Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.

Luuseriko?

Tänään oli taas sarjassamme "minäkö luuseri?" -hetki.

Yliopistolta soitteli joku oikein iloisen kuuloinen ihminen ja kyseli, että minähän olen heiltä valmistunut ja olisinko kiinnostunut tulemaan heidän alumnipäivässään puhumaan opiskelijoille työllistymisestä ja työstäni ja samaan aikaan tämä ihminen kysyi, että missä olen töissä.

Eihän siihen voinut muuta kuin revetä nauruun ja sanoa, että tulisin kyllä oikein mielelläni, mutta ei ole oikein mistä puhua, koska olen tällä hetkellä työtön.

Uaaaaah.

Pääsin sitten suosittelemaan puhujaksi hyvää ystävääni. Jee, mikä fiilis.

Edistystä

Noniin. Syksyn touhutkin edistyvät (nyt on pakko antaa kunniaa miehelle, mie suoraan sanottuna en oo tehny mitään järkevää viime aikoina) :).

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon

Mukavia työ-uutisia tuli tänään myös veljeltä, tuli tosi hyvä mieli siitä, että edes joku onnistuu työpaikan löytämisessä meidänkin perheessä! Jee!

Itselläni tilanne on ns. "päällä". Saatan mennä tukirahojen avulla hommiin miehen kanssa samalle työpaikalle. Sinne kun ei muuten pääsiskään, kun ei heillä ole varaa palkata ketään ilman tukirahoitusta. Olin eilen siellä juttelemassa ja ihan mukavalta näyttää :) Siinä mielessä olisi hyvä homma, että olisipahan jotain tekemistä, saisin lisää työkokemusta ja samaan aikaan voin kuitenkin hakea muitakin hommia. Ja ainahan on parempi, että olen tekemässä jotain, kuin että makaisin vaan kotona toimettomana. Piristäisihän se edes mieltä ja voisinpahan auttaa heitä purkamaan vähän työtaakkaa omalla tekemiselläni. Plussaa olisi sekin, että koska olen aikalailla liian koulutettu siihen hommaan, ne oli siellä jo harkinneet, että mihin muuhun hommaan mua voisi siellä ehkä käyttää. Kaikki kokemus olisi hyvästä, joten sinällään mukavalta kuulostaa. Ja toisaalta mun ja miehen työajat on ihan erilaiset, joten voitaisiin moikata toisiamme vaikka kahvihuoneessa edes kerran päivässä :). Noh, katsotaan nyt mitä tästä tulee (olen jo niin epäluuloinen, että mietin uskallanko tätä täällä vielä edes ääneen sanoa, kun kuitenkin käy huonosti).

Se, että saisin samalla muutakin ajateltavaa, on myös aika hieno homma. Tuntuu välillä niin älyttömältä, kun elämä pyörii vain työttömyyden ja työhaastatteluiden ja hakemusten ympärillä. Pitäisihän sitä muutakin olla. Vesijumpan lisäksi pitäisi yrittää lisätä elämään muutenkin vähän lisää liikuntaa. Sekin piristäisi mieltä paljon ja auttaisi siihen jaksamiseen. Se vaan on aika iso ajattelutavan ja elämäntapojen muutos. Mie olen ollu aina tosi huono liikkumaan yhtään mihinkään ja missään. Pitäisi siis muuttaa omaa ajatteluaan aika radikaalisti järkevämpään suuntaan. Tuo vesijumppa-homma on jo aloitus, mutta päättäväisyyttä asian suhteen pitäisi löytää jostakin itsestään vielä rutkasti enemmän.

Tuttua tekstiä

Olit kyllä todella hyvä hakija, mutta.....

Olit kyllä kärkijoukossa, mutta...

Kiitos hakemuksestasi, mutta...

Kiitämme osoittamastanne mielenkiinnosta, mutta...

Jos ei muuta, niin osaanpahan ainakin kirjoittaa näitä papereita hylätyille työntekijöille tulevaisuudessa.

Miestäni mukaillen töitä saa vain, jos täyttää seuraavat kriteerit:

- on alle 25-vuotias

- mielellään mies, mutta jos on nainen, niin

- lapset on jo tehty ja lastenhoitaja löytyy, jolloin sairaslomapäiviä ei tule/lapsia hoitaa joku muu

- työkokemusta on silti vähintään 30 vuotta juuri kyseisistä työtehtävistä

- koulutuksena tulisi olla vähintään tohtorin tutkinto

- mandariinikiinaa tulisi puhua sujuvasti ja ruotsi ei sitten ole mikään kieli (sitä pitää kaikkien osata) ja englantia tulisi jokaisen puhua vähintään natiivi-tasolla

Siinä sitä on tavoitetta kerrakseen.

Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa, että minulle soitettiin tänään.

Syksy tulee

Tänään oli pitkästä aikaa oikein kunnon ukkonen, tuli hyvä mieli kaatosadetta katsellessani (ja sopivasti kukatkin sai edes vähän vettä, raukat kuolee meikäläisen hoidossa). Vaikka tähän on sanottava, että kukkapenkkini näyttää hämmästyttävältä, koska kukat on lähteny siellä leviämään ja riehaantuneet osittain ihan todella! Pitäisi kyllä keretä kitkemään tuo penkki pian..

Huominen päivä menee siivotessa hulluna, kun viikonlopuksi meille tulee kylään miehen bestman tuolta etelästä. Mukavaa, että miehen vanhat kaverit joskus piipahtavat meilläkin (tai ei noita vanhoja lapsuuden/nuoruuden aikaisia kavereita tuolla rakkaallani kyllä kauheesti enää olekaan, joten siinäkin mielessä on mukavaa, että saamme kyläilijän).

Muuten to do -listani on täyttymässä kaikenlaisesta hommasta. Pitäisi rustata muutama työhakemus, soitella ihan muuten pariin paikkaan ja vinkua töitä. Sen lisäksi pitäisi alkaa valmistautua meidän tulevaa matkaamme varten. Tuli jotenkin ihan puskista tämä elokuu ja tuo meidän matka. Tajusin nimittäin pari päivää sitten (aika paljon myöhässä), että oisko sinne pitänyt jotain rokotuksia ajatella..Lentoyhtiön sivut on varmaan luettava aika tarkkaan, koska enhän mie raukka ole reissannut sen jälkeen kun aloitin opiskelut ja sinä aikana nuo turvamääräykset on ihan pikkaisen muuttuneet :). IIK, ihan kohta minä olen tällaisissa maisemissa:

 

Luoja mie tulen olemaan siellä täpinöissäni :) Mukavaa tietysti olisi, että  olisimme miehen kanssa ihan vaan kahdestaan matkalla, mutta ei voi nyt mitään. Ehkä se meidän häämatkamme toteutuu vielä joskus. Toivotaan. Tämä passi on nyt voimassa sen 5 vuotta, joten ehkä sinä aikana?

Koko kesä on ollut valmistumisen ja gradun jälkeen jotenkin semmoista lentämistä paikasta toiseen, että vielä sitäkään ei ole oikein tajunnut kunnolla. Oma työttömyyskään ei ole oikein vielä jysähtänyt tajuntaan niin pahasti, kuin kuvittelin. Ehkä se vielä tulee tässä jossain vaiheessa. Itse olin mieheni työttömyysaikana todella paniikissa, koska sitä muuten suht iloisen ihmisen vaipumista synkkyyteen ja pimeyteen oli todella vaikeaa katsella vierestä. Jotenkin pitäisi yrittää pitää oma pää pinnalla ja epätoivo-ajatukset kaukana. Saa nähdä miten kauan jaksan olla sen asian kanssa vahva. Mutta ehkä vielä joskus paistaa aurinko myös sinne minun risukasaani. Toivotaan niin. Sitä ennen nautin muuten auringosta täysillä :)

Työtön opiskelija

Kirjaimellisesti.

Lähetin juuri irtisanomisilmoituksen työnantajalle huomisesta alkaen. Puhuttiin tänään puhelimessa ja tulimme siihen tulokseen, että mun on järkevämpää irtisanoutua kuin roikkua listoilla. Olen siis jo puoli vuotta ollut kotona koulun takia ja vielä pari kuukautta olisi kulunut samalla tavalla. Työnantaja antoi siis ymmärtää, että heidän kannaltaan on helpompaa, jos lähden pois -> jos ei ole aikomusta tulla kohta töihin. JA eivät pysty lupaamaan mulle kunnolla töitä vaikka sinne menisinkin, koska muitakin on töissä ja ei mulle rahallisesti riitä pari päivää kuussa. Ja valmistumiseni ei olisi vaikuttanut palkkaan mitenkään ja tarkoitukseni on saada töitä muualta. Vähän tuo kirpaisi, mutta ymmärrän heidän pointtinsa ja ei tuo kovin edullista olisi ollut mullekaan, koska siinä vaiheessa kun valmistun, olisi tuolla ajatuksella/sopimuksella ollut taloudellisesti järkevämpää olla työttömänä kuin tehdä paria päivää kuussa töitä.

Hassulta se silti tuntuu. 2 vuotta kuitenkin tuolla olin, vaikka viimeiset puoli vuotta olinkin lähinnä kotona. "Mitäs nyt?" -ajatukset risteilevät päässä. Toisaalta nyt pitäisi oikeasti saada tuo gradu valmiiksi ja hakea sitten oikeita töitä jostain. Opiskelukaveri kertoi just avoimesta työpaikasta sen työpaikalla toisella puolella Suomea, mutta sekin ois jo tammikuussa. Hitto.

Onneksi työnantaja lupasi hyvän työtodistuksen ja kertoi heidän olevan työhöni tyytyväisiä. Että ei sentään ihan huonosti mennyt :)

Nyt on sitten tulevaisuus ihan avoin. Vähän pelottaa.

Köyhyys iskee

Jahas, se tuli sitten tästä perheestä kerralla köyhiä. Mentiin sitten tilaamaan itsellemme ilmalämpöpumppu. Toisaalta sillä ois tarkoitus säästää sähkölaskussa (nimim. viime talvi, huhhuh), mutta onhan tuo aika kallis laitos näin yhtäkkiä huitasta tuohon seinään.

Raha-tuskaa ei paranna yhtään se, että mä panikoin jo valmiiksi mun tulevaa työttömyyttäni. Kävin eilen ekaa kertaa tutkimassa netissä tämän alueen työtilannetta. Voi jeesus sentään. Yksi paikka oli mitä voisin kuvitella hakevani (ja johon voisin kuvitella pääseväni) ja sekin oli 120 km päässä kotoa. Että joo. Ja työkkärin kanssa ei huvita kyllä yhtään toimia. En ole koskaan elämässäni ollut aikasemmin työtön, AINA  on jotain löytynyt/järjestynyt, joten tuleva pelottaa ihan älyttömästi. En usko, että pääsen päivärahoille (suattaa olla, että ei tuo työehto-hommeli täyty mun osalta, kun on monta kuukautta ollu, etten ole työpaikalla käynytkään) ja työmarkkinatukeen vaikuttaa miehen tulot. Voi perse. En siis varmaan saa sieltä yhtään mitään? Miten ihmeessä työttömät saa sieltä jotain rahaa? Onneksi sentään miehellä on vakitulot, niin saadaan EHKÄ asuntolaina maksettua. Mutta muuta ei sitten tehdäkään. Kiva elellä miehen siivellä täysin..namnam.

En tiedä mitä tässä pitäis tehdä (okei, ensin toki tuo gradu, jotta tämä paniikki-tilanne ois edes mahdollinen), mutta survonko mie väkisin itteni jonnekin, minne mie muka pääsisin, enhän mie osaa mitään. Ja tuo työkkäri/kela -show on jotain niin älytöntä, että en ees halua tietää mitä kaikkea sinne pitäis tietää ja viedä ja osata. Ne pystyy sumuttamaan mua ihan 6-0, kun mulla ei ole tietämystä noista asioista.

Mies sai työkkäristä niin karmeeta kohtelua viime keväänä vuosi sitten, että huhhuh. Vasta kun työkkäritätille selvisi, mikä mies oli oikeesti ammatiltaan ja MIKSI se oli työttömänä (ei omaa syytään, vaan siksi ettei töitä yksinkertaisesti koko Suomessa ollut), niin muuttui ääni ystävällisemmäksi. Siihen asti kohteli kuin jotain pohjasakkaa, joka vaan makaa jossain sohvalla, eikä työnkäynti kiinnosta. Kiva kiitos siitäkin yleistyksestä. Jos on nuori mieshenkilö, niin ei se tarkoita, että ei töitä halua. Prkl. Lisää hirvittävästi mun motivaatiota näyttää naamaani tuossa puljussa, olen vain yksi työtön maisteri lisää. Enkä TODELLAKAAN halua lähteä mihinkään hanttihommiin. Jos ois sairaanhoitaja/rakennusmies/pitsantekijä/kirjanpitäjä/mikä tahansa muu kuin mun ala, niin töitä ois. Mutta ei tuo sairaanhoito oikein ole mun unelmatyötä. Todellakaan.

Voi elämä taas tätä touhua.