Kurkela

Käytiin muuten ihanien ystävien kanssa kuutelemassa Johanna Kurkelaa pari päivää sitten. Oli pitkästä aikaa sellainen keikka, että tuli elettyä täysillä mukana. Itkettyä ja naurettua ja varsinkin itkettyä. Tämä biisi oli niitä, jotka jotenkin kolahti ja tuntui kuunnellessa ihan siltä kuin sydän pakahtuisi.

Jossain metsäin takana aavat aukeaa.

Kalalokit kiertelevät vanhaa majakkaa.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Siellä laivan kannella sut viime kerran näin.

Sanoit metsän ahdistavan uuden etsijää.

Saamattomat nahjukset vain lumen seuraan jää.

Tiesit maailman voittavasi, kunhan yrität.

Näivettyköön juurilleen tääl metsäpitäjät.

-----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait. 

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait. 

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin. 

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Joskus ehkä muistat vielä maata metsien.

Muistat pilvet valkopurjeet yllä järvien.

Muistat miten kuikka huusi illan ikävään,

pajulinnun hento laulu häipyi hämärään.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi,

lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi.

Oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan.

Sen maailman juhlapöydissäkin joudut muistamaan.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Vieläkin sua odotan, oi rakas ystäväin.

säv. ja sov. Tomi Aholainen

san. Heikki Kerkelä

Johanna Kurkela - Jossain metsäin takana

Mietteitä

Se on hassua, miten sitä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja mitä tapahtuu vaikka parinkin vuoden päästä. Viime aikoina olen miettinyt omaa elämääni paljon ja varsinkin sitä, että mitä elämältäni oikein haluan ja millaisen tulevaisuuden haluaisin. Onko niitä sellaisia unelmia olemassa, joiden eteen tekisin mitä vaan, vai onko minulla unelmia lainkaan?

Toisaalta tulee mietittyä sellaisiakin ajatuksia ja asioita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan miettivänsä vielä pari vuotta sitten.

Jotenkin minua pelottaa ajatus siitä, että tässäkö se nyt on tämä elämä. Tällaistako se nyt on, eikä mitään muuta ole tiedossa? Ei sillä, miehen kanssa menee tosi hyvin, meillä on mukavaa yhdessä. Lähinnä olen jotenkin tylsistynyt työhön ja siihen, etten oikein tiedä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Vai olenko minä vaan ihan kauhea ihminen, enkä osaa olla onnellinen niistä asioista, mitä minulla on tällä hetkellä? 

Kaipaisin ehkä jonkinlaista paussia ja aikalisää tästä kaikesta, jotta saisi lisää miettimisaikaa. Pelottaa se, että tyydyn vain tähän ja muutaman kymmenen vuoden päästä totean, että on jo myöhäistä tehdä asioita toisin. Toisaalta tuntuu, että puuttuu se viimeinen rohkeus toteuttaa asioita ja niitä unelmia. Toisaalta tuntuu myös siltä, että on jotenkin hukassa niiden unelmien suhteen, ei uskalla unelmoida eikä tiedä mitä unelmoisi. Semmoinen hiljaa hiipivä paniikki on iskemässä. Munhan piti tehdä elämässäni vaikka mitä, missä se ihminen on nyt!!!!