Sekavaa höpinää

Siivosin tänään. Mies oli töissä, joten sain pitkästä aikaa siivota ihan rauhassa ja kunnolla yksikseni. Oli jopa ihan mukavaa :) Ei tarvinnu yhtään tapella siitä, että miksi pölyt pyyhitään ennen imurointia ja miksi tavarat laitetaan ensin paikoilleen ja vasta sitten kannattaa siivota. Jätin minä sille kasan mattoja puisteltavaksi, se on miesten hommaa. Piste.

Sepi-raukka taas pelkäsi imuria kuollakseen. Voi toista :(

Ihan kivoja syyspäiviä on ollut nyt pari päivää. Ulkonakin tehtiin vähän hommia toissapäivänä, leikattiin nurmi, revin vähän kuivia oksia ym. kasaan ja laitettiin omenapuulle jo verkko, ettei jänikset sitä talvella popsi. Vietiin grilli autotalliin ja muutenkin vähän katsottiin, että miltä piha näyttää, jos vaikka lumen pukkais. Onhan se kohta jo lokakuu ja sekin on ihan mahdollista. Ensi kesänä pitää kyllä käyttää aikaa noihin pensaisiin ja puihin, omenapuu pitää leikellä ja kirsikkapuulle pitää keksiä jotain, osa oksista näyttää kuolleelta, joten pitää sitä ens keväänä vähän väsäillä. Samoin mie julistin sodan kiveyksen välissä kasvaville sammalille. Odottakaahan ensi kevättä, niin mie hävitän teidät pois!!

On se vammasta miten paljon omakotitalossa onkaan tekemistä, ja miten ei vaan osaa. Mua pelottaa kamalasti, että me tyritään tässä jotain ja tämä menee ihan pilalle tämä talo. No, kysyä onneksi aina saa, jos ei itse osaa :)

Gradun kanssa on ollut pari päivää hiljaista. Vietettiin "laatuaikaa" miehen kanssa. Riitelyksihän sekin lopulta meni, mutta onneksi saatiin selviteltyä sekin. Ei olekaan pitkään aikaan tarvinnu kauheesti tapella. Oli sekin aika, kun mitään muuta ei tehty. Toisaalta silloin mies oli toisella puolella Suomea koulussa, joten se kiristi tunnelmaa ihan kiitettävästi. Mun pitäis vaan hirveesti keskittyä siihen, että osaisin sanoa mikä painaa, enkä vaan murjottaisi. Se on ihan hirvittävän vaikeeta mulle ja mä sen kyllä tiedostan. Ja yritän ja yritän. Onneksi tuo mies on hullu ja rakastaa mua tämmöisenä. En voi sitä ymmärtää aina välillä :)

Huomenna siis jatkuu gradu-touhut, taulukointia olen tehnyt ja vielä ois muutama vuosi tekemättä ja pari haastattelua ois luvassa. Pitäis muistaa tarkistaa vähän niitä kysymyksiä etukäteen...

Huhhuijaa

Minut yllätettiin tänään todella isosti tarjoamalla isompia ja vastuullisempia hommia. Kyseessä ei siis ole työpaikka, mutta voi jee minkälaiset hommat! Olen nyt vähän hämilläni ja mitään en tod. ole päättänyt tai vastannut ja minä en sitä vielä yksinään päätä, joten voi olla että mua ei siihen haluta, mutta silti!!! Ja tämä on siis ihan hyshys-asiaa, siksi en sano yhtään mitään muuta :)

Mie olen selkeesti ihan hullu :)

Ainiin ja olen taas viettänyt pari päivää maistraatissa. Meni niin hermot tähän lusmuiluun, että pakko kai tässä on jotain saada tuon gradun osalta aikaiseksi. Ärsyttävintä hommaa on taulukoiden pakertaminen excelillä, (ja tuotakaan sanaa en vaan osaa kirjoittaa)  voi jeesus. Osaisin ees käyttää sitä kunnolla, niin ois varmaan helpompaa....mut kassellaan kassellaan. Ehkä tämä tästä. Ainut mitä varmuudella saan aikaiseksi on niskajumit. Mun toinen käsi (se sama edelleen) on kohta taas ihan täysin toimintakunnottomana. Sattuu. Siispä iltaisin nappailen ystäviäni Sirdoja, jotta saisin nukuttua. On se elämä varsinkin tietokoneiden kanssa niin ihanaa.

Kävin kandinohjaajan puheilla ja se houkutteli mua jatko-opiskelijaksi. Työtön tohtori ois kuulemma paljon kivempi kuin työtön maisteri. Ja minä tietysti olen sen verran hullu, että rupesin miettimään asiaa ihan tosissani. Että ei muuta kuin huhhuijaa vaan kaikille! :)

Lapset ja lapsenmieliset

Jos en ole aikaisemmin muistanut asiasta sanoa, niin toivoisin että blogiani ei linkitettäisi mihinkään, nämä tekstit ovat yleensä aika henkilökohtaisia, vaikka en nimiä koskaan mainitsekaan ym., mutta tekstit on tarkoitettu lähinnä ihan muutamien ystävien luettavaksi, jos heillä sattuu tämä osoitteeni olemaan vielä tallessa. En siis mainosta tekstejäni missään. Lukekaa, jos kiinnostaa, mutta olisi myös hienoa, jos ilmoittaisitte itsestänne minulle jotenkin, jotta tietäisin vähän ketä täällä käy. Kiitoksia :)

Ja sitten itse asiaan.

Kävin vähän aikaa sitten vierailulla kummitytön ja hänen perheensä luona. Oli todella kiva nähdä nappuloita pitkästä aikaa, olihan siitä vierähtänyt varmaan vuosi, kun viimeksi olin heillä vähän pitempään vieraillut. Kummiteltavalla oli siis syntymäpäivät. Aika menee todella nopeasti, se tuli taas todistettua.

Päivät oli pitkiä, käänsin siellä unirytmini normaaliksi kertaheitolla, kun tytöt herättivät minut aamuisin kälätyksellään n. klo 06.30-07.30. Yllättävän nopeasti rupesi iltaisin nukuttamaan jo siinä yhdeksän aikaan :). Päiviin kuului vähän ulkoilua ja piirtämistä ja leikkejä. Kummityttöni on hullaantunut kissoihin ja siitäkös minä tykkään :) Esitin viikon aikana äiti-kissaa useampaan otteeseen. Viikon parasta antia oli myös keskustelut perheen äidin kanssa, vieras täältä kotimaakunnasta oli selvästi tarpeen pitkästä aikaa.

Yhtenä päivänä sain jopa gradujuttujakin tehtyä, vaikka se aiheuttikin pientä raivarinpoikasta kummitytön suunnalta, kun en suostunutkaan äiti-kissaksi silloin kun hän olisi halunnut...noooh, aina ei saa mitä haluaa :) Junamatka takaisin kotiin oli aivan ihanan rauhallinen ja luin kirjaa koko matkan aivan omassa rauhassani. Kotona huokasin syvään miehelle, että on ne lapset ihan mukavia, mutta ei kyllä omia minulle pitkään aikaan tai jos koskaan. Olen tällä hetkellä ihan iloinen siitäkin, että en ruvennut luokanopettajaksi, vaikka välillä olen sitä harmitellutkin, koska olisi selvä ammatti mitä tehdä ja töitäkin olisi täällä suunnalla Suomea paremmin saatavissa. Mutta ehkä on ihan hyvä näin. Mä olen mielelläni mukava täti ja varsinkin tätitettävälleni yritän olla maailman paras täti, ja kaverien lapsia voin hoitaa mielelläni ja muutenkin haluan ehdottomasti olla heidän kanssaan tekemisissä ja mukana heidän elämässään, mutta on se ihan mukavaa olla kotona ihan rauhassa miehen kanssa kahdestaan. Kissatkin välillä käy hermoon, mutta ne onneksi suureksi osaksi huolehtii itsestään, eikä pääse osoittamaan saamaansa huonoa kotikasvatusta tuolla maailmalla ihan kaikille ;) Lapsien hankkimisessa (on vähän huono sana, mutta en nyt jaksa keksiä parempaakaan) on nimittäin kaikkein pelottavinta se, että miten niistä muka saisi kasvatettua jotain muuta kuin riiviöitä? Mä olisin vaan koko ajan omien lasten kanssa paniikissa siitä, että mitä kaikkea kamalaa ne mukulat keksisi tehdä ja sit mä joutuisin olemaan vaan koko ajan hirvittävän pahalla päällä ja vihainen, mitä kivaa se nyt on niille lapsillekaan? Äiti vaan huutaa ja meuhkaa, juu ei :)

Jossain vaiheessa mietin paljonkin sitä, että jos en oikeasti halua koskaan lapsia, olenko jotenkin kamala mutaatio? Mutta se ajatus on jo muokkautumassa päässä sellaiseksi, että miksi minun pitäisi toisten ihmisten odotusten vuoksi tai yhteiskunnan odotusten vuoksi tehdä lapsia, jos en oikeasti sitä ajatusta omakseni tunne? Eikös ole parempi, että niitä lapsia oikeasti haluaa, jos niitä tekee (ja siis ylipäätään saa, eihän sekään ole mitenkään helppo homma nykyään). JA tässä tilanteessa kun mies on selvästi äärimmäisen huojentunut siitä, että minä en ainakaan tällä hetkellä tunnu niitä haluavan. Olisi eri asia miettiä asiaa sitten, jos toinen niitä kovasti haluaisi. En tiedä, toisaalta olen hirmuisen onnellinen siitä, että meillä on aikaa miettiä tätäkin asiaa vielä vuosia, mikään hirvittävä kiire päätöksille ei onneksi ole.

On ollut hienoa huomata, että kun kavereille olen vihdoin uskaltanut ajatuksistani avautua ihan suoraan, ei vastassa ole ollut mitään ihmettelyä. Rakkaat ystäväni eivät ole pettäneet tässäkään. On ihanaa huomata, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa ja ainakaan päin naamaa niitä ratkaisuja ei arvostella. Hienoa, että ystäväpiirissäni hyväksytään näin hyvin erilaiset ajatukset ja elämäntilanteet! Aina niin hyvin ei ole asiat, hirvittävän paljon tämä "onnellisesti lapsettomuus" aiheuttaa sellaisia negatiivisia tunteita, ainakin yleisesti. Miksi sitä tarvitsee puolustella, miksi ei voisi tehdä omia ratkaisuja ihan oman elämäntilanteen mukaan? Se loukkaa paljon, että sanotaan naisen olevan oikea nainen vasta kun on saanut lapsia tai että lapseton ei voisi tietää mitään elämästä, kun ei niitä lapsia ole. Eikös jokainen saa elää elämäänsä ihan omalla tavallaan ja juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu? Toki elämänkumppani on otettava huomioon, mutta ei kai muilla pitäisi olla tuohon ratkaisuun mitään sanomista tai sananvaltaa?

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ne ystävistäni ja läheisistäni, jotka ovat päätyneet lapsia hankkimaan/haluamaan, ovat varmaan rohkeimpia ihmisiä maailmassa. Vaatii paljon rohkeutta hypätä johonkin noin pelottavaan (minun mielestäni) ja ihan tuntemattomaan.

Skitsointa on se, että mulla on silti ollut jo monta vuotta tiedossa, minkä nimen haluaisin pojalleni antaa ja tytönkin nimiä olen listannut joskus tylsyyksissäni jopa paperille. Samoin monta kertaa olen miehelle kommentoinut asioita tyyliin "sitten joskus jos meillä on lapsia, niin pitää muistaa että...", viimeksi eilen paasasin siitä, että niille mukuloille ei KOSKAAN osteta mitään mopoa tai skootteria. Ei penskat semmosia tarvi, pyörät ja bussit kulkee ja vanhemmat voi kuskata. Ja omaa autoakaan ei taatusti osteta, kun meidän perheessä niitä tulee olemaan kaksi joka tapauksessa oli lapsia tai ei. Että mistä ihmeestä ne nämä paasaukset sitten tulevat?! Mä olen ihan sekopää..tai sitten mä vaan tykkään paasata asiasta kuin asiasta, oli se aihe ajankohtainen tai ei :)

Viimeksi kertoillessani ajatuksia omalle äidilleni tuon kummityttö-reissun jälkeen äitini tuntui aivan hätääntyvän: "mutta ne omat lapset on sitten ihan eri asia ja pälpälpälpäl....". Voi ollakin, mutta entäs jos en niitä oikeasti halua? Olenko sitten jotenkin maailman huonoin tytär? Ei kai niitä lapsia isovanhemmille tehdä?

Anteeksi tämä suora avautumiseni. Saatan poistaa tämän kirjoituksen, jos rupeaa liikaa ahdistamaan, mutta antaa nyt mennä toistaiseksi...