllä mie sen nyt kirjoitan vaikka väkisin. Materiaali pitäisi käydä läpi, sitä on siis aivan sairaasti ja maistraatissakin pitäisi käydä tarkistelemassa vielä juttuja. Varmaan siis eka kuukausi menee noiden materiaalien ja sopimusten läpi käymiseen ja muokkaamiseen tilastoiksi, prosenteiksi ja käytettäväksi materiaaliksi. Huh.

Tästä se siis alkaa. Tervetuloa seuraamaan projektia, jos sellainen kiinnostaa. Tsemppiä tarvitsen ja otan mielelläni vastaan. Minulle saa myös soitella, mutta anteeksi jo etukäteen, jos kuulostan vain hajamieliseltä :) Olette ihania. Toivottavasti saan juhlia maisterin papereita muutaman kuukauden päästä. Ainakin minä toivon niin.

RokRok

Elämä on pelkkää rokkia vaan. Ei tämä pää pysy mukanakaan..

Meille on tulossa vieraita viikonlopuksi - pitäisi siivota
Olisi mukavaa, että olisi vaatteita viikonlopuksi - pyykkiä pitäisi pestä
Kissat on varmaan ihan heitteillä koko viikonlopun.
Väsäsin sitten eilen kiitoskortteja klo 02.30 aamuyöllä..joo-o. Halusin ne postiin tänään, mutta saa nähdä miten käy. Hermo menee niiden kanssa, kun venähti näin pitkälle niiden tekeminen, mutta mulla oli niistä visio ja halusin sen toteuttaa. piste. Ansaitsin siis hulluus-pisteitä väsäämällä kiitoskortteja aamulla klo 09.30 täällä rokkitoimistolla..eihän mulla muuta olisikaan :)

Mie olen ihan pölhö.

En ala

Tauti iski. Räkää tulee joka paikasta ja pää on ihan jumissa. Aivastuttaa, yskittää ja niistän sekunnin välein. En ois kaivannu tätä nyt, kun on sata asiaa tekemättä. Pitäis jaksaa olla töissä, mutta aivot ei toimi ollenkaan ja on tosi kuumeinen olo. Pitäis tehdä Ilosaarijuttuja valmiiksi, kun deadlinet painaa päälle. Pitäis tehdä vaikka mitä, mutta olen vaan tosi kuollut ja tekis mieli mennä vaan peiton alle..ja miten mie nyt sitä häälaulua treenaan? En vaan ois tarvinnut tätä just nyt..juhannus onneksi tulossa ja ollaan miehen kanssa ihan vaan kaksin kotona..ei lähdetä yhtään mihinkään. Jospa tämä tauti sitten menisi ohi, koska kaason pitäisi olla skarppina seuraavana lauantaina. Jestas että sekin on jo niin lähellä...

Elämäni eläimet

Tässä vähän kuvia mun elämäni tärkeimmistä karvapalleroista. Osa on jo viettämässä mukavampaa aikaa tuolla jossain, mutta osa on vielä täällä tekemässä minunkin elämästä paljon mukavampaa.

Ensimmäisenä toki kissoista se kaikkein tärkein eli Karvinen. Kissaherra eli 22 vuotiaaksi ja oli 2 vuotta vanhempi kuin minä. Karvinen oli olemassa aina ja Karviseen pystyi aina luottamaan. Karvinen oli legenda jo eläessään. Pienenä Karvinen jaksoi olla kärsivällinen ja osallistui onnellisena minun nukkeleikkeihin. Tyytyväinen hurina vaan kuului nukenvaunuista peittojen alta, vaikka hänelle parhaimmillaan oli puettu nukenvaatteetkin. Karvinen rakasti lapsia ja minä veljeni kanssa olimme hänen suojeluksessaan koko hänen elämänsä ajan. Kyseisestä kissaherrasta on niin monta tarinaa meidän perheessämme ja suvussamme, että niitä tullaan kertomaan vielä pitkään. Karvinen kuoli rauhallisesti nukkuen meidän talon kuistille pahvilaatikkoon heinäkuussa 2004. Häntä jäi kaipaamaan meidän perheen lisäksi joukko ystäviä ja koko meidän suuri suku.

 Karvinen

Sitten oli myös olemassa Mörri, eli virallisesti Mörri-Möykky (josta ei kuvaa minulla koneella ole). Katti eleli muistaakseni noin 6 vuoksiaaksi. Kissa oli ihan musta paria valkoista yksittäistä karvaa lukuun ottamatta ja se oli minun kattini. Mörri viihtyi sylissä ja hurisi kovasti. Mörri oli minun oma mölleröni. Mörrin suurinta herkkua oli jäätelö ja jäätelöpakettia ei pystynyt koskaan ottamaan niin hiljaa pakastimesta, etteikö tämä katti sitä olisi kuullut. Mörri ilmeisesti joutui auton tönäisemäksi, koska se tuli kotiin muutaman päivän jälkeen häntä halvaantuneena. Siitä Mörri ei oikein ikinä selvinnyt ja hänet jouduttiin lopettamaan. En unohda ikinä sitä päivää, kun kannoin kuolleen kissani laatikossa haudattavaksi. Elämäni karmeimpia kokemuksia.

Tästä kolmikosta vielä on elossa Penska eli oikealta nimeltään Rölli, mutta ei häntä ole tainnut kukaan koskaan sillä nimellä kutsua. Penska oli penska ja on sitä edelleen. Penska on tällä hetkellä muistaakseni noin 8 vuotias. Tämä katti näkee vihreitä pieniä marssilaisia ja tuntuu olevan jossain aineissa koko ajan. Epäilyksenä on, että suvussa olisi vähän turhan läheisiä sukulaisia päästetty lisääntymään keskenään tai jotain vastaavaa, koska niin hämärää tämän kissan käytös välillä on..Mutta tykkää todella paljon meetvurstista ja ihmisrakas osaa välillä olla, jos sille päälle sattuu. Kurmoottaa kuulemma nuorempiaan siihen malliin, että saa nähdä pysyykö vanhempieni talossa miten pitkään, jos ei asetu.

Penska

Tällä hetkellä vanhempieni luona asustaa myös kissat Santtu ja Roope. Molemmat ovat nyt noin 6 vuotiaita ja otettu Karvisen kuoleman jälkeen vanhempieni luokse. Santtu on perheen kuningas, mutta rakastaa nukkua ihmisten keskellä. Santtu on aina ollut uteliain kissa mitä tiedän (ainakin ennen Albusta) ja hänen suurinta huviaan on survoutua jokaiseen muovipussiin, mitä tielle sattuu osumaan. Santtu on myös kova metsämies ja pitää vanhempieni kotona hiirikantaa hyvin aisoissa. Roope on sitten vähän ujompi tapaus, mutta rakastan-kohtauksilta ei voi välttyä. Silloin kohdetta rakastetaan antaumuksella ja hirvittävällä hurinalla ja siitä ei sitten liikuta ennen kuin kohtaus on mennyt ohitse ja Roope on saanut hellyyttä tarpeeksi. Roopen paikka vanhempieni luona on joko kiikussa tai sohvalla eteisessä. Mikäli joku muu erehtyy siihen istumaan, on odotettavissa paheksuvia katseita ja murjotusta.

Roope                                           Santtu

Sitten on tietysti vielä Kauhajoen anoppilan kissa Saara. Saara-neiti on aikoinaan yhdet pennutkin tehnyt, mutta vietti suuren osan elämästään leikattuna kattina nauttien kuningattaruudestaan ja huushollin komentamisesta. Ainoastaan muutaman kerran naapurin pieni piski säikäytti sen verran, että piti ihan puuhun mennä, mutta se kyllä hävetti sitten jälkeen päin aivan hirvittävästi. Saara tykkäsi nukkua vessan lavuaarissa ja muutaman kerran onnistui säikäyttämään minut kesken yöllisen vessaretken oikein kunnolla. Saara tepasteli aina varpaillaan kuin balleriina ja tuli keittiön ikkunalle pyytämään sisällepääsyä. Saara oli kertakaikkiaan mahtava persoona. Saara kuoli tänä keväänä 2010 jäätyään auton alle parin sadan metrin päässä kotoa. Saara oli kuollessaan 16-vuotias.

Saara

Ja sitten viimeisenä toki meidän omat rakkaat pallerot Albus eli perkele ja Severus eli Sepi. Olen ainakin huomannut, että Albus tunnistaa tuon perkeleen enemmän omakseen kuin nimensä. Ehkä kertoo jotain kyseisen herran luonteesta. Kaverukset ja veljekset ovat nyt 9 kuukauden ikäisiä ja tekevät minut hulluksi raivosta tai ilosta päivittäin. Mahtavampia katteja saa hakea, rakastavat ihmisiä aivan älyttömästi ja tunkevat syliin vaikka väkisin. Albuksen kolttoset yleensä liittyvät aina siihen, ettei herra ole saanut tarpeeksi huomiota tai syliä sinä päivänä, joten päättää ottaa huomion sitten vaikka väkisin tekemällä kaikenlaista ei sallittua. Severus on enemmän tarkkailija, mutta viiraus-kohtaukset on sitten jotain ihan toista. Korvien välissä tuulee välillä ja aika pahasti. Molemmat hurisevat kauhean paljon ja ovat meidän omia pikku palleroita. Kissat matkustelevat muutaman kuukauden välein meidän kanssa molempien vanhempiemme luokse ja vaikka Albus aina välillä esittääkin vastalauseita, on niistä kehittynyt melkoisia reissu-kissoja. Ulkoillessa Sepi on selvä pomo ja rohkeampi, vaikka Albus onkin muuten uteliain ja pomo. Miten noista karvalapsista onkin tullut jo noin isoja? Hännät näillä on molemmilla kilometrin mittaiset verrattuna esim. Roopeen ja Santtuun ja Albus on siis tuollainen pitkäkarvainen otus. Näyttää yleensä räjähtäneeltä, vaikka olisi juuri harjattu. Severuksen turkista voi sitten aina tehdä havaintoja olisiko aika taas siivota. Pölypallot näkyy mustassa kissassa aika selvään!

Termiitit joulukuussa juuri kotiin tulleina 3 kk iässä

 Albus toukokuussa 2010

Severus toukokuussa 2010

 Molemmat toukokuussa 2010

Ajatuksia

Istun pimeässä huoneessa viinilasi kädessä ja kuuntelen Johanna Kurkelaa. Meneehän se ilta näinkin ja on muuten pirun hieno nainen tuo Kurkela. En tiijä miks, mutta mie vaan tykkään ja paljon noista lauluista.

Rakas mieheni on taas töissä paimentamassa juopottelevia koulunsa päättäneitä. Siispä mie touhuilen omiani kissojen kanssa. Onneksi oli valkkaria jääkaapissa :)

Ihan hullu sää ollut pari päivää. Tuulee niin, että melkein luulisi kattopeltien lähtevän irti. Toivottavasti eivät lähde, sehän se ois mukavaa. Semmoinen lenkkeilysää ois kyllä ollu tänään, että ois tuulettunu ajatukset oikein kunnolla. En vaan tänään kerinny, kun on pitäny hoitaa rästi-hommia oikein urakalla, kun pääsin eilisestä tentti-hommasta eroon.

Oli sekin varsinainen show. Stressasin monta viikkoa elämäni viimeistä tenttiä ja kävin siellä tyrimässä (en siis oikeesti tienny yhtään mitä kirjoittelin, onnistui taas tentaattori tekemään jotenkin todella mystisen kokeen) ja sen jälkeen selvisi, että opinnot on ollu kasassa jo 4 kuukautta ja kävin siellä ihan turhaan! Huhhuijaa, no toivottavasti ei sen tentaattorin kanssa tarvitse olla missään tekemisissä enää, on nimittäin varmaan tosi järkevä kuva meikäläisestä tällä kyseisellä henkilöllä :D Toisaalta me rakkaan ystäväni kanssa ollaan tämä henkilö haukuttu jo niin moneen otteeseen, että eipä huvittaisi muutenkaan hänen kanssaan olla missään tekemisissä.

Jahas, musta katti loikkasi syliin tässä välissä. Alkoholistia ei tästä kissasta ainakaan tule, nyrpisti nenäänsä mun viinilasille :)

Julistan muuten kilpailun alkaneeksi. Olen haaveillut jo kauan sellaisen juhlapalvelu/hääsuunnittelu-firman perustamisesta. Mie voisin olla siinä ihan hyvä ja se vois olla aika mukavaa. Toiminimellä aloittelisin siis ja ensin noilla hääjutuilla. Sit joskus vois ehkä laajentaa, jos siltä näyttää. Mutta, jos sellaisen perustaisin, niin mikä nimi yritykselle tulisi? Joku sellainen, että ei ois pelkästään hääjuttua, jos joskus laajentaa, mutta kuitekin kuvaisi asiaa jotenkin, mutta ettei ois mikään tylsä? Ei ole nyt tänään ajankohtainen tämä, mutta saahan sitä haaveilla?

Haaveilemaan mä olen kyllä syntynyt. Saa nähdä saako elämässä mitään ikinä oikeasti tehtyä/aikaiseksi, kun kaikki aika menee vaan haaveiluun ja mitään ei kuitenkaan ikinä uskalla toteuttaa. Pessimisti ei pety -periaate on kyllä tullut liiankin tutuksi välillä.

Ja lopuksi päivitys elämäntaparemontissa/laihiksessa, viikon jälkeen tulos - 1,6 kiloa. Oikea suunta.

Jestas

Kiitos siitä, että piristätte minua. Otin neuvosta vaarin. Soitin kaverille, lähden illalla lenkille, koska sain seuraa. Hah, saa nähdä kestääkö huomiseen tämä..ja rupesin tekemään ruokaa, kun ajattelin, että ei ole tervettä olla syömättä mitään. Laskin kaverin neuvon avustuksella eilistä kulutustani ja energiavaje/kalorivaje on mulla joka päivä melkein 1000 kcal luokkaa ??? WTF? (ihan mahtava teini-ilmaisu) Just, ehkä pitäis ruveta syömään ihan oikeasti, että laihtuis niin vammaselta kuin se kuulostaakin.

Ja anteeksi, että tästä tuli joku laihis-blogi. Mutta jospa sekin auttaisi, että puhun näistä asioista ihan ääneen. Tai ainakin näin tekstin välityksellä.

Mutta hauskinta tässä on se, että kissat istuu tällä hetkellä uunin edessä ja tuijottaa sinne hämmentyneen näkösenä "mitä hittoa tuolla tapahtuu, ruokaa uunissa?" Kertoo ehkä jotain siitä, että minä en kauheesti kokkaile normaalisti....buahaahaa :) Repesin äsken ihan totaalisesti, kun näin noiden karvanaamojen ilmeet :) On ne ihania.

Pullataikina = minä

Mä vaan paisun. Voi hyvä elämä sentään mä olen plösö. Ja niille jotka väittävät muuta, tässä vähän faktaa: Painoin v. 2004 intissä ollessani 15 kiloa vähemmän kuin nyt. WTF?? Viime syksynä painoin 10 kg vähemmän kuin nyt?! Toinen WTF?? Ja minulla oli silloin hyvä olla, vaikka olin vähän ylipainoinen/normaalipainon yläpuolella.

Joo-o, ei musta tikkua saa tekemälläkään enkä haluakaan sellainen olla, mulla vaan on paska fiilis ja turvonnut olo. Ne 10 kg kun sais poikkeen niin hienoa ois. Ja mitä hittoa tässä talven aikana on tapahtunu? Syksyllä elettiin fiksusti ja oli hyvä fiilis, nyt mä vaan paisun. Mä menin naimisiin, paisuuko silloin vaikka ei oliskaan heti paksuna? Ihan ihme touhua.

Ja minä itse olen siihen suurin syypää.

En oikeasti muista milloin viimeksi olisin harrastanut liikuntaa kunnolla ja niin että se olisi ollut kivaa. Ja mä olen laiska, mukavuudenhaluinen, syön ruokaa pahaan olooni ja keksin tekosyitä olla tekemättä mitään järkevää ja jotta voisin vaan jäädä sohvalle. Inhoan sitä, miten en saa itseäni niskasta kiinni ja itken itseäni uneen ja silti en saa mitään aikaiseksi. Olen jo varmaan sata kertaa päättänyt aloittaa liikkumisen ja paremmin syömisen, mutta vittu siitä mitään tule ikinä.

Sitten mulla on vielä kaiken lisäksi ihana mies, joka tykkää musta juuri tällaisena tai vaikka isompana eikä koskaan sano siitä mitään. Kuuntelee kaikki mun valitukset ja kommentoi jos haluan, mutta silti rakastaa mua aina vaan. Voi äh sentään.

Mä en siis oikeasti enää tiedä mitä tehdä. Vikatikki napsahti tänään, kun jouduin käymään ostamassa miljoonakokoa isompia rintsikoita pelkästään sen takia, että mulla se läski tulee aina ensin persuksiin ja rintoihin. Järkytyin ihan todella siellä sovituskopissa ja itku ei ollu kaukana. Mä en halua olla näin iso, mä en halua. Mitkään vaatteet ei enää mahdu päälle, mä odotan kauhulla kesän juhlia, kun ei ole rahaa mennä ostamaan uusia vaatteita, mutta vaatehuone on täynnä kohta melkein 2 kokoa liian pieniä vaatteita.

Ja sitten mua oksettaa se, että mä täällä teille valitan. Ihan oma ongelmani tämä on, mutta mä olen kohta ihan oikeasti epätoivoinen. Mitä mulle pitää tapahtua, että mä teen tälle asialle jotain?

Syndet

Sitä oltais tänään sitten taas vuotta vanhempia ja viisaampia. Eiku :) Ihmeellisen äkkiä se aika kyllä tuntuu  menevän, vaikka vasta äsken aloitin opiskelut ja olin 20?? Siltä se ainakin tuntuu..eilen illalla meni jo itkuksi, kun en osannut miehelle selittää miksi tuntuu niin hassulta. Jotenkin vaan tuli sellainen olo, että tässäkö tämä elämä nyt sitten oli, onko enää jäljellä mitään tavoitteita ja unelmia? Tänä vuonna on tapahtunut yhteensä niin kamalan paljon asioita, että ei varmaan hirvittävän montaa samanlaista vuotta ole elämässä tulossa. Vuoden aikana mies sai töitä, ostettiin talo, otettiin kissoja, mentiin naimisiin...huhhuh!

Pakko kai sitä on luottaa siihen, että elämässä on vielä paljon jäljellä hienoja hetkiä. Isoin seuraava juttu ois saada tuo gradu valmiiksi ja valmistua. Se ois aivan mahtavaa.

Mutta jos ensiksi juhlitaan nämä syndet pois alta. En suostu saamaan vielä mitään suurempaa ikäkriisiä, vasta sitten kun täytän 80 vuotta. Siispä tervetuloa kakulle :)

Hämillään.

Rakas ystäväni sai pienen prinsessan eilen ja mie huomasin olevani ihan hämilläni. Hmmm, pitää siis totutella ajatukseen ystävästäni äitinä, vaikka luulin asian olevan jo ihan selvä. Nyt se vaan pamahti konkretiaksi ja huomasin hämmästyksekseni olevani ihan hämilläni! Hämmentävää :)

Osiltaan hämmennys liittyy omiin mietteisiin, kun ikää taas tulee parin päivän päästä lisää ja lapsi-kuvioita tulee mietittyä entistä useammin ja ei oikein tiedä miten siihen suhtautua. Jos niitä meinais tehdä, niin kohta ois terveydellisesti jo aika tehdä ja toisaalta ei oikein tiedä haluaako niitä koskaan ja jos ei halua, niin onko joku kamala hirviö/mutaatio? Huh, on se elämä vaikeeta välillä. Onneksi armas mieheni on samanikäinen, joten hänelle pamahtaa nämä mietteet todenteolla varmaan vasta parin vuoden päästä..siihen asti armonaikaa saada omat ajatukset asiasta järjestykseen..toivottavasti.

Naurua

Meinasin tänään revetä nauruun ihan totaalisesti, kun psykologini ilmoitti minulle, että ei ole enää minusta huolissaan :) Hehee, olen siis virallisesti järkevä ja oman elämän hallinnassa pitävä henkilö. Tai sitten en :)

Uaaaah!

Ette muuten usko miten meinaa pää räjähtää!

Ihan liikaa hommia. Pitäis keskittyä graduun, mutta ei kerkee. Pitäis tehdä rokkia, mutta ei kerkee. Kaikenmaailman sukulaiset kyselee hääkuvien perään, mutta ei kerkee. Kaverini, jolla oli häät meidän jälkeen lähetti eilen kiitoskortin, voi perkele. Mutta ei vaan kerkee. Pitäis järkätä kaverille häitä, mutta tuntuu ettei kerkee. Pitäis joskus nähdä tuon miehen kanssa, mutta ei kerkee. Pitäis joskus nukkua, mutta ei kerkee. Kämppä pitäis siivota ja pyykkiä pestä, mutta ei kerkee.

EI VAAN EHDI!!

Huh, kylläpäs helpotti avautuminen :) Ahistaa vaan, kun ois oikeesti mukavaa hommailla noita juttuja (no okei, ehkä ei sitä siivoomista), gradukin oikeasti ensimmäistä kertaa yli vuoteen kiinnostaa ja mulla on mukavaa sen kanssa, mutta silti tuntuu semmoselta häseltämiseltä. Ja toi rokki, pitäis mm. etsiä talkoolaisia, vastaava mulle kaveriksi ja vastailla miljoonaan sähköpostiin ja siivota tuo mun sähköposti, jotta löytäisin sieltä ne viestit joihin ois vastattava. Huh. Mutta sekin ois niin ihanaa tehdä kunnolla, jos vaan kerkeis.

Minä tarvitsisin itselleni assistentin. Oisko vapaaehtoisia? :) Ja tähän vielä sitten haaveilen siitä yrityksestä, ei ole kuules mitään saumaa. Siispä jää haaveiluksi :)

Mutta joops, nyt pitää lähteä juoksemaan seuraavaan kokoukseen. Anteeksi avautuminen, mutta ehdin edes sen verran :)

Kuulumiset

Vai että kuulumisia kaipaillaan :) Olen monta kertaa aloittanut, mutta on tullut niin plääh-olo, että en ole mitään julkaissut.

Häistä toivuttiin, nyt pitäisi saada kuvat jotenkin järjestykseen...plääh :)

Kissat on kasvanu kauheesti, ne on jo ihan möllyköitä ja ens viikolla pojille koittaa rankka hetki, kun lekurille retki vie ja nipsnaps ei tarvi enää kevättä mouruten odotella :)

Gradu-tilanne on ihan jumissa. Odotan viestiä maistraatti-tädiltä.

Ilosaarirock työllistää ihan sairaasti. Sinne piti mennä räpeltämään, niin nyt huomaan olevani mukana ties missä jutuissa...ei vain oikein enää aika riittäis aina välillä.

Kavereita ei ole näkyny taas ikuisuuksiin...onko kaikista tullu erakoita?

Meikäläinen muumioituu kotiin kissojen kanssa ja mies on vaan töissä.

Kaason nakki kolmannen kerran elämässäni napsahtaisi ensi heinäkuulle suurella todennäköisyydellä. Mielenkiinnolla odotan :)

Tässä oli kuulumisia, riittääkö? :) Kirjoitan joskus lisää, kun on inspis kohdallaan...

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Aamukyöpeli

Joo-o. Ei tarvitse enää kysyä, että jännittääkö. Heräsin sitten viideltä kattomaan kelloa ja pyörin sen jälkeen sängyssä enkä saanut unta. Aivot käy ihan ylikierroksilla, "muista tuo, tämä, se ja ne" vaan surisee päässä. Noh, onneksi tämä homma etenee jo tänään, niin toivotaan, että ensi yönä saisin nukuttua. Tai sitten miehen kiusaksi nukun tänään autossa :)

Mutta huomenna olen jo rouva!! Ajatus iskeytyi tänään tajuntaan n. klo 05.27.

HAHAA

Nyt se Perkele on valmis. Istumajärjestys siis. Siinäpähän inisette, EI VOI VALITTAA ENÄÄ!!Hahaa.Tähän on sitten tyytyminen.

Lähden tunnin päästä hakemaan hääpukua. Hihii.

Onpas hyvä mieli :)

Askartelee, paskartelee, askartelee, paskartelee, askartelee...

Sotasuunnitelma III on jo menossa :) Kaikki pitää kirjoittaa ylös, kun tämä homespää ei muista enää edes itseään...

Eilen aamulla mut herätti puhelullaan kampaaja, tänä aamuna se oli kukkakauppias. Hmm...selvästi joku juttu on jo HURJAN lähellä :)

IIIIIIIIK. Ei mulla muuta.

Täti-elämää

Oivoi. Lauantaina maailmaan putkahti pienen pieni ja suloinen prinsessa. Ja tämä täti on aivan täpinöissään uudesta tulokkaasta :) Eilen illalla päästiin katsomaan ja voi hyvänen aika miten pieni ja suloinen voikaan ihminen olla. Siinä se vaan tuhisi, eikä välittänyt pätkääkään hullusta lepertelevästä tädistä :) Voidaan sanoa jo suoraan, että minä olen täysin myyty ja rakastunut :)

Yksinäisyyttä

Ilman kissoja olisin vielä yksinäisempi kuin nyt. Mies on töissä aina vaan ja minä istun yksin kotona. Tekisi mieli nähdä ystäviä, mutta ei niitäkään ihan puussa kasva. Näin juhlapyhinä yksinäisyys oikein korostuu entisestään. Hassua miten olen aina kuvitellut olevani todella seurallinen tai "omistavani" paljon ystäviä, mutta ei se oikeasti niin ole. Jostain syystä ne hyvät ystävät ovat sitten oikeasti aika harvassa ja varsinkaan sellaisia ystäviä, joiden kanssa voisi tehdä jotain, harrastaa, käydä kahvilla, shoppailemassa, leffassa, puhua niitä näitä, saunoa, lenkkeillä tai soitella päivittäin ei oikeastaan kauheammin ole. Tai ainakin se tuntuu siltä. Jokaisella kun on tässä vaiheessa elämää niin paljon muutakin, niin helposti jäädään sinne neljän seinän sisään möllöttämään vaan yksinään tai miehen kanssa. Alkaa vaan tuntua ainakin itsestäni siltä, että tyttöjen keskiset juttelut/seura olisi oikeasti aika tervetullut vaihtelu miehen kanssa nysväämiseen.

Mies jakaa yksinäisyyden kanssani ja välillä mietin ihan tosissani sitä, että jos olisimme muuttaneet miehen suvun luo Pohjanmaalle, olisiko hän vähemmän yksinäinen kuin täällä minun kanssani. Hän on joutunut minun takiani luopumaan aika paljosta, vaikka haluan uskoa, että hän on myös saanut paljon yhteisen elämämme aikana.

Kissahuomio: Severukselle tuli näköjään taas ikävä. Tunki väkisin syliin ja vaatii rapsutuksia ja huomiota. Semmoinen se on tuo meidän vauva :)

Tämän pitäisi olla elämäni onnellisinta aikaa, mutta elämä ei ole romanttinen elokuva. Mies ja parisuhde ei ole koko elämä ainakaan minulle. Olen yksinäisempi kuin koskaan.