Heippa taas. Kesä on täällä ja kohta se on jo ohitsekin..hullua miten tämä aika nykyään juoksee pikavauhtia niin ettei kiinni saa. Istuskelen täällä sohvalla koneen kanssa ja yritän olla mahdollisimman hiljaa, ettei yötyöläinen herää makkarissa. Antaa sen nyt nukkua niin jos se pystyis illalla muodostamaan ihan järkeviä lauseitakin:)
Oli muuten ihan mielettömän kiva juhannus! Vaikka oltiinkin molemmat niin umpiväsyneitä, että ensimmäinen yö meni itkuksi, mutta silti. Oli tosi ihana nähdä ystäviä pitkästä aikaa ja vain olla. Nykyisin sitä arvostaa mielettömästi sellaisia hetkiä, kun saa vaan olla tekemättä mitään sen erityisempää. Toisaalta tuon lauseen jälkeen en voi olla vilkaisematta kirjahyllyssäni kököttävään megakokoiseen kirjapinoon, joka huutelee sieltä syyttävästi. Juujuu, pitihän se gradu aloittaa joo..:)Mutta on tässä nyt kaikenlaista muutakin tekemistä:)
Kihlapäivä olisi ensi viikolla. Olen yrittänyt epätoivoisesti miettiä, että mitä ihmettä sitä tekisi senkin hyväksi..ihanaa olisi vaan viettää vähän aikaa kahdestaan rentoutumalla tai jotain. Kaikista tuollaisista vuosipäivistä tulee vaan ihan kamala stressi joka vuosi. Mitä ihmettä sitä tekisi tai sanoisi sen erilaisempaa, kun toisesta välittää kuitenkin mielettömästi jokaikinen päivä, kuukausi ja vuosi ja onko sillä nyt sitten merkitystä miten kauan on yhdessä oltu? Ei kai sillä päivällä nyt ole niin merkitystä, ajatus siinäkin merkitsee..Joku on oikeasti jaksanut olla kanssani jo niin monta vuotta!! Se aina välillä hämmästyttää.
Näin kaason ominaisuudessa (jep, ikuinen sellainen) ollaan morsmaikun kanssa mietitty tätä elämää ihan tosissaan. Onko tuo nyt oikeasti se kenen kanssa haluaa loppuelämän olla. Ja miksi juuri hän? Välillä säikähtää omia ajatuksiaan, "eikö kaikki olekaan hyvin", mutta ei tässä ole kysymys siitä. Kun se hetki on kokoajan lähempänä, että luvataan oikeasti elää toisen kanssa ihan koko elämä, alkaa väkisinkin miettiä asioita ihan vakavasti. Eikä silloin ole missään tapauksessa kysymys sen toisen puoliskon "huonoudesta" tai muusta vakavasta. Sitä vaan miettii elämää ja omaa paikkaansa siinä vähän vakavammin ja erilaisesta valosta. Jollakin tavalla valmistautuu tulevaan ja selvittelee ajatuksia. Mutta on se silti pelottavaa miettiä tuollaisia. Yhtäkkiä käy läpi koko elämänsä ja omat unelmat ja haaveet ja sovittelee niitä nykyhetkeen. Miettii omia vikojaan ja toisen vikoja. Ja onko ne viat sellaisia, että niiden kanssa voi elää. Omat arvot ja isot päämärät tulevat myös puntarin alle. Sopivatko ne arvot yhteen sen puolison kanssa ja ollaanko me juteltu tarpeeksi kaikesta, että oikeasti tunnemme toisemme ja sen mitä toisiltamme ja elämältä haluamme? Ne on vakavia asioita ja tärkeitä. Toisaalta tuntuu hyvältä miettiä niitä, mutta onneksi on myös joku kenelle purkaa näitä ajatuksia. Omat ajatukset kun pitäisi saada ensin selviksi sekasotkun keskeltä, jotta niitä voisi kertoa miehelle sen jälkeen. Häntä kun ei halua näillä ajatuksilla pelotella ennen kuin ne on järkevämpiä. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Uaah, sen olen kyllä huomannut, että jos elämässä on kaikki muuten hyvin, niin oma pää osaa kyllä kehitellä niitä mörköjä vaikka tyhjästä. Se on eräänlainen naisten ominaisuus ja välillä olen itse ihan järkyttävän kyllästynyt siihen. Kun osaisi vaan nauttia hetkestä ja antaa olla. Miksi ihmeessä tarvitsee tehdä niitä mörköjä sinne sängyn alle, jos ne on sieltä joskus saanut jo häädettyä? Järjetöntä.
