Joulu

Joulukin oli ja meni. Hämmentävää, miten aika taas kuluu näin nopeaan.

Meillä oli mukava joulu. Appivanhemmat tuli meille ja viipyivät viikon. Oli kivaa, vaikka vähän etukäteen stressasin ensimmäisestä joulusta meidän kotona. Joulu oli kuitenkin perinteinen, vaikka erojakin löytyi. Ruokaa oli ihan pirusti, joulukuusi nököttää tuossa olkkarissa vieläkin (ja aika sievä onkin) ja joulupukkikin kävi ja toi mulle karmeen kasan kirjoja lahjaksi :) Ilmeisesti se on huomannu, mistä minä tykkään :).

Mieskin oli kotona joulun ja oli ihan hauska majoittua vierashuoneessa kissojen kanssa, kun annettiin meidän makkari (ja leveämpi sänky) appivanhempien käyttöön. Päivät kuluivat telkkaria möllöttäessä, lukiessa, jutellessa mukavia, syödessä ja illat päättyivät murun kainaloon ja kikatukseen :).

Mukava joulu.

Nyt onkin sitten aika uuden vuoden. Odotan ensi vuodelta aika paljon. Olisin hyvin iloinen siitä, että elämään tulisi jotain mukavaa pitkästä aikaa. Työpaikka ois jees ja se saamarin autokin ois kiva saada kuntoon. Vesijumpan aloitusta odotan ja ois aika mukavaa saada jotain kivaa aikaiseksi musiikinkin saralla, vaikka ihan omaksi iloksi. Pitkästä aikaa. Semmoista minä odotan ensi vuodelta. Katsotaan miten käy.

Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.