Hohhoijaa

Kävin sitten tänään työhaastattelussa. Olipahan siinä kerrakseen. Hysteerisesti vähän naurattaisi tällä hetkellä. Toisaalta positiivista on se, että jos ne mut sinne ottaa, niin tietävät ainakin, että mua pitää aika paljon perehdyttää, kun onnistuin antamaan NIIIN oikeeseen osuneita vastauksia kysymyksiin, että huhhuh (not). Mutta tulipahan käytyä! :)

Toscana

Meidän oma kamera (luonnollisesti) ei suostunu toimimaan kunnolla koko reissun aikana, joten suurin osa kuvista piti siis kopsata muilta osallistujilta. Se hieman harmittaa, koska olisin itse halunnut päättää mistä kuvia otan ja mistä en. Noh, on niitä kuvia nyt jonkin verran edes ja pitää toivoa joulupukilta uutta kameraa eli suomeksi sanottuna ostaa itse.

Reissussa siis oltiin appivanhempien ja miehen veljen+puolison kanssa. Kyseessä oli appivanhempien syntymäpäiväreissu, halusivat välttämättä lähteä meidän kanssa lomalle ja mikäs siinä. Myö ei miekkosen kanssa olla ulkomailla yhdessä lomalla oltukaan. Eikä siis vieläkään kahdestaan. Toivotaan, että se häämatka vielä joskus koittaisi. Rahan lisäksi sen reissun suunnittelemisen suurin ongelma on se, että mahtavia paikkoja on niin tsiljoona, että minkä niistä nyt sitten valitsisi!! Mutta se on jo toinen tarina se.

Lauantai

Nojoo. Reissuun lähdettiin lauantaina aamulla, kaveri heitti meidät Helsinki-Vantaalle joskus vähän ennen klo 06 ja pirteitä oltiin. Siinä sitten jonoteltiin tiskillä ja päästiin turvatarkastukseen (mikä olikin jännittävää, koska en tosiaan ole lentänyt sitten vuoden 2004 ja mulle oli ihan uusia nämä kaikenlaiset säännöt käsimatkatavaroista ym., mutta hyvin meni, mitä nyt mies tietysti jätti puhelimen taskuun ja se turvalaite piippasi ja ja...huokaus). Kauaa ei tarvinnut koneeseen pääsyä odotella ja sitten jo ilmassa oltiin. Koneessa oli vähän huono olo, matkalla oli vähän ilmakuoppia ja huomasin, että lukeminen samaan aikaan ei ollut kovin kannattavaa. Siispä yritin saada nukuttua huonoa oloa pois ja se onneksi auttoikin vähän.

Rooman lentokentällä alkoikin mielenkiintoinen operaatio "missä on vuokra-automme?". Löytyi oikea tiski lopulta ja löydettiin parkkihallista meidän ihqu Renault "automme". Mies-rukka joutui tietysti kuskiksi, kuten oli sovittu jo etukäteen. On kuitenkin porukasta se varmin siinä hommassa. Avioriidalta välttyäksemme olimme myös sopineet etukäteen, että minä en todellakaan toimisi kartturina (huutohan siitä olisi vaan tullut ja hyvää lomaa vaan kaikille). Eli miehen veli laitettiin siihen paikalle (+onneksi otettiin navigaattori mukaan, pelasti niiiiin monta kertaa pulasta tuon reissun aikana, että huhhuh). Autoreissun aikana kyllä huomasin, että en minä sitä suutani osannut pitää kiinni (ylläri) ja väkisinkin kommentteja ja ohjeita kuskille pukkasi myös takapenkiltä :).

Mies totesi "ilokseen" heti aluksi, että italialaiset on ihan järkyttäviä kuskeja. Voi jestas sitä tööttäyksen määrää, kun erehdyttiin pysähtymään stop-merkin kohdalla. Sehän oli varmaan heidän mielestään vähintäänkin mielenvikaista toimintaa....ja jos nopeusrajoitus oli esim. 90 km/h ja me ajettiin 110 km/h, niin kirjaimellisesti KAIKKI ajoi meistä ohi. Myös semmoisilla räjähtäneen näköisillä pakuilla....ja tiet luonnollisesti oli sairaan kapeita ja moottoriteilläkään ei ollu mitään turva-alueita, kaistojen reunoilla oli semmoiset mukavat betoni-porsaat, että eipä siinä...kiva oli katsella, kun ajettiin vaikka rekasta ohi ja pelotti ihan älyttömästi osuuko siihen rekkaan vai siihen betoniaitaan siinä auton toisella puolella. Ei nimittäin se meidän vuokra-auto ollut ihan siitä pienimmästä päästä, kun oli suunniteltu 9 hengelle..

Tässä vähän ideaa niistä teistä. Ja tässä siis kyseessä ns. moottoritie. Oli jotenkin järkyttävän huojentavaa ajaa Suomessa tuon jälkeen, kun oli semmoinen olo, että pääsee "pakoon" niitä muita autoilijoita tarvittaessa tien pientareelle, tuolla ei ois pääsyt.

Noh, lentokentältä selvittiin hengissä rantatielle ja jopa pois päin Roomasta. Tällä reissulla ei Roomassa käyty. Pitäisi yrittää vaikka jollekin kaupunkilomalle sinne vielä joskus. Itse Rooman ympäristö oli kyllä tosi karun näköistä ja kuivaa. Mietin siinä auton ikkunoista katsellesani, että näinkö ruman näköistä täällä on. Oli jotenkin tosi karua touhua.

Tässä siis Rooman lähistöltä. Kuivaa.

Mitä pohjoisemmaksi matka eteni, sitä kauniimmaksi maisemat muuttuivat. Luonto rehevöityi ympärillä kilometri kilometriltä. Varsinkin, kun siirryimme ajamaan rannikolta kohti Sienaa. Majapaikkamme löytyi pienestä kylästä Sienan pohjoispuolelta n. 40 km päästä. Sienasta sinne majapaikkaan olikin sitten niiin järkyttävää tietä, että oksat pois! Ei siinä voinut kuin nauraa hermostuneena kyydissä ja mies puristi rattia ja kiroili ;) Nopeusrajoitus oli sielläkin 90 km/h, mutta uskalsimme ajaa korkeintaan 50 km/h (paikalliset tietty kaahasi ohi sen mitä kerkes), koska tie oli NIIN mutkainen ja kapea. Juuri semmoinen, kuin elokuvissa :) Tien laidoilla kasvoi paljon metsää, puut roikkuivat tien yllä ja välillä kohosimme kukkulan reunaa mutkitellen ja ikkunasta näki pitkälle laaksoon, joka oli täynnä viiniköynöksiä ja oliivipuita. Oli ihan järjettömän nättiä!

Navigaattorin suosiollisella avustuksella viimein pääsimme perille, mutta olimme sen verran ajoissa paikalla, että omistajapariskunta ei vielä voinut meitä ottaa vastaan. Siispä lähdimme etsimään kauppaa (jota etsimmekin jonkin aikaa, mutta onneksi omistajien vinkistä löysimme). Alkoi olla vähän huono olo jo, koska juomista ei meillä autossa mukana ollut, ei sitä mistään oikein lentokentältä voinut ostaa ja matkanvarrella emme uskaltaneet pysähtyä, koska ei ollut hajuakaan siitä, löydetäänkö ajoissa perille (vastaanotto oli auki vain 2 tuntia). Siispä kaupassa hamstrasimme vettä ja muuta juotavaa jonkin aikaa meiningillä "en ole koskaan ruokaa saanut" :). Kauppa oli hullun pieni, Suomen mittakaavassa pienen pieni marketti, mutta kylän ainoa kauppa. Sitten suuntasimmekin jo majapaikkaan ja pääsimme vihdoin majoittumaan. Omistajat tarjosivat meille viiniä ja antoivat isot nivaskat ohjeita alueen nähtävyyksistä, ravintoloista, bussiaikatauluista ym. Olivat todella mukavia. Ja majapaikka oli hieno. Asuimme toisessa kerroksessa, jossa oli pieni olohuone+keittiö sekä 2 wc/suihkua ja 3 kappaletta 2 h makuuhuoneita. Aivan upeaa oli, olohuoneessa semmoinen takka ja huoneissa tummaa puuta olevat kaapit ja muutenkin oli tosi viihtyisää.

Siellä me majailtiin. Ei ollu valittamista :)

 

Oikeastaan saman tien lähdettiin uima-altaalle huuhtomaan päivän pölyt iholtamme. Uima-allas oli siis asukkaiden yhteinen, meidän lisäksemme paikalla oli paljon mm. brittejä. Käsittääkseni huoneistoja oli  yhteensä varmaan ainakin n. 6, koska perheitä siellä oli meidän lisäksi ainakin 4 erilaista. Osa porukasta vaihtuikin meidän loman aikana.

Oli aika epätodellinen olo tässä vaiheessa, että nytkö me ollaan täällä! Tässä vaiheessa ruvettiin suunnittelemaan illallista, klo oli jotain 19-20. Huono juttu oli se, että anoppi oli ilmeisesti saanut auringonpistoksen/nestehukan, koska oli todella huonovointinen ja päätti jäädä majapaikkaan meidän muiden lähtiessä syömään. Se hieman latisti illan tunnelmaa, koska olimme tietysti huolissamme ja toisaalta aika väsyneitä matkasta. Kävimme syömässä hienossa paikassa, joka oli jollakin tavalla erään talon kellarissa, mutta kuitenkin kadun varrella. Valkoiset liinat ja äärimmäisen innokkaat tarjoilijat. Itse tunsin oloni vähän epämukavaksi, koska oli niin nuutunut olo päivästä. Mutta palvelu oli todella tehokasta ja nopeaa, ei kerinnyt ajatella, kun jo jotain tuotiin eteen tai kysyttiin miten voitiin olla avuksi. Mikäpäs siinä. Maistoin siellä ekan kerran italialaista kunnollista pastaa ja ihan hyvää se oli :). Tässä vaiheessa alkuruokia uskalsi ottaa vain minä ja mies. Ja jäi ensimmäiseksi kerraksi tuolla reissulla, että kukaan ei syönyt jälkiruokaa, oli sen verran kiire katsomaan potilasta ja nukkumaan. 

Takaisin majapaikkaan mentiin kävellen (niin kuin oli tultukin) ja voi hyvä luoja se oli pelottavaa. Joka paikassa oli aivan säkkipimeää ja sirkat siritti ihan täysillä. Meillä ei tietenkään ollut heijastimia missään (jep, fiksua) ja tie oli hullun kapea ja autoja kulki. Siellä sitten hiihdeltiin pimeydessä puhelimen valon avulla ja mies kulki jonon viimeisenä, koska sillä oli valkoinen paita ja toivottiin, että se näkyisi autoille helpommin..voi elämä. Noh, pahimmissa kohdissa mentiin pusikkoon piiloon, kun auto tuli takaa kovaa vauhtia :) En muuten pitkään aikaan ole kuullut sirkkojen suorastaan huutavan. Jossain vaiheessa teki oikeasti mieli painaa kädet korville, kun sirittivät niin lujaa. Onneksi selvittiin ehjinä kämpille. Seuraavana aamuna saatiinkin omistajalta ohjeet (kun käytiin kysymässä heijastimia/taskulamppua, missä niitä myytäisiin), että ei kuulemma mihinkään saa kävellä siellä. Autolla pitää mennä, kävelemistä eivät suosita, koska on niin vaarallista. Noh, sen jälkeen joku meistä (yleensä siis miehen veli) oli aina kuskina iltaisin, koska todettiin tuon kävelyreissun jälkeen, että ei uskalleta uhmata kohtaloa enempää.

Sunnuntai

Oltiin sovittu jo edellisenä päivänä, että otettaisiin sunnuntai ihan rauhallisesti. Lämpöä oli siis kuitenkin 36 astetta siinä keskipäivällä ennusteiden mukaan joka ikinen päivä. Makoilimme siis koko päivän altaalla ja mekin miehen kanssa nukuttiin ensin 11-12 tunnin yöunet ja sitten 3 tunnin päikkärit. Ihan älytöntä. Luettiin vaan kirjaa ja olla möllötettiin. Oli se mahtavaa :) Illalla lähdettiin sitten syömään ja syötiinkin koko reissun ainoat pitsat (ravintolassa). Ei olleet kovin kummoisia, oli kokki paistanut vähän turhan kärtsähtäneiksi ja todella suolaista oli. Tässä paikassa sai myös tarjoilijaa ja ruokaa odotella sen verran kauan, että kerkes kyllä tulla nälkä, jos ei sitä vielä ollut ravintolaan tullessa :) Kaunis paikka oli muuten ja paljon oli ihmisiä liikkeellä.

Maanantai

Maanantaina kuljettiin tutkimassa meidän paikallista kylää, käveltiin siellä kujilla ja kaduilla, otettiin valokuvia alas laaksoon (kylä oli siis ylhäällä kukkulalla, meidän majapaikka oli sen kukkulan alarinteellä) ja käytiin tarkistamassa minkä näköinen oli paikallinen kyläkirkko. Katoliseksi kirkoksi olikin aika askeettinen, ylitsepursuavat koristukset puuttuivat melkein täysin. Ihanan hiljaista ja VIILEÄÄ siellä kirkossa kyllä oli, itsekin istahdin siihen ihan muutamaksi toviksi pelkästään nauttimaan siitä viileydestä ja hiljaisuudesta. Anopille reissu oli varmaan ensimmäinen pitkään aikaan, kun se ei nähnyt paikallista hautausmaata ollenkaan. Kuulemma joka reissulla on nähtävä edes yksi hautausmaa, on kuulemma hirmu mielenkiintoista lukea sieltä ihmisten nimiä ja miettiä niitä kohtaloita. Tähän molemmat pojat pyörittelivät silmiään aika lailla, en tiedä kuinka monta hautausmaata oli heidän elämänsä aikana käyty äidin mukana katsomassa siihen mennessä :)

Illalla lähdettiin muutaman kilometrin päähän syömään majapaikkamme omistajan suosittelemaan paikkaan. Hänen mukaansa sinne piti ehdottomasti mennä, jos halusi syödä jotain juuri tuolle alueelle ominaista ja kotitekoista. Ja oikeassa oli. Ajettiin kukkulan laelle pieneen kylään, jossa ei varmaan muuta ollutkaan kuin tuo kyseinen ravintola ja joku linna + tietysti kirkko. Ravintolassa oli terassi, jossa istuttiin pöydissä puiden alla ja puiden oksista riippui valoja ym. ja luonnollisesti maisemat olivat laaksoon päin.

Oltiin onneksi sen verran ajoissa liikkellä tällä kertaa, että vaikka meillä ei ollut pöytävarausta, päästiin syömään. Ja se paikka. Ilmeisesti monen sukupolven ajan oli ollut saman suvun hallussa, siellä tallusteli semmoinen pieni mummeli koirien ja kissojen kanssa ja katseli ikkunasta talon yläkerrasta meitä syöjiä siellä terassilla. Oli aikaisempi omistaja se. Nykyinen omistaja nainen oli niin italialainen mamma, että huh. Ja nimenomaan semmoinen menevä n. 50-vuotias nainen. Kädet huitoivat ja ääni kuului ja ystävien kanssa hän istui juomassa viiniä ja kyseli kuulumiset ja vaihtoi sen jälkeen toiseen pöytään kyselemään kuulumisia. Samaan aikaan komensi n. 30-vuotiaita poikiaan (ainakin olivat kovasti samannäköisiä/oloisia), jotka olivat paikassa tarjoilijoina, jos mamman mielestä pojat toivat ruokia liian hitaasti ystävilleen :) Pojat väistelivät sujuvasti ahtaissa pöytien väleissä kaikkea kissoista ja koirista lapsiin. Ja hymyilivät kaikille ja puhuivat italiaa kovaan ääneen ja kiusoittelivat toisiaan. Sujuvasti seuraavaan pöytään vaihdettiin kieli englanniksi ja sitten taas mentiin. Se oli tosi mielenkiintoista katsottavaa :) Ja minä löysin sieltä monta sukulaissielua omalle elehtimiselleni :D Voisin siis muuttaa Italiaan milloin vaan ja kaikki saisivat minusta sujuvasti selvää siellä. Eikä kukaan katsoisi kieroon :D Mahtava paikka.

Ja mieletön ruoka. Siitä voisin melkeinpä kirjoittaa oman blogin. Voi elämä. Kun siellä paikassa sitä ruokalistaa katsoi, halusin syödä kaikkea. Kävimme tuossa paikassa myös keskiviikkona ja perjantaina (viimeinen ilta) ja ensimmäisestä kerrasta viisastuneena varasimme tuolloin aina pöydän. Kerkesimme kokeilla noina päivinä melkeinpä ne ruuat mitä halusimme ja maistoimme myös toisiltamme. Huvittavaa oli se, että viikon edetessä kohti loppuaan syötiin me koko ajan enemmän ja enemmän. Aluksi siis ei uskallettu paljon alkuruokia ottaa, perjantaina melkeinpä jokainen söi alkuruoan, pastan ja liharuoan + jälkkärin. Oli se vaan niin hyvää. Mä söin tuolla paikassa viikon aikana tomaattipastaa (ihan peruspastaa, mutta kotitekoista ja se melkeinpä suli suuhun..), T-luu pihvin (puoliksi miehen kanssa, vaikka tarjoilija ei sitä meinannut aluksi uskoa, höh)...voin sanoa, että ensimmäinen haarukallinen sai mun silmät leviämään hämmästyksestä, ai lihan kuuluu olla NÄIN mureaa? Ja toki myös sienipastaa ja sitten taisin jonain iltana syödä myös kanaa + olikohan jotain lammasta. En muista. Ja jälkkäriksi tietysti suklaakakkua, tiramisua, jäätelöä....

Viinille voisi toki sitten muodostaa jo oman kappaleensa. Huh. Minähän en normaalisti paljon punaviineistä perusta. Mies on opettanut minua juomaan viiniä jo monta vuotta, mutta tuolla reissulla heräsin siihen, että viini voi oikeasti olla TODELLA hyvää! Mikä ero! Mieshän aloitti melkeinpä joka aamun lasillisella punaviiniä. Oikein nautti olostaan siellä, kun laatu oli aivan jotain erilaista :)

Okei ja sitten asiaan. Tuosta ruuasta voisin höpöttää varmaan ikuisuuden, mutta ehkä muutakin pitäisi sanoa väliin.

Tiistai

Tiistaina muut lähti käymään Firenzessä bussilla, me miehen kanssa todettiin, että oli niin turkasen kuuma, että jätettiin reissu väliin. Olen ihan varma, että tuonne seudulle mennään vielä toiste ja pitää sitten katsastaa se Firenze sillä reissulla. Siispä me jäätiin löhöämään altaalle (jep, taas oli 12 tunnin yöunet ja 3 tunnin päikkärit..sairasta). Firenze oli ollut kaunis, kuuma ja täynnä ihmisiä.

Tässä vaiheessa muuten huomasin sen, että olen ihan karmean huonossa kunnossa fyysisesti. Olenhan sen toki aina tiennyt, mutta voi elämä. Matkan aikana oli paljon kävelyä epätasaisessa maastossa ja hirmuisesti kiipeilyä ja laskeutumista ja paljon asfaltti-teitä ja mukulakivikatuja. Polvet huusi iltaisin hoosiannaa ja muutamana iltana mies joutui taluttamaan mut takaisin autolle, kun en yksinkertaisesti meinannut pysyä enää pystyssä, kun jalkoihin sattui niin paljon. Se oli suoraan sanottuna aika pelottavaa.

Keskiviikko

Keskiviikkona lähdettiin autolla ajamaan kohti San Gimignanon (jos muistan enää miten kirjoitettiin) kaupunkia. Kaupungissa on ilmeisesti aikaisemmin ollut n. 70 tornia, mutta nyt jäljellä on enää 14. Jokaisella mahtisuvulla on aikoinaan ollut omansa. Kaupunki on ns. turisti-paikka ja ihmisiä olikin ihan sairaasti. Ei se kuitenkaan enää kaupungissa haitannut, kun autolle oli parkkipaikka löytynyt (muutaman kirosanan saattelemana, armas mieheni kun on niin kärsivällinen joskus..toisaalta paraskin puhumaan).

Kaupungissa syötiin tosi hyvää pitsaa pienestä kojusta kadun varrelta ja ehdottomasti kiistattomasti maailman parasta jäätelöä. Paikka oli täynnä ihmisiä ja siellä kyltin mukaan tosiaan jäätelöä valmistivat henkilöt, jotka olivat Italian maajoukkueessa voittaneet MM-kultaa jäätelöllään vuosina 2006-2009. Että näin. Pitihän sitä maistaa ja olihan se taivaallista. Ihanan virkistävää!

Mies ja appivanhemmat kipusivat myös yhteen torneista, kun meikä jalkavaivainen jäi alas hengittelemään ja huitomaan viuhkalla kuumuutta pois (niin ja siis anoppi huiteli torniin molemmat lonkat leikattuina, että miten niin mie olen ihan kamala? Pyörätuoli kutsuu varmaan kohta). Tässä muutama kuva näkymistä.

Illalla sitten taas syötiin siellä taivaallisessa paikassa..mmm..

Torstai

Torstaina lähdimme bussilla koko konkkaronkka Sienaan. Bussi lähti ihan majapaikkamme vierestä (ja meinasimme silti myöhästyä siitä). Bussireissu noita hulluja teitä pitkin oli vielä omaa luokkaansa. Mutkissa piti tööttäillä, että "täältä ollaan tulossa" merkkinä muille. Ihmeen äkkiä sitä tottui siihenkin, vaikka aluksi piti tuijottaa tietä silmät teelautasen kokoisina. Sienassa olin pikkaisen huonolla tuulella (kröhöm) aluksi, koska porukka halusi kävellä keskustaan linja-autoasemalta ja minusta se oli hullua, kun taksillakin pääsi =). Mutisin sitten itsekseni ja kävelin porukan perällä, mutta anoppi ilmeisesti vaistosi pienoisen tarpeen päästä olemaan itsekseni ja ehdotti perillä, että jokainen pariskunta lähtisi katselemaan kaupunkia itsekseen ja tavattaisiin muutaman tunnin päästä ja mentäisiin porukalla syömään jotain. Se sopi siihen tilanteeseen kuin nenä päähän ja pääsin murjottamaan yksinäni pelkästään miehelle :) Käytiin me katsomassa paikallinen kirkko tietysti (oli melkoinen tapaus ja ei onneksi tarvinnut jonottaa).

Vanhan kaupungin aukion laidalla hiippailtiin ja lopulta todettiin miehen kanssa, että on niin kuuma, että entäs jos vaan nautitaan olostamme. Mentiin siis paikalliseen kirjakauppaan ja ostettiin pokkarit (englanniksi) ja istahdettiin paikalliseen gelateriaan syömään jäätelöä ja lukemaan. Samalla oli mukava katsella ihmisiä, koska niitä oli paljon.

Jonkun ajan päästä lähdettiin sitten tutkimaan vähän lisää paikkoja ja ostettiin muutamat tuliaiset. Lounaaksi syötiin taas pitsapaloja (oli hyvää) ja tutkittiin sen jälkeen lisää paikkoja. Harmittavasti emme tajunneet ajoissa, että aukion torniin olisi päässyt kiipeämään (siellä oli rakennustelineitä, jotka vähän hämäsivät), joten siellä jäi käymättä. Itse yritin saada miehen viemään mut katselemaan muutamia ihania kultasepänliikkeitä, mutta ei se suostunut :) Tiesi varmaan, mitä siitä olisi seurannut...Sittenpä suunnattiin takaisin linja-autoasemalle päin ja matkalla kohdattiin myös taitelija.

Linja-automatkasta en muista mitään, koska nukahdin heti alkumatkasta. Oli vähän väsy kuuman päivän jälkeen. Mutta jalat kesti! Siitä olin iloinen, koska alkureissu oli niin tuskaa jalkojen kanssa.

Perjantai

Perjantai-aamuna oltiin klo 10.00 paikallisella viinitilalla. Aikaisin oltiin liikkeellä, koska illalla haluttiin aikaa pakkaamiselle ja mentiin myös ajoissa sinne jumalaiseen paikkaan syömään. Mutta tuntui hieman hassulta olla maistelemassa viinejä tuohon aikaan aamusta. Voin sanoa, että hieman myös tuli pahaolo jossain vaiheessa :) No ei kai sitä olisi tarvinnut juoda, mutta eihän hyvää viiniä voi sylkeä pois!! :) Nojoo, ei me sitä niin paljoa maisteltu kuitenkaan. Mutta oli tosi kiva paikka se ensimmäinen, vähän pienempi tila, jossa oli todella mukava työntekijä, joka suostui meille selittämään asioita tarkastikin. Ostettiin miehen kanssa sieltä luonnollisesti heidän omaa Chianti Classicoa (alue on siis tuo Chianti ja siihen classicoon pitää olla tietty määrä juuri tietynlaista rypälettä..jokaisella tilalla on sitten se oma tuotteensa) ja sitten harvinaisempaa sillä alueella eli rose-viiniä. Oli tosi hyvää! En tiedä milloin uskalletaan nuo pullot avata, kun niitä ei sitten enää ole, jos ne pois juodaan (fiksu havainto sinänsä).

Tuon pienen tilan jälkeen mentiin käymään semmoisessa linnassa, jossa valmistetaan viinejä. Paikka oli aika hulppea tuohon ensimmäiseen verrattuna, mutta palvelu oli myös aika paljon viileämpää / kaukaisempaa. Viinit olivat rivissä + pöydällä kirja ja siitä sitten osoitettiin, että mitä halusimme maistaa. Ei puhettakaan siitä, että joku olisi meille kertonut viineistä enempää tai ainakaan rupatellut kanssamme mukavia. Ostettiin me sieltä kans heidän Classicoaan ja sitten valkkaria. Valkoviini on tuolla alueella ilmeisesti harvinaisempaa, koska eivät niitä rypäleitä siellä viljele.

Siitäpä sitten mukavalla mielellä jatkettiin majapaikkaan ja mentiin altaalle viimeistä kertaa lillumaan / polttamaan itsemme auringossa :) Tuonne altaalle sain myös puhelun siitä työhaastattelusta ja siitäkös riemu repesi (no kaikki tietävät miten siinä sitten lopulta kävi..huokaus, mutta ei siitä sen enempää). Illalla sitten mentiin siihen jumalaiseen ruokapaikkaan ja syötiin oikein piiiiiiiiiitkän kaavan mukaan ja rauhassa. Pienen pieni kissanpentu myös kävi moikkaamassa meitä tuolla ravintolassa, kun oltiin pois lähdössä. Hassu pieni marakatti oli se :) Siinä vaiheessa todettiin miehen kanssa, että omia kissoja oli jo kova ikävä..

Lauantai

Lauantaina lähdettiin aamulla ajamaan kohti Roomaa, lento lähti vasta illalla, mutta todettiin, että kannattaa lähteä ajoissa. Ja niin muuten kannattikin. Sienan jälkeen jumahdettiin hirvittävän pitkään ruuhkaan ja vähän aikaa kerittiin siinä ihmetellä, että mitäs tehdään. Onneksi hirveää kiirettä ei ollut, joten maltettiin odotella rauhassa. Vähän ajan päästä poliisit ajoivatkin pillit päällä meidän ohitsemme menosuuntaamme ja jatkettiin odottelua. Vihdoin poliisit saivat siellä liikenteen kulkemaan ja mekin sitten vuorollamme päästiin jatkamaan matkaa. Siellä oli tapahtunut kolari, joka sitten aiheutti n. 3 kilometrin jonot molempiin suuntiin kolaripaikalta. Mies pudisteli päätään kolariauton nähdessään pitkään, koska ei voinut ymmärtää, että miksi se oli jätetty siihen keskelle tietä, kun sen olisi voinut vetäistä ojaan ja liikenne olisi päässyt jatkamaan matkaa normaalisti, kyseessä oli siis ihan normi peräänajo ja puskurissa lommot. Ei mitään sen kummempaa. Ei taas voitu ymmärtää italialaisia :)

Sitten matka jatkuikin supsikkaasti, tällä kertaa minä olin kartturina, koska miehen veli oli aika huonossa kunnossa ja kuumeinen, sairastui edellisenä päivänä. Lentoasemalla mystisesti osattiin viedä vuokra-auto suoraan oikeaa paikkaan, eikä suuria etsintäoperaatiota tarvinnut tehdä lainkaan. Kiitos hyvien kylttien ja viiden yli-innokkaan silmäparin :). Lentokentällä tilanne miehen veljen suhteen sitten vaan paheni ja oli tosi inhottavaa katsella vierestä, kun toinen tärisee horkassa ja makaa lattialla ihan tööt. Koneeseen onneksi päästiin, vaikka meinasikin mennä hermot, kun check-in ei auennut ikinä (siltä se tuntui) ja missään ei ollut paikkaa istua!! Ihan järkyttävää, kun ei ollut tuoleja/penkkejä missään. Kansainvälisellä puolella asia oli jo toinen ja lähtöportin luona saatiin sitten istumapaikat. Siinä vaiheessa mies lähti raahaamaan mua syömään, koska olin oma ihana herttainen itseni ollut siinä jo n. 3 tuntia, koska olin nälkäinen ja vedin hirveät herneet asiasta kuin asiasta (jees). Kyllä se elämä siitä helpottikin, kun mies osti jopa mustikkamuffinsin mulle jälkkäriksi (omien sanojensa mukaan ei kuulemma uskaltanut tehdä muuta, kuin sanoa kassaneidille nopeasti "ja tuo muffinsi kans", kun mun ilme oli ollu kuulemma semmoinen..) Mitä tästä taas opimme. Aina pitäisi syödä, muuten ei hyvä heilu.

Lentokoneessa oli niin ihanaa, kun lento-emännät oli tosi mukavia ja tilaa oli, kun kone oli aika tyhjä. Saatiin istua miehen kanssa ihan rauhassa ja katsella ulos. Istuttiin siellä käsi kädessä kuin jotkut hömpät :). Oli muuten eka reissu, kun mun korviin ei sattunut lennon aikana yhtään! Mitä hittoa! Viimeksi lääkäriltä kuulin, että korvissani on liian ahtaat tuubat (whaat?) ja sen vuoksi lentojen aikana mulla koskee korviin, mutta auttoiko tämä tietoisuus asiasta noin paljon, ettei sattunut yhtään? Hämmentävää, mutta tosi jees!

Suomessa purettiin lentokentällä laukkuja (jep, meidän laukkuunhan ei sitten mahtunut yhtään mitään ylimääräistä..kröhöm, joten appivanhempien laukussa tuotiin Suomeen kaikki meidän viinit...ööh) ja siinähän sitä olikin. Sitten muiden matka jatkui kohti kotia ja me miehen kanssa mentiin taksilla lentokenttähotelliin ja möngittiin suoraan pehmeiden lakanoiden väliin katsellen uutisia tekstikanavalta. Aamulla oli ihana päästä iiiisolle aamiaiselle ja sitten matka jatkuikin kohti ystävien kotia ja haettiin meidän auto.

Siinä oli meidän reissukertomus oikein pitkän kaavan mukaan (riittikö?). Summa summarum: mukavaa oli, miehen kanssa reissaaminen osoittautui mukavaksi, koska me tykätään niin samoista asioista lomalla, se oli tosi jees. Ruoka oli järjettömän hyvää suurimmaksi osaksi, viini oli yllättävän hyvää, ihmiset olivat hurrrjan ystävällisiä ja maisemat hienot. Tuonne mennään joskus vielä uudestaan.