P.S. I love you

Tuo elokuva tappaa minut joka kerta.

Ei ole kenellekään uusi asia, että minuun tuollaiset hömpät kolahtaa. Mutta on kaksi elokuvaa ollut aina ylitse muiden. Holiday (joka on vaan ihan mahtava, jestas mikä tunnelma) ja tämä P.S. I love you. Holidayssa on ihan jees tunnelma ja sellainen hyvä mieli, mutta voi luoja tätä toista. Ei ole olemassa toista elokuvaa, joka saa mut itkemään heti ensimmäisestä minuutista alkaen. Itkin nytkin siis 2,5 tuntia putkeen, mainostauoilla kävin vessassa ja keittämässä teetä ja niistin nenäni. Muuten: pelkkää ja totaalista itkemistä. Olen lukenut tuon kirjana joskus vuosia sitten ja pitäis varmaan testata uudestaan, että saako samanlaiset oireet kirjakin aikaiseksi vai johtuuko se vaan tuosta elokuvasta. Sen ensimmäiset kymmenen minuuttia on vaan niin meikäläisen ja miehen elämästä, niin perus-riita kuin voi ikinä olla. Ja jotenkin se ajatus, että toiselta tulee kirjeitä kuoleman jälkeenkin on niin riipaiseva, että voi hyvä jumala sentään minä olen tolaltani pelkästä ajatuksesta. Ja siihen soppaan kun lisätään musiikki ja irlantilaiset miehet ja maisemat niin voi juupeli sentään.

Olo on aika piestyn oloinen. Olen vielä kaikenlisäksi kipeä jo kolmatta viikkoa, kahden ensimmäisen viikon oireita olivat kurkkukipu ja lämpö. Nyt uutena kehiin tuli nuha. Oi miten ihastuttavaa.

Mies suuttui mulle tänään, ja pakotti lepäämään väkisin. Ahdistaa vaan, kun pitäis gradua tehdä höpelönä, enkä joutais lepäilemään.

Kissat sai mut repeämään tuon leffan lopussa ihan totaalisesti. Olin siis jo itkenyt 2 tuntia 25 minuuttia putkeen ja silmät oli melkein muurautunu umpeen. Albus tuli lähelle ja katsoi minua hämmentyneen näköisenä. Hyppäsi syliin ja rupesi kehräämään. Vähän ajan päästä Sepi tuli kans paikalle. Raukat säikähti, että mikä mulla on ja miksi rääyn kuin hullu. Tuli vaan sellainen hullu-kissanainen olo, peiton alla teekupposen kanssa katson hömppäelokuvaa yksin kotona itkien pimeässä ja vain kissat on seurana. Onko kliseisempää kuultu?

Odotan mieheltä puhelua, se lupasi soittaa, kun tiesi, että katson tuota elokuvaa ja itken yksinäni. Pitäisköhän meidän lähteä sinne häämatkalle "sitten joskus" vaikka Irlantiin ja Skotlantiin? Voi hyvää päivää, itkisin siellä varmaan onnessani joka päivä pelkkien maisemien takia. Mie olen niin pöhelö.

P.S. minä rakastan sinua rakkaani, aina ja ikuisesti.

Sekavaa höpinää

Siivosin tänään. Mies oli töissä, joten sain pitkästä aikaa siivota ihan rauhassa ja kunnolla yksikseni. Oli jopa ihan mukavaa :) Ei tarvinnu yhtään tapella siitä, että miksi pölyt pyyhitään ennen imurointia ja miksi tavarat laitetaan ensin paikoilleen ja vasta sitten kannattaa siivota. Jätin minä sille kasan mattoja puisteltavaksi, se on miesten hommaa. Piste.

Sepi-raukka taas pelkäsi imuria kuollakseen. Voi toista :(

Ihan kivoja syyspäiviä on ollut nyt pari päivää. Ulkonakin tehtiin vähän hommia toissapäivänä, leikattiin nurmi, revin vähän kuivia oksia ym. kasaan ja laitettiin omenapuulle jo verkko, ettei jänikset sitä talvella popsi. Vietiin grilli autotalliin ja muutenkin vähän katsottiin, että miltä piha näyttää, jos vaikka lumen pukkais. Onhan se kohta jo lokakuu ja sekin on ihan mahdollista. Ensi kesänä pitää kyllä käyttää aikaa noihin pensaisiin ja puihin, omenapuu pitää leikellä ja kirsikkapuulle pitää keksiä jotain, osa oksista näyttää kuolleelta, joten pitää sitä ens keväänä vähän väsäillä. Samoin mie julistin sodan kiveyksen välissä kasvaville sammalille. Odottakaahan ensi kevättä, niin mie hävitän teidät pois!!

On se vammasta miten paljon omakotitalossa onkaan tekemistä, ja miten ei vaan osaa. Mua pelottaa kamalasti, että me tyritään tässä jotain ja tämä menee ihan pilalle tämä talo. No, kysyä onneksi aina saa, jos ei itse osaa :)

Gradun kanssa on ollut pari päivää hiljaista. Vietettiin "laatuaikaa" miehen kanssa. Riitelyksihän sekin lopulta meni, mutta onneksi saatiin selviteltyä sekin. Ei olekaan pitkään aikaan tarvinnu kauheesti tapella. Oli sekin aika, kun mitään muuta ei tehty. Toisaalta silloin mies oli toisella puolella Suomea koulussa, joten se kiristi tunnelmaa ihan kiitettävästi. Mun pitäis vaan hirveesti keskittyä siihen, että osaisin sanoa mikä painaa, enkä vaan murjottaisi. Se on ihan hirvittävän vaikeeta mulle ja mä sen kyllä tiedostan. Ja yritän ja yritän. Onneksi tuo mies on hullu ja rakastaa mua tämmöisenä. En voi sitä ymmärtää aina välillä :)

Huomenna siis jatkuu gradu-touhut, taulukointia olen tehnyt ja vielä ois muutama vuosi tekemättä ja pari haastattelua ois luvassa. Pitäis muistaa tarkistaa vähän niitä kysymyksiä etukäteen...

PRKL

Hajosi sitten käsi. Lapaluusta asti vasen puoli ihan jumissa ja säteilee kipu koko käteen, koskee ihan saamaristi. Pakottaa koko ajan ja koskee PALJON, kun kättä/päätä liikuttaa. Hirmu kiva. Enpä sitten kirjoittanu gradua tänään/tehny mitään järkevää, kun on semmoinen tuskanhiki päällänsä koko ajan. Kävin apteekista jotain ketorin-geeliä ja icepoweria. Jos helpottais yöunia jotenkin. Armas naapuri tuli vastaan päivällä ja kerrankin avasin suuni järkevään aikaan, kun muistin naapurin olevan ammatiltaan lääkäri. Kuunteli oireita hetkisen ja sanoi tulevansa reseptin kanssa kohta käymään. Huomenna pitäis käydä hakemassa jotain lihasrelaksantti-nappeja apteekista tuolla paperilla, että saisi edes nukuttua. Viime yö oli ihan tuskaa ja mies-raukka ei tienny miten päin ois ollu, kun vaimo itkee sylissä ja pienestäkin hipaisusta vaan itkin entistä kovempaa.

Mutta jospa se tästä. Toivotaan, että menee ohi suht nopeasti, että pääsee taas tekemään normaalijuttuja. En vain voi ymmärtää, että mistäs tämä nyt tuli?

Kissa-Albus ei ole tehnyt elämää yhtään sen helpommaksi. Olen niin huutanut sille taas, kun tekis mieli tehdä tuosta karvaläjästä rukkaset samantien. Raukka haluaisi vain jonkun leikkikaveriksi, kyllä mie sen tiedän, mutta voisko PERKELE olla hyppimättä pöydillä, kun sattuu tuohon käteen ja en jaksais silloin juosta sen perässä kiskomassa sitä pöydiltä pois. Saamarin katti. Tulis nyt ees vaan syliin ja lievittäis tätä pahaa mieltä hurisemalla.

Mies on töissä ja minuun sattuu liikaa. Ei ollu siis hyvä päivä tänään.

Lapset osallistuvat gradun tekoon hirmuisella innolla.

Harmi vaan, kun on niin pirun kuuma, että vetää välillä ihan veteläksi innokaimmankin avustajan...

Elämäni eläimet

Tässä vähän kuvia mun elämäni tärkeimmistä karvapalleroista. Osa on jo viettämässä mukavampaa aikaa tuolla jossain, mutta osa on vielä täällä tekemässä minunkin elämästä paljon mukavampaa.

Ensimmäisenä toki kissoista se kaikkein tärkein eli Karvinen. Kissaherra eli 22 vuotiaaksi ja oli 2 vuotta vanhempi kuin minä. Karvinen oli olemassa aina ja Karviseen pystyi aina luottamaan. Karvinen oli legenda jo eläessään. Pienenä Karvinen jaksoi olla kärsivällinen ja osallistui onnellisena minun nukkeleikkeihin. Tyytyväinen hurina vaan kuului nukenvaunuista peittojen alta, vaikka hänelle parhaimmillaan oli puettu nukenvaatteetkin. Karvinen rakasti lapsia ja minä veljeni kanssa olimme hänen suojeluksessaan koko hänen elämänsä ajan. Kyseisestä kissaherrasta on niin monta tarinaa meidän perheessämme ja suvussamme, että niitä tullaan kertomaan vielä pitkään. Karvinen kuoli rauhallisesti nukkuen meidän talon kuistille pahvilaatikkoon heinäkuussa 2004. Häntä jäi kaipaamaan meidän perheen lisäksi joukko ystäviä ja koko meidän suuri suku.

 Karvinen

Sitten oli myös olemassa Mörri, eli virallisesti Mörri-Möykky (josta ei kuvaa minulla koneella ole). Katti eleli muistaakseni noin 6 vuoksiaaksi. Kissa oli ihan musta paria valkoista yksittäistä karvaa lukuun ottamatta ja se oli minun kattini. Mörri viihtyi sylissä ja hurisi kovasti. Mörri oli minun oma mölleröni. Mörrin suurinta herkkua oli jäätelö ja jäätelöpakettia ei pystynyt koskaan ottamaan niin hiljaa pakastimesta, etteikö tämä katti sitä olisi kuullut. Mörri ilmeisesti joutui auton tönäisemäksi, koska se tuli kotiin muutaman päivän jälkeen häntä halvaantuneena. Siitä Mörri ei oikein ikinä selvinnyt ja hänet jouduttiin lopettamaan. En unohda ikinä sitä päivää, kun kannoin kuolleen kissani laatikossa haudattavaksi. Elämäni karmeimpia kokemuksia.

Tästä kolmikosta vielä on elossa Penska eli oikealta nimeltään Rölli, mutta ei häntä ole tainnut kukaan koskaan sillä nimellä kutsua. Penska oli penska ja on sitä edelleen. Penska on tällä hetkellä muistaakseni noin 8 vuotias. Tämä katti näkee vihreitä pieniä marssilaisia ja tuntuu olevan jossain aineissa koko ajan. Epäilyksenä on, että suvussa olisi vähän turhan läheisiä sukulaisia päästetty lisääntymään keskenään tai jotain vastaavaa, koska niin hämärää tämän kissan käytös välillä on..Mutta tykkää todella paljon meetvurstista ja ihmisrakas osaa välillä olla, jos sille päälle sattuu. Kurmoottaa kuulemma nuorempiaan siihen malliin, että saa nähdä pysyykö vanhempieni talossa miten pitkään, jos ei asetu.

Penska

Tällä hetkellä vanhempieni luona asustaa myös kissat Santtu ja Roope. Molemmat ovat nyt noin 6 vuotiaita ja otettu Karvisen kuoleman jälkeen vanhempieni luokse. Santtu on perheen kuningas, mutta rakastaa nukkua ihmisten keskellä. Santtu on aina ollut uteliain kissa mitä tiedän (ainakin ennen Albusta) ja hänen suurinta huviaan on survoutua jokaiseen muovipussiin, mitä tielle sattuu osumaan. Santtu on myös kova metsämies ja pitää vanhempieni kotona hiirikantaa hyvin aisoissa. Roope on sitten vähän ujompi tapaus, mutta rakastan-kohtauksilta ei voi välttyä. Silloin kohdetta rakastetaan antaumuksella ja hirvittävällä hurinalla ja siitä ei sitten liikuta ennen kuin kohtaus on mennyt ohitse ja Roope on saanut hellyyttä tarpeeksi. Roopen paikka vanhempieni luona on joko kiikussa tai sohvalla eteisessä. Mikäli joku muu erehtyy siihen istumaan, on odotettavissa paheksuvia katseita ja murjotusta.

Roope                                           Santtu

Sitten on tietysti vielä Kauhajoen anoppilan kissa Saara. Saara-neiti on aikoinaan yhdet pennutkin tehnyt, mutta vietti suuren osan elämästään leikattuna kattina nauttien kuningattaruudestaan ja huushollin komentamisesta. Ainoastaan muutaman kerran naapurin pieni piski säikäytti sen verran, että piti ihan puuhun mennä, mutta se kyllä hävetti sitten jälkeen päin aivan hirvittävästi. Saara tykkäsi nukkua vessan lavuaarissa ja muutaman kerran onnistui säikäyttämään minut kesken yöllisen vessaretken oikein kunnolla. Saara tepasteli aina varpaillaan kuin balleriina ja tuli keittiön ikkunalle pyytämään sisällepääsyä. Saara oli kertakaikkiaan mahtava persoona. Saara kuoli tänä keväänä 2010 jäätyään auton alle parin sadan metrin päässä kotoa. Saara oli kuollessaan 16-vuotias.

Saara

Ja sitten viimeisenä toki meidän omat rakkaat pallerot Albus eli perkele ja Severus eli Sepi. Olen ainakin huomannut, että Albus tunnistaa tuon perkeleen enemmän omakseen kuin nimensä. Ehkä kertoo jotain kyseisen herran luonteesta. Kaverukset ja veljekset ovat nyt 9 kuukauden ikäisiä ja tekevät minut hulluksi raivosta tai ilosta päivittäin. Mahtavampia katteja saa hakea, rakastavat ihmisiä aivan älyttömästi ja tunkevat syliin vaikka väkisin. Albuksen kolttoset yleensä liittyvät aina siihen, ettei herra ole saanut tarpeeksi huomiota tai syliä sinä päivänä, joten päättää ottaa huomion sitten vaikka väkisin tekemällä kaikenlaista ei sallittua. Severus on enemmän tarkkailija, mutta viiraus-kohtaukset on sitten jotain ihan toista. Korvien välissä tuulee välillä ja aika pahasti. Molemmat hurisevat kauhean paljon ja ovat meidän omia pikku palleroita. Kissat matkustelevat muutaman kuukauden välein meidän kanssa molempien vanhempiemme luokse ja vaikka Albus aina välillä esittääkin vastalauseita, on niistä kehittynyt melkoisia reissu-kissoja. Ulkoillessa Sepi on selvä pomo ja rohkeampi, vaikka Albus onkin muuten uteliain ja pomo. Miten noista karvalapsista onkin tullut jo noin isoja? Hännät näillä on molemmilla kilometrin mittaiset verrattuna esim. Roopeen ja Santtuun ja Albus on siis tuollainen pitkäkarvainen otus. Näyttää yleensä räjähtäneeltä, vaikka olisi juuri harjattu. Severuksen turkista voi sitten aina tehdä havaintoja olisiko aika taas siivota. Pölypallot näkyy mustassa kissassa aika selvään!

Termiitit joulukuussa juuri kotiin tulleina 3 kk iässä

 Albus toukokuussa 2010

Severus toukokuussa 2010

 Molemmat toukokuussa 2010