Joulu

Joulukin oli ja meni. Hämmentävää, miten aika taas kuluu näin nopeaan.

Meillä oli mukava joulu. Appivanhemmat tuli meille ja viipyivät viikon. Oli kivaa, vaikka vähän etukäteen stressasin ensimmäisestä joulusta meidän kotona. Joulu oli kuitenkin perinteinen, vaikka erojakin löytyi. Ruokaa oli ihan pirusti, joulukuusi nököttää tuossa olkkarissa vieläkin (ja aika sievä onkin) ja joulupukkikin kävi ja toi mulle karmeen kasan kirjoja lahjaksi :) Ilmeisesti se on huomannu, mistä minä tykkään :).

Mieskin oli kotona joulun ja oli ihan hauska majoittua vierashuoneessa kissojen kanssa, kun annettiin meidän makkari (ja leveämpi sänky) appivanhempien käyttöön. Päivät kuluivat telkkaria möllöttäessä, lukiessa, jutellessa mukavia, syödessä ja illat päättyivät murun kainaloon ja kikatukseen :).

Mukava joulu.

Nyt onkin sitten aika uuden vuoden. Odotan ensi vuodelta aika paljon. Olisin hyvin iloinen siitä, että elämään tulisi jotain mukavaa pitkästä aikaa. Työpaikka ois jees ja se saamarin autokin ois kiva saada kuntoon. Vesijumpan aloitusta odotan ja ois aika mukavaa saada jotain kivaa aikaiseksi musiikinkin saralla, vaikka ihan omaksi iloksi. Pitkästä aikaa. Semmoista minä odotan ensi vuodelta. Katsotaan miten käy.

Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.

Joulu se tulla jollottaa

Se sitten pamahti marraskuu tulla ihan nurkan takaa yllättäin. Jee joulu on kohta!

Syksyn to do -lista näytää jo onneksi ihan hyvältä!

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon (onneksi se sentään on katoksessa jo)
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon
• pitäis ostaa kanervia tuohon pihan kukkaruukkuun

Tänään aloitin hommat miehen työpaikassa ja ihan kivaa oli. Huomenna tulloo pomo töihin ja siitä se sitten oikeasti lähtee urkenemaan. Oli kuitenkin kiva huomata, että ihmisten mielestä oli mukavaa, että tulin. He ilmeisesti hukkuvat töihin. Jee, olen tarpeellinen! Tässä elämäntilanteessa on aikasta mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Ja se joulu! Mie niiiin odotan sitä ensimmäistä adventtia, kun saan VIHDOIN laittaa kaikki jouluvalot ikkunoihin. Kyllä mie kynttilöitä ja lyhtyjä jo tuonne pihalle yksi ilta virittelin ja hiippailin villasukissa onnellisena tulitikkujen kanssa ja hymisin jotain joululaulua. Mies katseli siinä vaiheessa meikäläistä kuin jotain hullua, mutta kyllä se mun joulu-innostuksen tietää. Joulu ja talvi on vaan parasta ikinä, sille ei voi mitään. Joulupukin villasukka-pajakin on ollut ahkerana jo kuukauden ajan, joten silläkin suunnalla menee ihan mukavasti. Ajan nopea kuluminen on vaan jotenkin taas yllättänyt. En voi käsittää, miten jouluun asti voi olla viikonloput jo melkein varattuja! Häh? Ja arki-iltoina meikäläinen viipottaa kaikenmaailman kokouksissa.

Yksi juttu on muuten kerrottava ja se mullistaa teidän kaikkien käsitykset meikäläisestä :). Mie tällä hetkellä käyn liikkumassa säännöllisesti viikottain vähintään/ainakin 2 kertaa! Miettikää! Maanantaisin mie käyn vesijumpassa ja torstaisin käyn pelaamassa sählyä. Pelin aikana sydänkohtaus on lähellä ja ette muuten usko miten kipeä olin tuon sählyn jälkeen. Voi elämä. Mie en meinannu päästä lauantaina ylös sängystä! Mies vihjaili, että ois kuulemma ihan hyväksi, jos ottaisin jotain palauttavaa juomaa tuon jälkeen, niin en menis ihan niin jumiin ainakaan näin alkuvaiheessa. Viime viikkoisen perusteella vois olla ihan järkevää (joka kerta kun nousin sohvasta, liikuin, hengitin ym., niin kirjaimellisesti huusin tuskasta). Mutta toivotaan, että parin kuukauden päästä on tilanne jo parempi. Mukavaa olisi päästä parempaan kuntoon, niin jaksaisi paremmin ihan normaalia elämääkin.

Taito puhua ja olla hiljaa

Mikähän siinä on, että asioista puhumista pitää ihan opetella? Miksi on niin vaikeaa sanoa asiat sillä tavalla kuin ne ovat? Miksi ei voi vaan suoraan kertoa, kun joku asia harmittaa? Miksi täytyy odottaa aina siihen asti, kun järkevästä keskustelusta ei tule enää mitään? 

Huomasin asian taas viime yönä ja tänä aamuna, kun meinasi kriisi kotona äityä melkoisen pahalle tolalle. Tilanteet kiristyvät hyvin äkkiä peruuttamattomalle tasolle, jos molemmat puhuvat, mutta kumpikaan ei kuuntele tai sitten ei vaan pysty ymmärtämään toisen näkökulmaa. Itse sorrun usein siihen, että kuulen toisen puheesta vain ne huonot asiat tai väännän hyvätkin asiat omalta kannaltani huonoksi. Mies ei voi sitä sietää, vaan kyselee, että onko pakko miettiä asioita nais-kommentin kautta.

Esimerkki 1.

Mies sanoo: "Voitaisiinko käydä tämä keskustelu vaikka jonain muuna ajankohtana, kello on nyt 02 ja minä haluaisin oikeasti nukkua, koska en pysy enää hereillä". Nainen kuulee: "Ei voisi vähempää kiinnostaa mitä horiset, ole jo hiljaa".

Esimerkki 2.

Mies sanoo: "Miksi olet nykyään kauhean masentunut ja innoton, itsesäälissä rypeminen ei oikeasti ole hyvä juttu. Olen sinusta huolissani ja haluaisin auttaa, kunhan vaan kerrot miten." Nainen kuulee: "Sinäkin oot vaan tuommoinen laiska paska, voisit yrittää vähän enemmän, minulla olisi muutakin tekemistä, kuin paapoa sinua". 

Ja näiden jälkeenhän keskustelu on kerrassaan ihanalla tasolla?

Yritän toki ajatella, että olen kehittynyt tällä saralla jo paljon. Tänäkin aamuna sain (sitten lopulta) viimein sanottua sen, mikä painaa ja mikä on vialla. Mutta tulipahan käytettyä yö ja aamu murjottamiseen, inhottavaan nälvimiseen ja mököttämiseen ennen sitä. Luonnostaan puheliaana ihmisenä olen huomannut, että parhain ase murjottamisessa on se, kun yhtäkkiä olenkin ihan hiljaa. Se tekee toisen osapuolen aivan hulluksi. Huonoa siinä on se, että jossain vaiheessa en osaa sitä itsekkään enää lopettaa. Tietyn rajan jälkeen puhuminen olisi jollakin kieroutuneella tavalla "luovuttamista", vaikka kyse oikeasti olisikin ihan vaan asioiden selvittämisestä.

Sitä olen miettinyt jo kauan, että miksi hemmetissä mulle iskee aina keskellä yötä nuo keskustelu-tarpeet? Minä en ihan oikeasti tee sitä tahallani, en osaa selittää sitä itsekään. Olisi siinä vaiheessa vaan niin paljon helpompaa (ja säästyttäisiin paljolta pahalta mieleltä), jos tuo toinen osapuoli ei olisi niin helposti nukahtava tapaus...

En tiedä miksi tämän asian halusin teille kaikille jakaa. Ehkä osaltaan halusin myös tätä kautta pyytää vielä kerran anteeksi siltä kaikken rakkaimmalta. Anteeksi. Tule turvallisesti kotiin, minulla on sinua ikävä.

Luuseriko?

Tänään oli taas sarjassamme "minäkö luuseri?" -hetki.

Yliopistolta soitteli joku oikein iloisen kuuloinen ihminen ja kyseli, että minähän olen heiltä valmistunut ja olisinko kiinnostunut tulemaan heidän alumnipäivässään puhumaan opiskelijoille työllistymisestä ja työstäni ja samaan aikaan tämä ihminen kysyi, että missä olen töissä.

Eihän siihen voinut muuta kuin revetä nauruun ja sanoa, että tulisin kyllä oikein mielelläni, mutta ei ole oikein mistä puhua, koska olen tällä hetkellä työtön.

Uaaaaah.

Pääsin sitten suosittelemaan puhujaksi hyvää ystävääni. Jee, mikä fiilis.

Edistystä

Noniin. Syksyn touhutkin edistyvät (nyt on pakko antaa kunniaa miehelle, mie suoraan sanottuna en oo tehny mitään järkevää viime aikoina) :).

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon

Mukavia työ-uutisia tuli tänään myös veljeltä, tuli tosi hyvä mieli siitä, että edes joku onnistuu työpaikan löytämisessä meidänkin perheessä! Jee!

Itselläni tilanne on ns. "päällä". Saatan mennä tukirahojen avulla hommiin miehen kanssa samalle työpaikalle. Sinne kun ei muuten pääsiskään, kun ei heillä ole varaa palkata ketään ilman tukirahoitusta. Olin eilen siellä juttelemassa ja ihan mukavalta näyttää :) Siinä mielessä olisi hyvä homma, että olisipahan jotain tekemistä, saisin lisää työkokemusta ja samaan aikaan voin kuitenkin hakea muitakin hommia. Ja ainahan on parempi, että olen tekemässä jotain, kuin että makaisin vaan kotona toimettomana. Piristäisihän se edes mieltä ja voisinpahan auttaa heitä purkamaan vähän työtaakkaa omalla tekemiselläni. Plussaa olisi sekin, että koska olen aikalailla liian koulutettu siihen hommaan, ne oli siellä jo harkinneet, että mihin muuhun hommaan mua voisi siellä ehkä käyttää. Kaikki kokemus olisi hyvästä, joten sinällään mukavalta kuulostaa. Ja toisaalta mun ja miehen työajat on ihan erilaiset, joten voitaisiin moikata toisiamme vaikka kahvihuoneessa edes kerran päivässä :). Noh, katsotaan nyt mitä tästä tulee (olen jo niin epäluuloinen, että mietin uskallanko tätä täällä vielä edes ääneen sanoa, kun kuitenkin käy huonosti).

Se, että saisin samalla muutakin ajateltavaa, on myös aika hieno homma. Tuntuu välillä niin älyttömältä, kun elämä pyörii vain työttömyyden ja työhaastatteluiden ja hakemusten ympärillä. Pitäisihän sitä muutakin olla. Vesijumpan lisäksi pitäisi yrittää lisätä elämään muutenkin vähän lisää liikuntaa. Sekin piristäisi mieltä paljon ja auttaisi siihen jaksamiseen. Se vaan on aika iso ajattelutavan ja elämäntapojen muutos. Mie olen ollu aina tosi huono liikkumaan yhtään mihinkään ja missään. Pitäisi siis muuttaa omaa ajatteluaan aika radikaalisti järkevämpään suuntaan. Tuo vesijumppa-homma on jo aloitus, mutta päättäväisyyttä asian suhteen pitäisi löytää jostakin itsestään vielä rutkasti enemmän.

Tuttua tekstiä

Olit kyllä todella hyvä hakija, mutta.....

Olit kyllä kärkijoukossa, mutta...

Kiitos hakemuksestasi, mutta...

Kiitämme osoittamastanne mielenkiinnosta, mutta...

Jos ei muuta, niin osaanpahan ainakin kirjoittaa näitä papereita hylätyille työntekijöille tulevaisuudessa.

Miestäni mukaillen töitä saa vain, jos täyttää seuraavat kriteerit:

- on alle 25-vuotias

- mielellään mies, mutta jos on nainen, niin

- lapset on jo tehty ja lastenhoitaja löytyy, jolloin sairaslomapäiviä ei tule/lapsia hoitaa joku muu

- työkokemusta on silti vähintään 30 vuotta juuri kyseisistä työtehtävistä

- koulutuksena tulisi olla vähintään tohtorin tutkinto

- mandariinikiinaa tulisi puhua sujuvasti ja ruotsi ei sitten ole mikään kieli (sitä pitää kaikkien osata) ja englantia tulisi jokaisen puhua vähintään natiivi-tasolla

Siinä sitä on tavoitetta kerrakseen.

Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa, että minulle soitettiin tänään.

Syksyä

Nyt siellä lennetään varmaan ihan pyllylleen, koska monen viikon/kuukauden mittainen hiljaisuus onkin yhtäkkiä rikkoutunut ja meikä höpisee täällä melkein joka päivä! Mitämitä?

Tänään kävin taas riuhtomassa altaassa musiikin tahdissa. Huhheijaa, että lensi hiki (homman nimihän on siis se, että meikä huitelee siellä menemään samaan tahtiin kuin ohjaaja altaan reunalla, koska ei yksinkertaisesti ole fyysisesti MAHDOLLISTA tehdä niitä liikeitä ulkona musiikin rytmistä. Nih.). Ja nyt on vatsan kohdalla semmoinen olo, että jossain tuolla makkaroiden alla jomottaa siihen malliin, että jotain on tullut tehtyä :) Ja olkapäissä taitaa kiertää veri (toisaalta tämmöistä ilmiötä ei ole tapahtunut sitten vuoden 1991, joten saattaa olla, että kyse on jostakin muusta). Mutta olipas kivaa :) Kokemukseen kuului toki myös olennaisesti mielenkiintoiset keskustelut mummeleiden kanssa saunassa vesijumpan päätteeksi. Siellä kuules oppii kaikenlaisia asioita. Mahdollisen (jossain vaiheessa ehkä) työllistymisen huonoja puolia olisikin se, että en luultavasti pystyisi enää jatkamaan vesijumppailua ainakaan tuossa ryhmässä. On nimittäin oikeasti semmoinen liikuntamuoto, jota meikäläisen pitäisi harrastaa varmaan kuolemaan asti ja mielellään monta kertaa viikossa = mukavaa, tehokasta, eikä satu polviin tehdessä = hämmästyttävää.

Edellisessä viestissä mainitusta syksy-piha-tekemättömät-työt-listauksesta on ilahduttavaa kerrottavaa (mies oli ahkeroinu samaan aikaan, kun vaimo huhtoi altaassa):

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon

Ainiin ja puhelua ei ole vielä tullut. Kauhulla/mielenkiinnolla odotan.

Normipäivä

Tänään havahduin siihen, että ei tässä meikäläisen elämässä ole mitenkään erityisen paljon kertomista nykyään.

Normipäivä menee jotakuinkin näin:

klo 10-12 Herätys (riippuu vähän onko johonkin mentävä/onko mies paikalla)

klo 12-24 Möllötystä (katon telkkaria, luen, olen koneella, syön, rapsutan kissoja, odotan miestä kotiin)

klo 24-02 Menen nukkumaan (riippuu onko mies paikalla, tajuanko mennä aikaisemmin vai en)

Että näin. Kyllä on hurjaa menoa tämä meikäläisen elämä. Pääasiassa käytän aikaa siihen, että odotan miestä kotiin, jotta voin jutella edes jonkun kanssa (joka vastaa jotain muuta kuin maumiau) päivän aikana.

Huomenna miehellä on vapaapäivä, pitäisi käydä vähän kaupoilla hoitamassa asioita ja tuota pihaa pitäisi laittaa talvikuntoon. Nurtsi pitäisi leikata (jos vihdoin olisi päivä, ettei sataisi vettä) ja omenapuun ympärille verkko, grilli autotalliin ja ruohonleikkurikin johonkin katon alle. Kukkapenkillekin pitäisi varmaan tehdä jotain talvi-juttua, mutta en tiedä mitä. Pitääkö ne leikata kokonaan pois nuo puskat sieltä vai mitenkä?

Samalla odottelen puhelua viime viikon työhaastattelun jälkeen. Olo on aika ristiriitainen. Toisaalta olisi hieno juttu mun kannalta saada se työ, mutta toisaalta jos en sitä saa, niin pääsisin ehkä työkkärin rahalla mukavampiin hommiin. Onko ihan järjetöntä kieltäytyä parempipalkkaisesta työstä mukavamman vuoksi, jos se parempipalkkainen homma ois ehkä tulevaisuuden kannalta parempaa kokemusta? Uaaah, en tiedä. Mua pelottaa ihan järkyttävästi, etten osaa tehdä yhtään mitään. Ja että ne huomaa siellä työpaikalla, että mä olen ihan surkea ja heittävät mut ulos (jep, itsetunto on ihan tosi hyvissä kantimissa). En vaan ole vielä oikeestaan missään tehnyt oman alan töitä, niin hirvittää aivan äärettömästi, että entäs jos mä en osaakaan yhtään mitään. Se on kamala tunne.

Hohhoijaa

Kävin sitten tänään työhaastattelussa. Olipahan siinä kerrakseen. Hysteerisesti vähän naurattaisi tällä hetkellä. Toisaalta positiivista on se, että jos ne mut sinne ottaa, niin tietävät ainakin, että mua pitää aika paljon perehdyttää, kun onnistuin antamaan NIIIN oikeeseen osuneita vastauksia kysymyksiin, että huhhuh (not). Mutta tulipahan käytyä! :)

Toscana

Meidän oma kamera (luonnollisesti) ei suostunu toimimaan kunnolla koko reissun aikana, joten suurin osa kuvista piti siis kopsata muilta osallistujilta. Se hieman harmittaa, koska olisin itse halunnut päättää mistä kuvia otan ja mistä en. Noh, on niitä kuvia nyt jonkin verran edes ja pitää toivoa joulupukilta uutta kameraa eli suomeksi sanottuna ostaa itse.

Reissussa siis oltiin appivanhempien ja miehen veljen+puolison kanssa. Kyseessä oli appivanhempien syntymäpäiväreissu, halusivat välttämättä lähteä meidän kanssa lomalle ja mikäs siinä. Myö ei miekkosen kanssa olla ulkomailla yhdessä lomalla oltukaan. Eikä siis vieläkään kahdestaan. Toivotaan, että se häämatka vielä joskus koittaisi. Rahan lisäksi sen reissun suunnittelemisen suurin ongelma on se, että mahtavia paikkoja on niin tsiljoona, että minkä niistä nyt sitten valitsisi!! Mutta se on jo toinen tarina se.

Lauantai

Nojoo. Reissuun lähdettiin lauantaina aamulla, kaveri heitti meidät Helsinki-Vantaalle joskus vähän ennen klo 06 ja pirteitä oltiin. Siinä sitten jonoteltiin tiskillä ja päästiin turvatarkastukseen (mikä olikin jännittävää, koska en tosiaan ole lentänyt sitten vuoden 2004 ja mulle oli ihan uusia nämä kaikenlaiset säännöt käsimatkatavaroista ym., mutta hyvin meni, mitä nyt mies tietysti jätti puhelimen taskuun ja se turvalaite piippasi ja ja...huokaus). Kauaa ei tarvinnut koneeseen pääsyä odotella ja sitten jo ilmassa oltiin. Koneessa oli vähän huono olo, matkalla oli vähän ilmakuoppia ja huomasin, että lukeminen samaan aikaan ei ollut kovin kannattavaa. Siispä yritin saada nukuttua huonoa oloa pois ja se onneksi auttoikin vähän.

Rooman lentokentällä alkoikin mielenkiintoinen operaatio "missä on vuokra-automme?". Löytyi oikea tiski lopulta ja löydettiin parkkihallista meidän ihqu Renault "automme". Mies-rukka joutui tietysti kuskiksi, kuten oli sovittu jo etukäteen. On kuitenkin porukasta se varmin siinä hommassa. Avioriidalta välttyäksemme olimme myös sopineet etukäteen, että minä en todellakaan toimisi kartturina (huutohan siitä olisi vaan tullut ja hyvää lomaa vaan kaikille). Eli miehen veli laitettiin siihen paikalle (+onneksi otettiin navigaattori mukaan, pelasti niiiiin monta kertaa pulasta tuon reissun aikana, että huhhuh). Autoreissun aikana kyllä huomasin, että en minä sitä suutani osannut pitää kiinni (ylläri) ja väkisinkin kommentteja ja ohjeita kuskille pukkasi myös takapenkiltä :).

Mies totesi "ilokseen" heti aluksi, että italialaiset on ihan järkyttäviä kuskeja. Voi jestas sitä tööttäyksen määrää, kun erehdyttiin pysähtymään stop-merkin kohdalla. Sehän oli varmaan heidän mielestään vähintäänkin mielenvikaista toimintaa....ja jos nopeusrajoitus oli esim. 90 km/h ja me ajettiin 110 km/h, niin kirjaimellisesti KAIKKI ajoi meistä ohi. Myös semmoisilla räjähtäneen näköisillä pakuilla....ja tiet luonnollisesti oli sairaan kapeita ja moottoriteilläkään ei ollu mitään turva-alueita, kaistojen reunoilla oli semmoiset mukavat betoni-porsaat, että eipä siinä...kiva oli katsella, kun ajettiin vaikka rekasta ohi ja pelotti ihan älyttömästi osuuko siihen rekkaan vai siihen betoniaitaan siinä auton toisella puolella. Ei nimittäin se meidän vuokra-auto ollut ihan siitä pienimmästä päästä, kun oli suunniteltu 9 hengelle..

Tässä vähän ideaa niistä teistä. Ja tässä siis kyseessä ns. moottoritie. Oli jotenkin järkyttävän huojentavaa ajaa Suomessa tuon jälkeen, kun oli semmoinen olo, että pääsee "pakoon" niitä muita autoilijoita tarvittaessa tien pientareelle, tuolla ei ois pääsyt.

Noh, lentokentältä selvittiin hengissä rantatielle ja jopa pois päin Roomasta. Tällä reissulla ei Roomassa käyty. Pitäisi yrittää vaikka jollekin kaupunkilomalle sinne vielä joskus. Itse Rooman ympäristö oli kyllä tosi karun näköistä ja kuivaa. Mietin siinä auton ikkunoista katsellesani, että näinkö ruman näköistä täällä on. Oli jotenkin tosi karua touhua.

Tässä siis Rooman lähistöltä. Kuivaa.

Mitä pohjoisemmaksi matka eteni, sitä kauniimmaksi maisemat muuttuivat. Luonto rehevöityi ympärillä kilometri kilometriltä. Varsinkin, kun siirryimme ajamaan rannikolta kohti Sienaa. Majapaikkamme löytyi pienestä kylästä Sienan pohjoispuolelta n. 40 km päästä. Sienasta sinne majapaikkaan olikin sitten niiin järkyttävää tietä, että oksat pois! Ei siinä voinut kuin nauraa hermostuneena kyydissä ja mies puristi rattia ja kiroili ;) Nopeusrajoitus oli sielläkin 90 km/h, mutta uskalsimme ajaa korkeintaan 50 km/h (paikalliset tietty kaahasi ohi sen mitä kerkes), koska tie oli NIIN mutkainen ja kapea. Juuri semmoinen, kuin elokuvissa :) Tien laidoilla kasvoi paljon metsää, puut roikkuivat tien yllä ja välillä kohosimme kukkulan reunaa mutkitellen ja ikkunasta näki pitkälle laaksoon, joka oli täynnä viiniköynöksiä ja oliivipuita. Oli ihan järjettömän nättiä!

Navigaattorin suosiollisella avustuksella viimein pääsimme perille, mutta olimme sen verran ajoissa paikalla, että omistajapariskunta ei vielä voinut meitä ottaa vastaan. Siispä lähdimme etsimään kauppaa (jota etsimmekin jonkin aikaa, mutta onneksi omistajien vinkistä löysimme). Alkoi olla vähän huono olo jo, koska juomista ei meillä autossa mukana ollut, ei sitä mistään oikein lentokentältä voinut ostaa ja matkanvarrella emme uskaltaneet pysähtyä, koska ei ollut hajuakaan siitä, löydetäänkö ajoissa perille (vastaanotto oli auki vain 2 tuntia). Siispä kaupassa hamstrasimme vettä ja muuta juotavaa jonkin aikaa meiningillä "en ole koskaan ruokaa saanut" :). Kauppa oli hullun pieni, Suomen mittakaavassa pienen pieni marketti, mutta kylän ainoa kauppa. Sitten suuntasimmekin jo majapaikkaan ja pääsimme vihdoin majoittumaan. Omistajat tarjosivat meille viiniä ja antoivat isot nivaskat ohjeita alueen nähtävyyksistä, ravintoloista, bussiaikatauluista ym. Olivat todella mukavia. Ja majapaikka oli hieno. Asuimme toisessa kerroksessa, jossa oli pieni olohuone+keittiö sekä 2 wc/suihkua ja 3 kappaletta 2 h makuuhuoneita. Aivan upeaa oli, olohuoneessa semmoinen takka ja huoneissa tummaa puuta olevat kaapit ja muutenkin oli tosi viihtyisää.

Siellä me majailtiin. Ei ollu valittamista :)

 

Oikeastaan saman tien lähdettiin uima-altaalle huuhtomaan päivän pölyt iholtamme. Uima-allas oli siis asukkaiden yhteinen, meidän lisäksemme paikalla oli paljon mm. brittejä. Käsittääkseni huoneistoja oli  yhteensä varmaan ainakin n. 6, koska perheitä siellä oli meidän lisäksi ainakin 4 erilaista. Osa porukasta vaihtuikin meidän loman aikana.

Oli aika epätodellinen olo tässä vaiheessa, että nytkö me ollaan täällä! Tässä vaiheessa ruvettiin suunnittelemaan illallista, klo oli jotain 19-20. Huono juttu oli se, että anoppi oli ilmeisesti saanut auringonpistoksen/nestehukan, koska oli todella huonovointinen ja päätti jäädä majapaikkaan meidän muiden lähtiessä syömään. Se hieman latisti illan tunnelmaa, koska olimme tietysti huolissamme ja toisaalta aika väsyneitä matkasta. Kävimme syömässä hienossa paikassa, joka oli jollakin tavalla erään talon kellarissa, mutta kuitenkin kadun varrella. Valkoiset liinat ja äärimmäisen innokkaat tarjoilijat. Itse tunsin oloni vähän epämukavaksi, koska oli niin nuutunut olo päivästä. Mutta palvelu oli todella tehokasta ja nopeaa, ei kerinnyt ajatella, kun jo jotain tuotiin eteen tai kysyttiin miten voitiin olla avuksi. Mikäpäs siinä. Maistoin siellä ekan kerran italialaista kunnollista pastaa ja ihan hyvää se oli :). Tässä vaiheessa alkuruokia uskalsi ottaa vain minä ja mies. Ja jäi ensimmäiseksi kerraksi tuolla reissulla, että kukaan ei syönyt jälkiruokaa, oli sen verran kiire katsomaan potilasta ja nukkumaan. 

Takaisin majapaikkaan mentiin kävellen (niin kuin oli tultukin) ja voi hyvä luoja se oli pelottavaa. Joka paikassa oli aivan säkkipimeää ja sirkat siritti ihan täysillä. Meillä ei tietenkään ollut heijastimia missään (jep, fiksua) ja tie oli hullun kapea ja autoja kulki. Siellä sitten hiihdeltiin pimeydessä puhelimen valon avulla ja mies kulki jonon viimeisenä, koska sillä oli valkoinen paita ja toivottiin, että se näkyisi autoille helpommin..voi elämä. Noh, pahimmissa kohdissa mentiin pusikkoon piiloon, kun auto tuli takaa kovaa vauhtia :) En muuten pitkään aikaan ole kuullut sirkkojen suorastaan huutavan. Jossain vaiheessa teki oikeasti mieli painaa kädet korville, kun sirittivät niin lujaa. Onneksi selvittiin ehjinä kämpille. Seuraavana aamuna saatiinkin omistajalta ohjeet (kun käytiin kysymässä heijastimia/taskulamppua, missä niitä myytäisiin), että ei kuulemma mihinkään saa kävellä siellä. Autolla pitää mennä, kävelemistä eivät suosita, koska on niin vaarallista. Noh, sen jälkeen joku meistä (yleensä siis miehen veli) oli aina kuskina iltaisin, koska todettiin tuon kävelyreissun jälkeen, että ei uskalleta uhmata kohtaloa enempää.

Sunnuntai

Oltiin sovittu jo edellisenä päivänä, että otettaisiin sunnuntai ihan rauhallisesti. Lämpöä oli siis kuitenkin 36 astetta siinä keskipäivällä ennusteiden mukaan joka ikinen päivä. Makoilimme siis koko päivän altaalla ja mekin miehen kanssa nukuttiin ensin 11-12 tunnin yöunet ja sitten 3 tunnin päikkärit. Ihan älytöntä. Luettiin vaan kirjaa ja olla möllötettiin. Oli se mahtavaa :) Illalla lähdettiin sitten syömään ja syötiinkin koko reissun ainoat pitsat (ravintolassa). Ei olleet kovin kummoisia, oli kokki paistanut vähän turhan kärtsähtäneiksi ja todella suolaista oli. Tässä paikassa sai myös tarjoilijaa ja ruokaa odotella sen verran kauan, että kerkes kyllä tulla nälkä, jos ei sitä vielä ollut ravintolaan tullessa :) Kaunis paikka oli muuten ja paljon oli ihmisiä liikkeellä.

Maanantai

Maanantaina kuljettiin tutkimassa meidän paikallista kylää, käveltiin siellä kujilla ja kaduilla, otettiin valokuvia alas laaksoon (kylä oli siis ylhäällä kukkulalla, meidän majapaikka oli sen kukkulan alarinteellä) ja käytiin tarkistamassa minkä näköinen oli paikallinen kyläkirkko. Katoliseksi kirkoksi olikin aika askeettinen, ylitsepursuavat koristukset puuttuivat melkein täysin. Ihanan hiljaista ja VIILEÄÄ siellä kirkossa kyllä oli, itsekin istahdin siihen ihan muutamaksi toviksi pelkästään nauttimaan siitä viileydestä ja hiljaisuudesta. Anopille reissu oli varmaan ensimmäinen pitkään aikaan, kun se ei nähnyt paikallista hautausmaata ollenkaan. Kuulemma joka reissulla on nähtävä edes yksi hautausmaa, on kuulemma hirmu mielenkiintoista lukea sieltä ihmisten nimiä ja miettiä niitä kohtaloita. Tähän molemmat pojat pyörittelivät silmiään aika lailla, en tiedä kuinka monta hautausmaata oli heidän elämänsä aikana käyty äidin mukana katsomassa siihen mennessä :)

Illalla lähdettiin muutaman kilometrin päähän syömään majapaikkamme omistajan suosittelemaan paikkaan. Hänen mukaansa sinne piti ehdottomasti mennä, jos halusi syödä jotain juuri tuolle alueelle ominaista ja kotitekoista. Ja oikeassa oli. Ajettiin kukkulan laelle pieneen kylään, jossa ei varmaan muuta ollutkaan kuin tuo kyseinen ravintola ja joku linna + tietysti kirkko. Ravintolassa oli terassi, jossa istuttiin pöydissä puiden alla ja puiden oksista riippui valoja ym. ja luonnollisesti maisemat olivat laaksoon päin.

Oltiin onneksi sen verran ajoissa liikkellä tällä kertaa, että vaikka meillä ei ollut pöytävarausta, päästiin syömään. Ja se paikka. Ilmeisesti monen sukupolven ajan oli ollut saman suvun hallussa, siellä tallusteli semmoinen pieni mummeli koirien ja kissojen kanssa ja katseli ikkunasta talon yläkerrasta meitä syöjiä siellä terassilla. Oli aikaisempi omistaja se. Nykyinen omistaja nainen oli niin italialainen mamma, että huh. Ja nimenomaan semmoinen menevä n. 50-vuotias nainen. Kädet huitoivat ja ääni kuului ja ystävien kanssa hän istui juomassa viiniä ja kyseli kuulumiset ja vaihtoi sen jälkeen toiseen pöytään kyselemään kuulumisia. Samaan aikaan komensi n. 30-vuotiaita poikiaan (ainakin olivat kovasti samannäköisiä/oloisia), jotka olivat paikassa tarjoilijoina, jos mamman mielestä pojat toivat ruokia liian hitaasti ystävilleen :) Pojat väistelivät sujuvasti ahtaissa pöytien väleissä kaikkea kissoista ja koirista lapsiin. Ja hymyilivät kaikille ja puhuivat italiaa kovaan ääneen ja kiusoittelivat toisiaan. Sujuvasti seuraavaan pöytään vaihdettiin kieli englanniksi ja sitten taas mentiin. Se oli tosi mielenkiintoista katsottavaa :) Ja minä löysin sieltä monta sukulaissielua omalle elehtimiselleni :D Voisin siis muuttaa Italiaan milloin vaan ja kaikki saisivat minusta sujuvasti selvää siellä. Eikä kukaan katsoisi kieroon :D Mahtava paikka.

Ja mieletön ruoka. Siitä voisin melkeinpä kirjoittaa oman blogin. Voi elämä. Kun siellä paikassa sitä ruokalistaa katsoi, halusin syödä kaikkea. Kävimme tuossa paikassa myös keskiviikkona ja perjantaina (viimeinen ilta) ja ensimmäisestä kerrasta viisastuneena varasimme tuolloin aina pöydän. Kerkesimme kokeilla noina päivinä melkeinpä ne ruuat mitä halusimme ja maistoimme myös toisiltamme. Huvittavaa oli se, että viikon edetessä kohti loppuaan syötiin me koko ajan enemmän ja enemmän. Aluksi siis ei uskallettu paljon alkuruokia ottaa, perjantaina melkeinpä jokainen söi alkuruoan, pastan ja liharuoan + jälkkärin. Oli se vaan niin hyvää. Mä söin tuolla paikassa viikon aikana tomaattipastaa (ihan peruspastaa, mutta kotitekoista ja se melkeinpä suli suuhun..), T-luu pihvin (puoliksi miehen kanssa, vaikka tarjoilija ei sitä meinannut aluksi uskoa, höh)...voin sanoa, että ensimmäinen haarukallinen sai mun silmät leviämään hämmästyksestä, ai lihan kuuluu olla NÄIN mureaa? Ja toki myös sienipastaa ja sitten taisin jonain iltana syödä myös kanaa + olikohan jotain lammasta. En muista. Ja jälkkäriksi tietysti suklaakakkua, tiramisua, jäätelöä....

Viinille voisi toki sitten muodostaa jo oman kappaleensa. Huh. Minähän en normaalisti paljon punaviineistä perusta. Mies on opettanut minua juomaan viiniä jo monta vuotta, mutta tuolla reissulla heräsin siihen, että viini voi oikeasti olla TODELLA hyvää! Mikä ero! Mieshän aloitti melkeinpä joka aamun lasillisella punaviiniä. Oikein nautti olostaan siellä, kun laatu oli aivan jotain erilaista :)

Okei ja sitten asiaan. Tuosta ruuasta voisin höpöttää varmaan ikuisuuden, mutta ehkä muutakin pitäisi sanoa väliin.

Tiistai

Tiistaina muut lähti käymään Firenzessä bussilla, me miehen kanssa todettiin, että oli niin turkasen kuuma, että jätettiin reissu väliin. Olen ihan varma, että tuonne seudulle mennään vielä toiste ja pitää sitten katsastaa se Firenze sillä reissulla. Siispä me jäätiin löhöämään altaalle (jep, taas oli 12 tunnin yöunet ja 3 tunnin päikkärit..sairasta). Firenze oli ollut kaunis, kuuma ja täynnä ihmisiä.

Tässä vaiheessa muuten huomasin sen, että olen ihan karmean huonossa kunnossa fyysisesti. Olenhan sen toki aina tiennyt, mutta voi elämä. Matkan aikana oli paljon kävelyä epätasaisessa maastossa ja hirmuisesti kiipeilyä ja laskeutumista ja paljon asfaltti-teitä ja mukulakivikatuja. Polvet huusi iltaisin hoosiannaa ja muutamana iltana mies joutui taluttamaan mut takaisin autolle, kun en yksinkertaisesti meinannut pysyä enää pystyssä, kun jalkoihin sattui niin paljon. Se oli suoraan sanottuna aika pelottavaa.

Keskiviikko

Keskiviikkona lähdettiin autolla ajamaan kohti San Gimignanon (jos muistan enää miten kirjoitettiin) kaupunkia. Kaupungissa on ilmeisesti aikaisemmin ollut n. 70 tornia, mutta nyt jäljellä on enää 14. Jokaisella mahtisuvulla on aikoinaan ollut omansa. Kaupunki on ns. turisti-paikka ja ihmisiä olikin ihan sairaasti. Ei se kuitenkaan enää kaupungissa haitannut, kun autolle oli parkkipaikka löytynyt (muutaman kirosanan saattelemana, armas mieheni kun on niin kärsivällinen joskus..toisaalta paraskin puhumaan).

Kaupungissa syötiin tosi hyvää pitsaa pienestä kojusta kadun varrelta ja ehdottomasti kiistattomasti maailman parasta jäätelöä. Paikka oli täynnä ihmisiä ja siellä kyltin mukaan tosiaan jäätelöä valmistivat henkilöt, jotka olivat Italian maajoukkueessa voittaneet MM-kultaa jäätelöllään vuosina 2006-2009. Että näin. Pitihän sitä maistaa ja olihan se taivaallista. Ihanan virkistävää!

Mies ja appivanhemmat kipusivat myös yhteen torneista, kun meikä jalkavaivainen jäi alas hengittelemään ja huitomaan viuhkalla kuumuutta pois (niin ja siis anoppi huiteli torniin molemmat lonkat leikattuina, että miten niin mie olen ihan kamala? Pyörätuoli kutsuu varmaan kohta). Tässä muutama kuva näkymistä.

Illalla sitten taas syötiin siellä taivaallisessa paikassa..mmm..

Torstai

Torstaina lähdimme bussilla koko konkkaronkka Sienaan. Bussi lähti ihan majapaikkamme vierestä (ja meinasimme silti myöhästyä siitä). Bussireissu noita hulluja teitä pitkin oli vielä omaa luokkaansa. Mutkissa piti tööttäillä, että "täältä ollaan tulossa" merkkinä muille. Ihmeen äkkiä sitä tottui siihenkin, vaikka aluksi piti tuijottaa tietä silmät teelautasen kokoisina. Sienassa olin pikkaisen huonolla tuulella (kröhöm) aluksi, koska porukka halusi kävellä keskustaan linja-autoasemalta ja minusta se oli hullua, kun taksillakin pääsi =). Mutisin sitten itsekseni ja kävelin porukan perällä, mutta anoppi ilmeisesti vaistosi pienoisen tarpeen päästä olemaan itsekseni ja ehdotti perillä, että jokainen pariskunta lähtisi katselemaan kaupunkia itsekseen ja tavattaisiin muutaman tunnin päästä ja mentäisiin porukalla syömään jotain. Se sopi siihen tilanteeseen kuin nenä päähän ja pääsin murjottamaan yksinäni pelkästään miehelle :) Käytiin me katsomassa paikallinen kirkko tietysti (oli melkoinen tapaus ja ei onneksi tarvinnut jonottaa).

Vanhan kaupungin aukion laidalla hiippailtiin ja lopulta todettiin miehen kanssa, että on niin kuuma, että entäs jos vaan nautitaan olostamme. Mentiin siis paikalliseen kirjakauppaan ja ostettiin pokkarit (englanniksi) ja istahdettiin paikalliseen gelateriaan syömään jäätelöä ja lukemaan. Samalla oli mukava katsella ihmisiä, koska niitä oli paljon.

Jonkun ajan päästä lähdettiin sitten tutkimaan vähän lisää paikkoja ja ostettiin muutamat tuliaiset. Lounaaksi syötiin taas pitsapaloja (oli hyvää) ja tutkittiin sen jälkeen lisää paikkoja. Harmittavasti emme tajunneet ajoissa, että aukion torniin olisi päässyt kiipeämään (siellä oli rakennustelineitä, jotka vähän hämäsivät), joten siellä jäi käymättä. Itse yritin saada miehen viemään mut katselemaan muutamia ihania kultasepänliikkeitä, mutta ei se suostunut :) Tiesi varmaan, mitä siitä olisi seurannut...Sittenpä suunnattiin takaisin linja-autoasemalle päin ja matkalla kohdattiin myös taitelija.

Linja-automatkasta en muista mitään, koska nukahdin heti alkumatkasta. Oli vähän väsy kuuman päivän jälkeen. Mutta jalat kesti! Siitä olin iloinen, koska alkureissu oli niin tuskaa jalkojen kanssa.

Perjantai

Perjantai-aamuna oltiin klo 10.00 paikallisella viinitilalla. Aikaisin oltiin liikkeellä, koska illalla haluttiin aikaa pakkaamiselle ja mentiin myös ajoissa sinne jumalaiseen paikkaan syömään. Mutta tuntui hieman hassulta olla maistelemassa viinejä tuohon aikaan aamusta. Voin sanoa, että hieman myös tuli pahaolo jossain vaiheessa :) No ei kai sitä olisi tarvinnut juoda, mutta eihän hyvää viiniä voi sylkeä pois!! :) Nojoo, ei me sitä niin paljoa maisteltu kuitenkaan. Mutta oli tosi kiva paikka se ensimmäinen, vähän pienempi tila, jossa oli todella mukava työntekijä, joka suostui meille selittämään asioita tarkastikin. Ostettiin miehen kanssa sieltä luonnollisesti heidän omaa Chianti Classicoa (alue on siis tuo Chianti ja siihen classicoon pitää olla tietty määrä juuri tietynlaista rypälettä..jokaisella tilalla on sitten se oma tuotteensa) ja sitten harvinaisempaa sillä alueella eli rose-viiniä. Oli tosi hyvää! En tiedä milloin uskalletaan nuo pullot avata, kun niitä ei sitten enää ole, jos ne pois juodaan (fiksu havainto sinänsä).

Tuon pienen tilan jälkeen mentiin käymään semmoisessa linnassa, jossa valmistetaan viinejä. Paikka oli aika hulppea tuohon ensimmäiseen verrattuna, mutta palvelu oli myös aika paljon viileämpää / kaukaisempaa. Viinit olivat rivissä + pöydällä kirja ja siitä sitten osoitettiin, että mitä halusimme maistaa. Ei puhettakaan siitä, että joku olisi meille kertonut viineistä enempää tai ainakaan rupatellut kanssamme mukavia. Ostettiin me sieltä kans heidän Classicoaan ja sitten valkkaria. Valkoviini on tuolla alueella ilmeisesti harvinaisempaa, koska eivät niitä rypäleitä siellä viljele.

Siitäpä sitten mukavalla mielellä jatkettiin majapaikkaan ja mentiin altaalle viimeistä kertaa lillumaan / polttamaan itsemme auringossa :) Tuonne altaalle sain myös puhelun siitä työhaastattelusta ja siitäkös riemu repesi (no kaikki tietävät miten siinä sitten lopulta kävi..huokaus, mutta ei siitä sen enempää). Illalla sitten mentiin siihen jumalaiseen ruokapaikkaan ja syötiin oikein piiiiiiiiiitkän kaavan mukaan ja rauhassa. Pienen pieni kissanpentu myös kävi moikkaamassa meitä tuolla ravintolassa, kun oltiin pois lähdössä. Hassu pieni marakatti oli se :) Siinä vaiheessa todettiin miehen kanssa, että omia kissoja oli jo kova ikävä..

Lauantai

Lauantaina lähdettiin aamulla ajamaan kohti Roomaa, lento lähti vasta illalla, mutta todettiin, että kannattaa lähteä ajoissa. Ja niin muuten kannattikin. Sienan jälkeen jumahdettiin hirvittävän pitkään ruuhkaan ja vähän aikaa kerittiin siinä ihmetellä, että mitäs tehdään. Onneksi hirveää kiirettä ei ollut, joten maltettiin odotella rauhassa. Vähän ajan päästä poliisit ajoivatkin pillit päällä meidän ohitsemme menosuuntaamme ja jatkettiin odottelua. Vihdoin poliisit saivat siellä liikenteen kulkemaan ja mekin sitten vuorollamme päästiin jatkamaan matkaa. Siellä oli tapahtunut kolari, joka sitten aiheutti n. 3 kilometrin jonot molempiin suuntiin kolaripaikalta. Mies pudisteli päätään kolariauton nähdessään pitkään, koska ei voinut ymmärtää, että miksi se oli jätetty siihen keskelle tietä, kun sen olisi voinut vetäistä ojaan ja liikenne olisi päässyt jatkamaan matkaa normaalisti, kyseessä oli siis ihan normi peräänajo ja puskurissa lommot. Ei mitään sen kummempaa. Ei taas voitu ymmärtää italialaisia :)

Sitten matka jatkuikin supsikkaasti, tällä kertaa minä olin kartturina, koska miehen veli oli aika huonossa kunnossa ja kuumeinen, sairastui edellisenä päivänä. Lentoasemalla mystisesti osattiin viedä vuokra-auto suoraan oikeaa paikkaan, eikä suuria etsintäoperaatiota tarvinnut tehdä lainkaan. Kiitos hyvien kylttien ja viiden yli-innokkaan silmäparin :). Lentokentällä tilanne miehen veljen suhteen sitten vaan paheni ja oli tosi inhottavaa katsella vierestä, kun toinen tärisee horkassa ja makaa lattialla ihan tööt. Koneeseen onneksi päästiin, vaikka meinasikin mennä hermot, kun check-in ei auennut ikinä (siltä se tuntui) ja missään ei ollut paikkaa istua!! Ihan järkyttävää, kun ei ollut tuoleja/penkkejä missään. Kansainvälisellä puolella asia oli jo toinen ja lähtöportin luona saatiin sitten istumapaikat. Siinä vaiheessa mies lähti raahaamaan mua syömään, koska olin oma ihana herttainen itseni ollut siinä jo n. 3 tuntia, koska olin nälkäinen ja vedin hirveät herneet asiasta kuin asiasta (jees). Kyllä se elämä siitä helpottikin, kun mies osti jopa mustikkamuffinsin mulle jälkkäriksi (omien sanojensa mukaan ei kuulemma uskaltanut tehdä muuta, kuin sanoa kassaneidille nopeasti "ja tuo muffinsi kans", kun mun ilme oli ollu kuulemma semmoinen..) Mitä tästä taas opimme. Aina pitäisi syödä, muuten ei hyvä heilu.

Lentokoneessa oli niin ihanaa, kun lento-emännät oli tosi mukavia ja tilaa oli, kun kone oli aika tyhjä. Saatiin istua miehen kanssa ihan rauhassa ja katsella ulos. Istuttiin siellä käsi kädessä kuin jotkut hömpät :). Oli muuten eka reissu, kun mun korviin ei sattunut lennon aikana yhtään! Mitä hittoa! Viimeksi lääkäriltä kuulin, että korvissani on liian ahtaat tuubat (whaat?) ja sen vuoksi lentojen aikana mulla koskee korviin, mutta auttoiko tämä tietoisuus asiasta noin paljon, ettei sattunut yhtään? Hämmentävää, mutta tosi jees!

Suomessa purettiin lentokentällä laukkuja (jep, meidän laukkuunhan ei sitten mahtunut yhtään mitään ylimääräistä..kröhöm, joten appivanhempien laukussa tuotiin Suomeen kaikki meidän viinit...ööh) ja siinähän sitä olikin. Sitten muiden matka jatkui kohti kotia ja me miehen kanssa mentiin taksilla lentokenttähotelliin ja möngittiin suoraan pehmeiden lakanoiden väliin katsellen uutisia tekstikanavalta. Aamulla oli ihana päästä iiiisolle aamiaiselle ja sitten matka jatkuikin kohti ystävien kotia ja haettiin meidän auto.

Siinä oli meidän reissukertomus oikein pitkän kaavan mukaan (riittikö?). Summa summarum: mukavaa oli, miehen kanssa reissaaminen osoittautui mukavaksi, koska me tykätään niin samoista asioista lomalla, se oli tosi jees. Ruoka oli järjettömän hyvää suurimmaksi osaksi, viini oli yllättävän hyvää, ihmiset olivat hurrrjan ystävällisiä ja maisemat hienot. Tuonne mennään joskus vielä uudestaan.

Syksy tulee

Tänään oli pitkästä aikaa oikein kunnon ukkonen, tuli hyvä mieli kaatosadetta katsellessani (ja sopivasti kukatkin sai edes vähän vettä, raukat kuolee meikäläisen hoidossa). Vaikka tähän on sanottava, että kukkapenkkini näyttää hämmästyttävältä, koska kukat on lähteny siellä leviämään ja riehaantuneet osittain ihan todella! Pitäisi kyllä keretä kitkemään tuo penkki pian..

Huominen päivä menee siivotessa hulluna, kun viikonlopuksi meille tulee kylään miehen bestman tuolta etelästä. Mukavaa, että miehen vanhat kaverit joskus piipahtavat meilläkin (tai ei noita vanhoja lapsuuden/nuoruuden aikaisia kavereita tuolla rakkaallani kyllä kauheesti enää olekaan, joten siinäkin mielessä on mukavaa, että saamme kyläilijän).

Muuten to do -listani on täyttymässä kaikenlaisesta hommasta. Pitäisi rustata muutama työhakemus, soitella ihan muuten pariin paikkaan ja vinkua töitä. Sen lisäksi pitäisi alkaa valmistautua meidän tulevaa matkaamme varten. Tuli jotenkin ihan puskista tämä elokuu ja tuo meidän matka. Tajusin nimittäin pari päivää sitten (aika paljon myöhässä), että oisko sinne pitänyt jotain rokotuksia ajatella..Lentoyhtiön sivut on varmaan luettava aika tarkkaan, koska enhän mie raukka ole reissannut sen jälkeen kun aloitin opiskelut ja sinä aikana nuo turvamääräykset on ihan pikkaisen muuttuneet :). IIK, ihan kohta minä olen tällaisissa maisemissa:

 

Luoja mie tulen olemaan siellä täpinöissäni :) Mukavaa tietysti olisi, että  olisimme miehen kanssa ihan vaan kahdestaan matkalla, mutta ei voi nyt mitään. Ehkä se meidän häämatkamme toteutuu vielä joskus. Toivotaan. Tämä passi on nyt voimassa sen 5 vuotta, joten ehkä sinä aikana?

Koko kesä on ollut valmistumisen ja gradun jälkeen jotenkin semmoista lentämistä paikasta toiseen, että vielä sitäkään ei ole oikein tajunnut kunnolla. Oma työttömyyskään ei ole oikein vielä jysähtänyt tajuntaan niin pahasti, kuin kuvittelin. Ehkä se vielä tulee tässä jossain vaiheessa. Itse olin mieheni työttömyysaikana todella paniikissa, koska sitä muuten suht iloisen ihmisen vaipumista synkkyyteen ja pimeyteen oli todella vaikeaa katsella vierestä. Jotenkin pitäisi yrittää pitää oma pää pinnalla ja epätoivo-ajatukset kaukana. Saa nähdä miten kauan jaksan olla sen asian kanssa vahva. Mutta ehkä vielä joskus paistaa aurinko myös sinne minun risukasaani. Toivotaan niin. Sitä ennen nautin muuten auringosta täysillä :)

Nyt se on ohi!

Jeee!

Palautin pari päivää sitten viimeiset esseet, eilen kävin täyttämässä tutkinnonhakulomakkeen ja nyt odottelen viimeisiä merkintöjä rekisteriin, jotta saisin tutkinnon ulos ennen juhannusta!

Gradun tarkastajat arvioi työni eximian arvoiseksi ja meikä täällä virnuilee kuin naantalin aurinko :)

Mie oon kohta maisterisnainen ja NYT SE ON OHI!

Huh

Nyt jännittää niin paljon, että melkeinpä tulee pissit housuun.

Pessimistinä aion tehdä kaikki muut pelin katsojat hulluiksi kommenteillani. Mutta toivotaan parasta.

Ainiin ja se iso G on tarkastuksessa. Vielä 2 esseetä ja se on siinä.

Toivottavasti "se on siinä" myös tänään Leijonilla.

Pitkästä aikaa

En ole käynyt kirjoittamassa mitään pitkään aikaan, koska suoraan sanottuna ei ole ollut mitään uutta kirjoitettavaa. Maaliskuu meni sairastaessa ja osa huhtikuun alkuakin, joten edellinen postaus kävi aivan hyvin jokaiseen päivään.

Nyt elellään jänniä aikoja, gradu on lähdössä ensi viikolla proffalle luettavaksi ja toukokuun alkuun mennessä tarkistettavaksi. Sit pitäisi tehdä vielä 3 esseetä ja se on siinä. Tämä kaikki toivottavasti kesäkuun alkuun mennessä ja meikäläinen voisi juhlia maisterin papereita juhannuksena! Melkein jo hymyilyttää, mutta vielä on tosi paljon tehtävää. Pitäisi nyt saada nuo esseet kirjoitettua samalla draivilla tuon gradun perään, niin ei jäisi tekemättä.

Työnhaku on kans alkanut, viime viikolla pistin ensimmäisiä hakemuksia menemään ja tällä viikolla pitäisi aktivoitua lisää. Mollissa olevien paikkojen lisäksi pitäisi laittaa avoimia hakemuksia menemään ympäri kaupunkia. En tiedä tuleeko tästä mitään ja epätoivo iskee, mutta pakko on yrittää.

Jospa löydänkin itseni kenkämyyjän paikalta :) Olisi ainakin miellyttävä työskentely-ympäristö. Ellei huomioida sitä, että ostaisin itse sieltä vaan koko ajan....

Karhunpoika sairastaa

..häntä hellikäämme.

Ollaan sitten molemmat oltu sairaina maanantaista asti. Kuumetta pukkaa ja miehellä tosi paha yskä ja nuha. Mukavaa on sairastaa yhdessä, niin ei tarvitse yksin kärsiä, mutta on tämä ahdistavaa. Mun oli tarkoitus tällä viikolla keskittyä graduun. Kalenterissa oli vihdoin ihan vapaata ja seminaari lähestyy kovaa vauhtia. No paskat minä ole mitään jaksanut tehdä. Maataan vaan molemmat peiton alla ja katsotaan piirrettyjä :). Ahdistaa ihan kunnolla tuo graduhomman venyminen taas. Mun oli tarkoitus saada tuo jo melkein valmiiksi!! Suoraan sanottuna vituttaa.

Mä en tiedä mitä mä siellä seminaarissa esittelen, kun ei mulla ole mitään kokonaan valmiina? Aaargh. Tarvitsen apua. Viekää tämä tauti pois.

1. Hääpäivä

 

30.1.2011

Mies ilmoitti mulle pari päivää aikaisemmin, että me lähdetään viikonlopuksi johonkin ja mukaan tulisi pakata jotain lämmintä, siistiä ja yöpymiseen sopivaa. Meikäläinenhän siitä sitten riemastui ikihyviksi. Käytin sitten sen pari päivää kyselemällä kaikkea tärkeää ja vähemmän tärkeää. Kissojen hoidosta onneksi kysyin, koska eihän se rakas sitä ollut älynnyt lainkaan ajatella (huomaa kuka meistä yleensä hoitaa nämä matkajärjestelyt), mutta rakkaan ystävän avustuksella saatiin onneksi kissojenkin hoito järjestymään ja päästiin matkaan.

Lauantaina 29.päivä sitten aamulla lähdettiin ja pienen pieni aavistus matkan määränpäästä mulla oli olemassa, mutta mistä sitä ikinä tietää! Päivä oli kaunis ja luminen ja autossa kuunneltiin Nightwishiä ja Johanna Kurkelaa :) Tulomatkalla sain muuten jo kuunnella hääpäivän kunniaksi vähän Stellaakin, mutta menomatkalla en, koska se miehen mielestä on liian synkkää musaa :)

Ja matka jatkui, tässä vaiheessa mä jo vähän hymyilin tietäväisenä kuskille, koska hirveesti ei muita vaihtoehtoja ollut :) Ja oikeassa olin!!

Menimme siis viettämään hääpäiväviikonloppua samaan paikkaan, jossa vietimme häämme tasan vuosi sitten. Voi miun oma muru :) Kaiken huipuksi se murmeli oli varannu meille täsmälleen saman mökin, kuin vuosi sitten. Tuli kyllä vähän itku silmään siinä lumisateessa kävellessä, koska jysähti jotenkin isosti tajuntaan se, että siitä kaikesta ihanasta oli oikeesti kulunut aikaa jo vuosi!! Ja se paikka oli edelleen aivan ihana..siellä toki muistivat meidät ja tiedoissa luki, että hääpäivän vietossa ollaan. Toivottivat meidät oikein lämpimästi tervetulleiksi ja mökissä istahdettiin sohvalle ja katsottiin toisiamme pitkään. Täällä sitä nyt ollaan, ihan kahdestaan. Tuntui mukavalle :)

Lähdettiin oikeastaan samantien ulos kävelemään, koska lumisade alkoi olla jo aika sankkaa ja haluttiin vielä saada vähän valokuvia otettua. Kävimme siis hiipparoimassa ympäri "tiluksia" ja kuvailimme itseämme kaikissa niissä samoissa paikoissa kuin vuosi sitten. Toki vähän erilaisissa vermeissä, mutta oli kyllä tosi hauskaa. Otettiin pusukuvia ja höpsöiltiin oikein kunnolla. Lunta oli aika paljon enemmän kuin viime talvena, joten oli melkoinen työ päästä varsinkin sinne ylös kallioseinämän viereen, mutta päästiin me sinne viimein. Mietin vaan siinä lumessa kahlatessa, että teinkö mä tämän saman ihan oikeasti vuosi sitten hääpuvussa :) Muistan varmaan aina niiden muutaman pikkutytön ilmeen, kun vuosi sitten hääpuvussani lumihangesta ilmestyin heidän eteensä kesken valokuvaussession :)

Täällä siis valokuvia otettiin vuosi sitten ja melkoinen kipuaminen sinne olikin!

Sittenpä tultiin takaisin mökille ja mentiin saunaan. Tällä kertaa kokeiltiin myös mökkiin kuulunut poreamme, koska se vuosi sitten jäi kiireessä kokeilematta :) Ihan mukavahan tuo oli, kaksi ihmistä mahtui jopa ammeeseen ilman karmeeta tsunamia :). Pieni tsunami toisaalta koettiin suihkun kanssa, kun viemäri olikin vähän tukossa ja ihanasti suihkun lattia lainehti saunomisen jälkeen. Noh, siitäkin selvittiin. Saunomisen jälkeen möllötettiin kainalossa ja itse asiassa katsottiin pieni pätkä taitoluistelua telkkarista, romanttista sinänsä. Kohta olikin vuoro pynttäytyä parhaimpiinsa ja lähdettiin ravintolalle syömään. Meille oli siellä varattu vähän ruokaa erään toisen seurueen noutopöydästä ja ruoka oli järjettömän hyvää!!! Häistä tuttua viiniäkin juotiin ja jopa meikäläinen joi punkkua mielellään. Taisin löytää suosikki-punaviinini. Syötiin ihan rauhassa melkein pari tuntia ja seurattiin vähän haikein mielin juhlapaikalla vietettyjä häitä. 

Sitten olikin aika mönkiä takaisin mökkiin ja oman kullan kainaloon. Puolen yön jälkeen vaihdettiin pieniä lahjoja, mies antoi mulle huomenlahjaani kuuluvat korvakorut hääpäivälahjaksi. Aivan ihanat!! Aamulla nukuttiin oikein pitkään ja puolilta päivin käytiin kirjautumassa pihalle ja lähdettiin kohti kotia. Juhlapaikalta toivottivat tervetulleeksi myös ensi vuonna. Saa nähdä tuleeko tästä perinne :) Ensi vuonnahan on minun vuoroni järjestää tuolle muruselleni jotain mukavaa.

Kotiin saavuttiinkin sitten Hesen kautta, koska mies oli mulle vakuutellut koko edellisen viikon, että hääpäivänä on vuorossa pilkkimistä (selityksenä lämpimille vaatteille), lumitöiden tekemistä (ah kuinka ihanan romanttista yhdessä) ja ruokaa (mennään Heselle). Pitihän se Hese sitten toteuttaa, joten hääpäivänämme tosiaan istuttiin kotona ruokapöydän ääressä ja syötiin kerrosaterioita :) Ihan vähän nauratti siinä tilanteessa ja pakkohan siitä kuvakin oli ottaa, jotta on todistusaineistoa myöhemmin! Mies uhosi ainakin kertovansa asiasta töissä: "hääpäivänä tarjosin vaimolle ruuat heseltä" -tarina, vois melkeinpä olla jo legendan ainekset koossa :)

Ihan pieni ero tuohon lauantai-iltaiseen järkyttävän hyvään ruokaan :)

Kaiken kaikkiaan oli aivan mahtava viikonloppu ja rakastuin mieheeni kyllä lisää, jos se vaan on enää ylipäätään mahdollista. Mun rakas on aivan mieletön ja en vaan voi käsittää, miten hyvä se on mulle. Paras mies ikinä ja mun elämäni rakkaus. Kiitos kulta!

Sinä vain, sinä vain

saat mut luottamaan

meillä on aikaa.

 

Sinä vain, sinä vain

saat mut tuntemaan

että mä kelpaan.

Arpapeliä

Meinasinpa kirjoittaa jotain meidän ekasta hääpäivästä ihan muutaman kuvan kera, mutta tämä systeemi jostain syystä kääntää kaikki liittämäni kuvat päin helvettiä, joten en sitten jaksa tapella tämän kanssa. Bläh, olkoon. Jos joku osaa neuvoa, miten tähän saa liitettyä kuvia ilman, että tämä kääntää ne kuvat väärin päin, niin hienoa. Ihan arpapeliä nimittäin tuntuu olevan.

GRADU GRADU GRADU

Vois jopa sanoa, että mulla räjähtää kohta pää.

Toisaalta siitä asiasta vois jopa olla iloinen, että gradutiedostossa on nyt 63 sivua ja niistä sentään vain n. 10 sivua on kaikkea sisällyslähde-sälää. Että onhan tuossa jo tekstiäkin hitto vie!! Ja siellä on jopa melkein valmistakin tekstiä aika paljon, koska mie kirjoitan aika paljon valmiiksi kerralla. Tai siis lähinnä säädän niitä kappaleita ym. aika paljon yksi kerrallaan. 

Mulla oli tarkoitus, että toi ois jotenkin valmis maaliskuussa. Ainakin sellainen ehkä-versio. Melekeinhän tuo meinaa tulla kiire. Mutta MINÄ YRITÄN. Meijän perhe nimittäin kaatuu rahallisesti omaan mahdottomuuteensa, jos mie en tuota tee ja saa rahaa jostain kohta. Mies varmaan heittää mut kohta pihalle, kun vaimo tuottaa vaan miinusta. Ei hjyvä. Pitää varmaan lähteä kohta myymään itseään tai kerjuulle.

muoks. 68 sivua!

Uusi vuosi

Niin se lähti taas uusi vuosi käyntiin ja kohta on tämäkin kuukausi jo puolessa! Mihin hittoon se aika oikein sujahtaa? Meillä meni vuoden vaihtuminen jotenkin tosi nopeasti, anoppiloissa juhlittiin joulua molemmilla puolilla Suomea ja sitten suoraan lomailemaan pohjoiseen. Edellisen kerran olen ollut pitempään ja kunnolla kotona joulukuun puolivälissä. Huh, vähän tuo oli jo ikävä kotiin. Reissu oli kyllä tosi mukava ja joulutkin oli ihan jees, mutta on se koti aina koti. Kissaraukatkin oli 2 viikkoa mummolassa ja ovat olleet ihan jumissa koko päivän. Nyt vasta tuntuvat rauhoittuvan, koti tuntuu varmaan vieraalta.

Viime vuosi tuntui menevän ohi vielä aikaisempaa nopeammin. Alku vuosi meni häiden suunnittelussa ja omien häiden jälkeen tuntui, että häitä kaveripiirissä oli melkeinpä kuukauden välein, muutama vauvakin syntyi :) Kaasoiltuakin tuli taas, siitä on tullut jo melkeinpä joka vuotinen perinne :). Kesä hujahti tänäkin vuonna vapaaehtoishommien merkeissä ja syksyllä vihdoin sain graduakin etenemään pitkästä aikaa. 

Tänä vuonna pitäisi ryhdistäytyä ja tehdä vihdoin tuo gradu. Ja oikeasti tässä ihan parin kuukauden sisällä. Eli ei ole ainakaan vapaa-ajan ongelmia tiedossa. Muutaman viikon päästä vietetään myös miehen ja minun ensimmäistä hääpäivää. Hih, jännittää vähän, että mitä se mies on keksinyt ja onko keksinyt mitään. Sovittiin nimittäin, että tänä vuonna on miehen vuoro järkätä jotain yllätystä ja ensi vuonna minun. Vuorotellen sitten jatketaan hamaan tulevaisuuteen. On mukava ajatus, että aina on toiselle jotain yllätystä vuorossa. Ja nimenomaan niin, että ei mitään lahjoja välttämättä tarvita, vaan aina jotain yhteistä tekemistä, vaikka ihan jotain pientä. Yhteinen aika on kuitenkin se tärkein lahja.

Odotan myös mielenkiinnolla ja innostuksella parin viikon päästä toteutettavaa tyttöjen reissua. Lähdetään opiskelukaverin kanssa viikonlopuksi toiselle puolelle Suomea toisen opiskelukaverin luo. Mukavaa, että vihdoin saadaan aikaiseksi tuokin reissu toteuttaa. Muuten keväälle ei tuon gradun lisäksi ihmeitä ole luvassa. Yhdistyshommat tulee viemään aikaa ihan älyttömästi ja sitä odotankin ihan mielenkiinnolla. Jänniä aikoja eletään! :)