Kotona taas

Palattiin jokunen päivä sitten anoppilasta (rakas veljentyttö oli kysynyt, että miten myö oikein päästään kotiin sieltä maan alta = Pohjanmaalta, mutta  hyvin päästiin) ja nyt on taas pitänyt totuttautua normaaliin elämään ilman innokkaita isovanhempia. Oli kiva reissu ja muksu jaksoi hyvin. Nukkui suurimman osan ajasta autossa ja päästiin parilla pysähdyksellä perille. Ei jäänyt reissusta traumoja, vaikka etukäteen kammotti.

Jestas miten tuntui ihan lomalta, kun oli ruoka aina valmiina pöydässä ja koko ajan muksulle joku viihdyttäjä paikalla. Neuloin vaan onnellisena joululahjoja ja hyrisin tyytyväisyydestä. Muksullakin tuntui olevan kivaa, kun oli juttuseuraa. Meidän muru rupesi nimittäin reissussa juttelemaan ihan kunnolla. Ja piti sitä muorille ja faarille näyttää mallia, että mitenkä mahalta käännytään selälleen hupsista vaan :). Pohjanmaalla on siis muksulla muori ja faari ja täällä meillä mummo ja ukki. Ei mene sekaisin.

Reissussa saatiin otettua isomuorin kanssa neljästä sukupolvesta kuva, tuli hyvä mieli siitäkin ja isomuorikin oli innoissaan. Harmi, että isofaari on niin huonossa kunnossa sairaalassa, että odotetaan surullista viestiä joka päivä ja ei voitu mennä katsomaan ollenkaan, kun oli tartuntavaarat olemassa. Paha mieli miehen puolesta, että jos se suruviesti nyt tulee, niin ei päästy faaria katsomaan ollenkaan, mutta lähetettiin me kuvia sinne, joten on se nappulan nähnyt edes kuvien kautta.

Miekkonen meni sitten töihin alkuviikosta taas ja olipahan herätys arkeen se yksinään hengailu koko päivän. Vaikka sikäli muksun kanssa on jo aika vakiintuneet aikataulut jo. Unta se vetäisee kaaliin yöllä sen 8-10 tuntia, riippuu päivästä ja siis ilman heräilyjä, mikä on ihan käsittämätöntä edelleen. Ja nyt on opeteltu jo muutaman tunnin päiväunillekin ulkona. Jee. Sit äitikin jaksaa seurustella ihan eri tavalla ne hereilläoloajat, kun tulee vähän omaakin aikaa päivällä unien aikaan. Sekin ihanuus on nähty, että muksu on alkanut itkemään, kun ei ole telkkaria nähnyt kunnolla. Ai miten niin meillä muka on telkkari auki ihan liikaa???? Ei suinkaan. Mitään en myönnä.

Ensi viikosta tulee hyvin mielenkiintoinen, kun mies ilmoitti olevansa toisella puolella Suomea koulutuksessa tiistaista perjantaihin. Aha. Kääk, ekaa kertaa monta päivää yksin muksun kanssa. Kääk. Joten olen innokas kyläilijä ensi viikolla, tiedoksi! :)

Joulukin aiheuttaa täällä stressiä normaaliin tapaan. Pitäisi tietää, että missä ollaan ja milloin ja joululahjoista en edes aloita. Ihan pikkaisen on taas lista pidentynyt tämän vuoden mittaan :) Vaikka anopin kanssa käytiinkin Suomen suurimmassa lankakaupassa (ja seottiin siellä ihan täysin), niin saa puikot huitoa vähän aikaa, jos meinaan kaiken valmiiksi saada. Ja kun pikkuisen tuo minityyppi aina vähän keskeyttää sopivassa kohdin, niin edistystä ei tapahdu ihan sitä vauhtia mitä pitäisi. Mutta kyllä minä jotain valmiiksikin saan!

Muutaman viikon päästä olisi tarkoitus lähteä ekaa kertaa miehen kanssa rimpsalle, kun on miehen työpaikan pikkujoulut. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, kun mummo lupasi vahtia muksua, mutta en tiedä miten se käytännössä onnistuu, kun ei jaksettaisi yhden illan takia viedä muksua mummolaan asti. Noh, varasuunnitelma Ö on olemassa, onnea vaan rakkaalle veljelle, mutta häntä on varoitettu.

Tulipahan taas sekalaista tekstiä, mutta tällaiset kuulumiset meiltä tällä kertaa.

Kömpelöä ja sekavaa

Olen taas ollut viime aikoina maailman kömpelöin. Miten voikaan kaikki pöydät ja tuolit ym. olla tiellä koko ajan? Ei ihme, että mustelmia löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista, enkä muista yleensä ikinä, että mistä ne ovat tulleet. Saa taas mies vaan pyöritellä silmiään ja päätään minulle..

Olen viime päivät huomannut hautautuvani vaan kotiin. Mies aloitti kesäloman jälkeen työt ja se näkyy meikäläisen arjessa välittömästi. Nukkumaan en tajua mennä yksin, illat pitenee, aamut venyy ja huomaan möllöttäväni yöpaidassa sohvalla vielä iltapäivällä. No, sikäli äitiyslomalla kai sekin on sallittua, mutta pitäisi kyllä nukkua enemmän. Vielä kun se on mahdollista. Syöminen on mennyt myös ihan järjettömäksi, tai lähinnä se, että pitäisi syödä jotain järkevää, eikä vaan napostella kaapista sitä mitä sattuu löytymään. Kävin tänään neuvolassa ja vaikka olen vielä alle sen painon, mitä olin raskaaksi tullessani, niin edelliseen kertaan oli painoa tullut...tai no, varmaan riippuu mihin verrataan, mut kun olen tottunut ihan johonkin muuhun, niin se hätkäytti. Ja varsinkin, kun tiedän että se johtuu siitä suklaasta mitä olen syönyt. JA mikä kamalinta, tiedän sen, että muksu mahassa toteaa "oujee, miepä kasvan sitten kauheaksi monsteriksi, onnea vaan synnytykseen".

Ääääh, tulkaa siis hakemaan mut pois täältä kävelylle vaikka? Viekää mut pois telkkarin ja suklaan luota.

Muutenkin mietityttää kauheasti kaikki. Nyt on kaikki ne vauvat lähipiirissä syntyneet mitä pitikin ja minä olen väkisinkin seuraava. Huh. Ja neuvolassakin ne kauheasti kyselee, että olenko miettinyt sitä ja tätä ja mie vaan katson sitä tätiä silmät teelautasina, että "ööö, oisko pitänyt?". Eli en ole miettinyt rentoutumisharjoituksia (siis öö, mitä mun pitäis kotona tehdä? Mistä minä tiedän miten voin rentoutua tilanteessa, joka tulee olemaan maailman pelottavin ja uusin kokemus ikinä? Kysyttäessä mumisin sille jotain musiikista ja sen auttamisesta ja täti vaan kysyi lisää, että ajattelinko vain kuunnella vai tuottaa musiikkia itse. Ööh, konserttiako mun pitäis ruveta siellä pitämään?? Apua.) tai miten olen ajatellut mahdollista suhtautumista kipuun ja sen lievitykseen itse (öö, yritän miettiä jotain muuta tai sit vaan huudan miehelle?), siis mikä ponnistaminen ja harjoittelu (siis pitääkö sitäkin harjoitella kotona???) ja monta muuta... Se täti varmaan ajattelee, että olen ihan toivoton tapaus.

Pakkasin sen saakutin laukun tässä yksi päivä ja kirjoitin sen listan kaikista niistä miljoonista lääkeallergioista, jotka tuo oikein kivan pikku vivahteen ja jännistysmomentin tuohonkin koitokseen. Juu. En sitä halua edes nyt ajatella.

Tänään neuvolantäti kyseli, että mitenkäs mun mies, ajattelenko minä miten paljon sitä, että pääseekö hän kesken töiden miten paikalle ja olenko suunnitellut, että kenelle soitan, jos mies on vaikka jossain maakunnan toisella puolella keskellä yötä, kun kivut alkaa ja jotain pitäisi tehdä ja olen ihan yksin. Ja että ilmeisesti taidan olla sen ajatuksen kanssa ihan ok. No tuota joo, nyt kun otit tuon asian puheeksi, niin ehkä sitäkin pitäisi miettiä...

Tässä kirjoittaessani huomaan, että olen luullut olevani ajatuksieni kanssa aika okei, mutta se paniikki taitaakin olla ihan oven takana...

Rentoa

Ihanat ystävät antoi meille lahjakortin rentoutumaan. Käytiin siis miehen kanssa lillumassa vähän Spa-tunnelmissa + syötiin pitkästi ja hyvin ja nukuttiin kuin possut. Minun nukkuminen on kyllä vähän sitä ja tätä, mutta yritys oli hyvä :). Oli mukavaa, vaikka hämmentävää sinänsä, kun tunnelma oli sellainen "nyt viimeistä kertaa ihan kahdestaan" sekoitettuna pieneen "päästäänköhän me koskaan enää mihinkään" -epätoivoon.

Ehkä pitää luottaa siihen, että mummot on tarpeeksi innokkaita hoitajia, että oikeesti voidaan joskus kahdestaankin mennä. Siitä pitäisi vaan muistaa pitää kiinni, että ottaisi sitä aikaa itselle ja parisuhteellekin. Se tässä "projektissa" kuitenkin meikäläistä ainakin on eniten pelottanut, että miten meidän kahden käy. Ihan sama mitä muuta tapahtuu, mutta tuota elämäni miestä minä en halua menettää.

Toisaalta pitäisi hankkia sitä rentoa fiilistä jostakin ja raahata sitä muksua mukana vähän sinne sun tänne. Oppisi sekin kulkemaan mukana tilanteesta toiseen. Aina välillä on toki huonojakin päiviä, niinhän meillä kaikilla, mutta olisi hienoa, jos nappula pystyisi kulkemaan mukana menossa ilman suurempia ongelmia ja siinä on mun mielestä enemmän kyse nimenomaan siitä, että kuinka paljon jaksaa sitä penskaa mukana kuljettaa, ettei jää vaan kotia itkemään.

Eilen oltiin syömässä ja nauratti viereisen pöydän perhe. Siinä oli äidin ja isän lisäksi kaksi poikaa, joista toinen oli ehkä noin 2-vuotias ja toinen noin 5-vuotias. Se 5-vuotias oli melkoinen tapaus. Jutteli tarjoilijan kanssa niitä näitä ja kyseli ihan kaikkea ja oli hirveän kiinnostunut ihan kaikesta. Siinä vaiheessa kun perhe poistui paikalta, niin viimeisenä se yritti kaupata pikkuveljeään tarjoilijan avuksi loppuillaksi tiskaamaan :). Vähän revettiin miehen kanssa.

Mutta uutta elämää odotellessa lähinnä minun päivät tällä hetkellä sujuvat. Jotenkin hämmentävääkin, että tilanne voi olla ns. päällä ihan päivänä minä tahansa. Sen huomaa myös jo anopin "jokojoko" -puheluista...

Huomenna menen kampaajalla käymään hakemaan vähän piristystä tukkaan. Saa nähdä mitä se taas kirjaimellisesti mun pään menoksi keksii.

Yksi asia on varma. Ei ole muuten ikävä töihin YHTÄÄN. Hyi että, menee kylmät väreet pelkästä ajatuksesta. Nautin ihan suunnattomasti kotona olemisesta. Ainakin vielä tällä hetkellä :).

LOMA

Tästä se alkaa.

Loma.

Ensin sillä on etuliitteenä KESÄ ja sen jälkeen jotain ihan muuta. Jo tätä on odotettukin. Vielä vaan ei oikein uppoa tuonne tajuntaan asti :). Ja lupaan, että yritän tätäkin päivittää vähän useammin. Ajatuksia päässä on aika paljon. Johonkin varmaan nekin pitäisi purkaa.

Hyvää juhannusta!

Tästä se elämä muuttuu.

Paha mieli.

Tänään tunsin itseni melkeinpä alastomaksi. Naapuri oli löytänyt meidän postia revittynä maasta lumihangesta ihan tuolta kadun päästä ja ottanut sieltä talteen. Yhdessä kirjeessä oli ollut cd-levy mukana (kävi ilmi kirjeen tekstistä) ja sitä levyä ei näkynyt missään. Sen oli joku toope siis vienyt. Nyt on sellainen olo, että mitä muuta siellä oli, mitä on viety ja revitty ja luettu...tuntuu pahalta. Ja mietityttää tietysti se, että oliko se vaan sattuma vai oliko se tarkoitettu meille. Huomenna saa mies mennä ostamaan lukittavan postilaatikon. Ei se silti tähän auta, eikä tuo mulle mielenrauhaa takaisin. Se on lintukoto näköjään kaukana täältäkin...

Mietteitä

Se on hassua, miten sitä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja mitä tapahtuu vaikka parinkin vuoden päästä. Viime aikoina olen miettinyt omaa elämääni paljon ja varsinkin sitä, että mitä elämältäni oikein haluan ja millaisen tulevaisuuden haluaisin. Onko niitä sellaisia unelmia olemassa, joiden eteen tekisin mitä vaan, vai onko minulla unelmia lainkaan?

Toisaalta tulee mietittyä sellaisiakin ajatuksia ja asioita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan miettivänsä vielä pari vuotta sitten.

Jotenkin minua pelottaa ajatus siitä, että tässäkö se nyt on tämä elämä. Tällaistako se nyt on, eikä mitään muuta ole tiedossa? Ei sillä, miehen kanssa menee tosi hyvin, meillä on mukavaa yhdessä. Lähinnä olen jotenkin tylsistynyt työhön ja siihen, etten oikein tiedä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Vai olenko minä vaan ihan kauhea ihminen, enkä osaa olla onnellinen niistä asioista, mitä minulla on tällä hetkellä? 

Kaipaisin ehkä jonkinlaista paussia ja aikalisää tästä kaikesta, jotta saisi lisää miettimisaikaa. Pelottaa se, että tyydyn vain tähän ja muutaman kymmenen vuoden päästä totean, että on jo myöhäistä tehdä asioita toisin. Toisaalta tuntuu, että puuttuu se viimeinen rohkeus toteuttaa asioita ja niitä unelmia. Toisaalta tuntuu myös siltä, että on jotenkin hukassa niiden unelmien suhteen, ei uskalla unelmoida eikä tiedä mitä unelmoisi. Semmoinen hiljaa hiipivä paniikki on iskemässä. Munhan piti tehdä elämässäni vaikka mitä, missä se ihminen on nyt!!!!

Olen elossa

Kyllä vaan, olen täällä edelleen. On vaan koko elämä keskittynyt uuden työn oppimiseen ja hengissä pysymiseen, joten sen vuoksi on ollut vähän hiljaista "viime aikoina". Vihdoin olen päässyt siihen vaiheeseen, etten ihan joka ilta itke ajatusta aamulla töihin menemisestä ja joskus menee jopa ihan viikko ilman itkuja. Jee!

Tulipahan taas todettua, että en ole mitä ilmeisimmin maailman paras ihminen ottamaan vastaan uusia asioita ja tottumaan niihin helposti. Kaikki pitäisi aina osata nyt ja heti, joten se vaikeuttaa omaa jaksamista aika paljon. Myös mielialat on vaihdellu niin paljon jo yhden päivän aikana, että jos en paremmin tietäisi, niin luulisin olevani raskaana. Ja tämä suhteellisen ahdistava kokemus uuden työn aloittamisesta sai entistä enemmän miettimään kauhulla sitäkin vaihtoehtoa, koska jos olen aina näin hirvittävän mukautuvainen uusien asioiden edessä, niin ehkä kannattaa ne lapsi-mietinnät haudata heti.

Mutta joo, sain siis töitä muutama kuukausi sitten ja ensi viikolla menee jo koeaika umpeen. Suurin ahdistus on tullut työasiassa siitä, että mun pitäis olla hirveän iloinen tilanteestani ja toisaalta olenkin, mutta silti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Hurjaa on ollut ja useana päivänä olen tuntenut itseni NIIIIN pieneksi. Äidiltäkin piti ihan kysellä, että "olenko minä aina ollut tämmöinen?" Ja sieltä tuli vastaus että "kyllä". Pienenä olin kuulemma itkenyt lohduttomasti, kun muskariin tuli uusi täti ja pelkäsin, ettei se tykkää minusta. Voi elämä.

Totutellessa on mennyt ja voin sanoa suoraan, etten tiedä vieläkään, että mikä minusta tulee isona. Jos joku tietää, niin otan vinkkejä vastaan ilolla.

Kevääseen ja kesään on kuulunut myös uuden kummipojan syntymä, ihanan ystävän ihanat häät ja monta muuta juhlaa. Elokuulle asti piti mennä, että tuli ensimmäinen viikonloppu ilman sen kummempaa ohjelmaa, joten vauhtia on piisannut. Ehkä sitä vihdoin ois aikaa jopa käydä katsomassa sitä uutta kummipoikaa, ennen kuin hän alkaa kävellä ja menee rippikouluun. Toisaalta mukava ois nähdä sitä vanhempaakin kummipoikaa, joka kyllä jo kävelee, mutta toivottavasti ei vielä ole menossa rippikouluun :). Mökkeilemään piti tänä kesänä keretä, mutta saa nähdä.

Mukavaa on se, että miekkosen kanssa en muista näin seesteistä aikaa meillä olleen koskaan. Möllötellään vaan ja kupsotetaan kainalossa. Opin tästä elämästä sentään jotain. Tykkään.

Tauti osa 2.

Viimeiset kaksi viikkoa voisi tiivistää jotensakin näin:

Mitä uskotte, että tapahtuu, kun yhdistää keuhkoputken tulehduksen, elämäni ensimmäisen korvatulehduksen (!!!!) ja poskiontelotulehduksen? Ei mitään kauhean kivaa.

Siihen soppaan kun lisätään antibiootti 1 (aiheutti rytmihäiriöitä), antibiootti 2 (aiheutti näppylöitä/punaisia pilkkuja naamaan) ja antibiootti 3:sen (joka toistaiseksi ei ole VIELÄ aiheuttanut mitään, katsellaan) ja sitten karmeen kasan suht jytäköitäkin särkylääkkeitä tuon korvan takia, niin meininkiä voi kuvata melkoiseksi.

Pieni toive: olisi mukavaa olla terve taas.

On tässä päivässä jotain mukavaakin. Minusta tulee ihan pian miljoonannen kerran täti, kun ystävä on jo sairaalassa ja vauvaa odotellaan maailmaan. Iik, puhelinta vahtaan höpelönä :).

Kevättä kohti

Olen ollut nyt viikon sairaana kotona kissojen kanssa ja jestas miten tekisi mieli tavata ihmisiä ja lähteä hommiin. Tylsää tämä möllöttäminen pitemmän päälle. Ulkona on ollut vielä niin järkyttävän hyvä ilma, että ihan ärsyttää tämä makaaminen. Sairastaminen tuli muutenkin vähän kökköön vaiheeseen, kun just olin saanut itseäni niskasta kiinni ja aloitettua uutta elämää ja asennetta. Noh, jospa se tästä taas. Pitäkää peukkuja.

Edelliseen postaukseen vastauksena, sain sen työpaikan kesäksi. Ensi viikolla odottelen viestiä siitä, että milloin varsinaisesti aloitan. Odotan kyllä tosi mielenkiinnolla, mutta toisaalta pelottaa myös aika tavalla. Minun pitäisi siellä osata vaikka mitä!

Samalla teen hullua listaa siitä, mitä sitä ennen pitäisi hoitaa kuntoon:

• vaatevarasto -> on pakko käydä jollakin puvustusneuvoja-tyypillä, ei tule muuten mitään. Kaappiin pitäisi saada kasa siistejä vaatteita, jotka ovat mukavia päällä, mutta tosi siistejä ja asiallisia ja vielä KESÄKSI. Minä kun tunnetusti rakastan kesän kuumuutta, not.
• Uudet kengät (voi harmi mikä tehtävä)
• Uusi laukku, siihen on mahduttava läppäri ja sen on oltava siisti, mutta kiva (ainiin, pitäiskö mulla olla se läppärikin?)
• Uusi auto, meille pitäisi siis hommata toinen auto miehelle, se voi olla mallia romu, kunhan se kulkee kesän
• Kampaajalle pitää varata aika ennen töiden aloitusta
• Pitäis varmaan keritä katsoa noita asioita läpi ja valmistautua siihen hommaan jotenkin

Että joo. Mun eka palkka (enkä muuten ees tiijä saanko minkälaista palkkaa, ihan sama suoraan sanottuna) meni sitten varmaan jo siinä ja enemmänkin. Ja kesältä piti saada jotain säästöön? Ai miten? Ja opintolainaakin suunnittelin maksavani vähän pois. Huh. Nyt sitten toivotaan, että mie pärjään tuolla jotenkin ja tekisin hyvän vaikutuksen ja ehkä saisin sitä kautta töitä myös syksyksi edes jostain?!!!

Ainiin ja auto on ainakin TOISTAISEKSI toiminut. Sais luvan lopettaa ne teini-iän kiukkuilut ja kasvaa aikuiseksi ja toimia. Sitä minä ihan pienesti vain toivon.

Ja sit jännitetään kauheesti, että milloin ihanalle ystävälle syntyy vaavi. Täti on täällä täpinöissä :). Semmoista kevättä minulla. Ainiin ja kohta alkaa taas kauhee stressaaminen noista saamarin pihahommista. Voi ei.

Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.

Edistystä

Noniin. Syksyn touhutkin edistyvät (nyt on pakko antaa kunniaa miehelle, mie suoraan sanottuna en oo tehny mitään järkevää viime aikoina) :).

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon

Mukavia työ-uutisia tuli tänään myös veljeltä, tuli tosi hyvä mieli siitä, että edes joku onnistuu työpaikan löytämisessä meidänkin perheessä! Jee!

Itselläni tilanne on ns. "päällä". Saatan mennä tukirahojen avulla hommiin miehen kanssa samalle työpaikalle. Sinne kun ei muuten pääsiskään, kun ei heillä ole varaa palkata ketään ilman tukirahoitusta. Olin eilen siellä juttelemassa ja ihan mukavalta näyttää :) Siinä mielessä olisi hyvä homma, että olisipahan jotain tekemistä, saisin lisää työkokemusta ja samaan aikaan voin kuitenkin hakea muitakin hommia. Ja ainahan on parempi, että olen tekemässä jotain, kuin että makaisin vaan kotona toimettomana. Piristäisihän se edes mieltä ja voisinpahan auttaa heitä purkamaan vähän työtaakkaa omalla tekemiselläni. Plussaa olisi sekin, että koska olen aikalailla liian koulutettu siihen hommaan, ne oli siellä jo harkinneet, että mihin muuhun hommaan mua voisi siellä ehkä käyttää. Kaikki kokemus olisi hyvästä, joten sinällään mukavalta kuulostaa. Ja toisaalta mun ja miehen työajat on ihan erilaiset, joten voitaisiin moikata toisiamme vaikka kahvihuoneessa edes kerran päivässä :). Noh, katsotaan nyt mitä tästä tulee (olen jo niin epäluuloinen, että mietin uskallanko tätä täällä vielä edes ääneen sanoa, kun kuitenkin käy huonosti).

Se, että saisin samalla muutakin ajateltavaa, on myös aika hieno homma. Tuntuu välillä niin älyttömältä, kun elämä pyörii vain työttömyyden ja työhaastatteluiden ja hakemusten ympärillä. Pitäisihän sitä muutakin olla. Vesijumpan lisäksi pitäisi yrittää lisätä elämään muutenkin vähän lisää liikuntaa. Sekin piristäisi mieltä paljon ja auttaisi siihen jaksamiseen. Se vaan on aika iso ajattelutavan ja elämäntapojen muutos. Mie olen ollu aina tosi huono liikkumaan yhtään mihinkään ja missään. Pitäisi siis muuttaa omaa ajatteluaan aika radikaalisti järkevämpään suuntaan. Tuo vesijumppa-homma on jo aloitus, mutta päättäväisyyttä asian suhteen pitäisi löytää jostakin itsestään vielä rutkasti enemmän.

Normipäivä

Tänään havahduin siihen, että ei tässä meikäläisen elämässä ole mitenkään erityisen paljon kertomista nykyään.

Normipäivä menee jotakuinkin näin:

klo 10-12 Herätys (riippuu vähän onko johonkin mentävä/onko mies paikalla)

klo 12-24 Möllötystä (katon telkkaria, luen, olen koneella, syön, rapsutan kissoja, odotan miestä kotiin)

klo 24-02 Menen nukkumaan (riippuu onko mies paikalla, tajuanko mennä aikaisemmin vai en)

Että näin. Kyllä on hurjaa menoa tämä meikäläisen elämä. Pääasiassa käytän aikaa siihen, että odotan miestä kotiin, jotta voin jutella edes jonkun kanssa (joka vastaa jotain muuta kuin maumiau) päivän aikana.

Huomenna miehellä on vapaapäivä, pitäisi käydä vähän kaupoilla hoitamassa asioita ja tuota pihaa pitäisi laittaa talvikuntoon. Nurtsi pitäisi leikata (jos vihdoin olisi päivä, ettei sataisi vettä) ja omenapuun ympärille verkko, grilli autotalliin ja ruohonleikkurikin johonkin katon alle. Kukkapenkillekin pitäisi varmaan tehdä jotain talvi-juttua, mutta en tiedä mitä. Pitääkö ne leikata kokonaan pois nuo puskat sieltä vai mitenkä?

Samalla odottelen puhelua viime viikon työhaastattelun jälkeen. Olo on aika ristiriitainen. Toisaalta olisi hieno juttu mun kannalta saada se työ, mutta toisaalta jos en sitä saa, niin pääsisin ehkä työkkärin rahalla mukavampiin hommiin. Onko ihan järjetöntä kieltäytyä parempipalkkaisesta työstä mukavamman vuoksi, jos se parempipalkkainen homma ois ehkä tulevaisuuden kannalta parempaa kokemusta? Uaaah, en tiedä. Mua pelottaa ihan järkyttävästi, etten osaa tehdä yhtään mitään. Ja että ne huomaa siellä työpaikalla, että mä olen ihan surkea ja heittävät mut ulos (jep, itsetunto on ihan tosi hyvissä kantimissa). En vaan ole vielä oikeestaan missään tehnyt oman alan töitä, niin hirvittää aivan äärettömästi, että entäs jos mä en osaakaan yhtään mitään. Se on kamala tunne.

Uusi vuosi

Niin se lähti taas uusi vuosi käyntiin ja kohta on tämäkin kuukausi jo puolessa! Mihin hittoon se aika oikein sujahtaa? Meillä meni vuoden vaihtuminen jotenkin tosi nopeasti, anoppiloissa juhlittiin joulua molemmilla puolilla Suomea ja sitten suoraan lomailemaan pohjoiseen. Edellisen kerran olen ollut pitempään ja kunnolla kotona joulukuun puolivälissä. Huh, vähän tuo oli jo ikävä kotiin. Reissu oli kyllä tosi mukava ja joulutkin oli ihan jees, mutta on se koti aina koti. Kissaraukatkin oli 2 viikkoa mummolassa ja ovat olleet ihan jumissa koko päivän. Nyt vasta tuntuvat rauhoittuvan, koti tuntuu varmaan vieraalta.

Viime vuosi tuntui menevän ohi vielä aikaisempaa nopeammin. Alku vuosi meni häiden suunnittelussa ja omien häiden jälkeen tuntui, että häitä kaveripiirissä oli melkeinpä kuukauden välein, muutama vauvakin syntyi :) Kaasoiltuakin tuli taas, siitä on tullut jo melkeinpä joka vuotinen perinne :). Kesä hujahti tänäkin vuonna vapaaehtoishommien merkeissä ja syksyllä vihdoin sain graduakin etenemään pitkästä aikaa. 

Tänä vuonna pitäisi ryhdistäytyä ja tehdä vihdoin tuo gradu. Ja oikeasti tässä ihan parin kuukauden sisällä. Eli ei ole ainakaan vapaa-ajan ongelmia tiedossa. Muutaman viikon päästä vietetään myös miehen ja minun ensimmäistä hääpäivää. Hih, jännittää vähän, että mitä se mies on keksinyt ja onko keksinyt mitään. Sovittiin nimittäin, että tänä vuonna on miehen vuoro järkätä jotain yllätystä ja ensi vuonna minun. Vuorotellen sitten jatketaan hamaan tulevaisuuteen. On mukava ajatus, että aina on toiselle jotain yllätystä vuorossa. Ja nimenomaan niin, että ei mitään lahjoja välttämättä tarvita, vaan aina jotain yhteistä tekemistä, vaikka ihan jotain pientä. Yhteinen aika on kuitenkin se tärkein lahja.

Odotan myös mielenkiinnolla ja innostuksella parin viikon päästä toteutettavaa tyttöjen reissua. Lähdetään opiskelukaverin kanssa viikonlopuksi toiselle puolelle Suomea toisen opiskelukaverin luo. Mukavaa, että vihdoin saadaan aikaiseksi tuokin reissu toteuttaa. Muuten keväälle ei tuon gradun lisäksi ihmeitä ole luvassa. Yhdistyshommat tulee viemään aikaa ihan älyttömästi ja sitä odotankin ihan mielenkiinnolla. Jänniä aikoja eletään! :)

Lahopää

eli minä.

Tapaus 1. Mies laittoi aamulla uuniin tulen, jotta vähän lämpiäis, kun on luvattu kylymää keliä. No minä muistin sen äsken, että oishan sitä pitäny välillä sekoitella ja laitella uusia puita. No ei tarvi enää..pitää varmaan kohta muistaa (eli huomenna) pudotella tuhkat ja laittaa pelti kiinni, nyt siellä oli vielä pari kissansilmää...

Tapaus 2. Rupesin laittamaan itselleni ruokaa (mies piti eilen karmeen puhuttelun, kun mie vaan jugurtilla täällä elän) ja pistin veden kiehumaan makarooneja varten. Lähdin sitten jatkamaan gradun parissa "vähäksi aikaa" tietokoneelle ja tuurilla lähdin hakemaan jotain tuolta olkkarista, kun huomasin, että liedellähän kiehuu kattila. No onneksi siinä vielä oli vähän vettä pohjalla, ettei ihan menny kattila pilalle...

Mitä opimme tästä? Mulle pitäis hankkia varmaan holhooja.

Sekavaa höpinää

Siivosin tänään. Mies oli töissä, joten sain pitkästä aikaa siivota ihan rauhassa ja kunnolla yksikseni. Oli jopa ihan mukavaa :) Ei tarvinnu yhtään tapella siitä, että miksi pölyt pyyhitään ennen imurointia ja miksi tavarat laitetaan ensin paikoilleen ja vasta sitten kannattaa siivota. Jätin minä sille kasan mattoja puisteltavaksi, se on miesten hommaa. Piste.

Sepi-raukka taas pelkäsi imuria kuollakseen. Voi toista :(

Ihan kivoja syyspäiviä on ollut nyt pari päivää. Ulkonakin tehtiin vähän hommia toissapäivänä, leikattiin nurmi, revin vähän kuivia oksia ym. kasaan ja laitettiin omenapuulle jo verkko, ettei jänikset sitä talvella popsi. Vietiin grilli autotalliin ja muutenkin vähän katsottiin, että miltä piha näyttää, jos vaikka lumen pukkais. Onhan se kohta jo lokakuu ja sekin on ihan mahdollista. Ensi kesänä pitää kyllä käyttää aikaa noihin pensaisiin ja puihin, omenapuu pitää leikellä ja kirsikkapuulle pitää keksiä jotain, osa oksista näyttää kuolleelta, joten pitää sitä ens keväänä vähän väsäillä. Samoin mie julistin sodan kiveyksen välissä kasvaville sammalille. Odottakaahan ensi kevättä, niin mie hävitän teidät pois!!

On se vammasta miten paljon omakotitalossa onkaan tekemistä, ja miten ei vaan osaa. Mua pelottaa kamalasti, että me tyritään tässä jotain ja tämä menee ihan pilalle tämä talo. No, kysyä onneksi aina saa, jos ei itse osaa :)

Gradun kanssa on ollut pari päivää hiljaista. Vietettiin "laatuaikaa" miehen kanssa. Riitelyksihän sekin lopulta meni, mutta onneksi saatiin selviteltyä sekin. Ei olekaan pitkään aikaan tarvinnu kauheesti tapella. Oli sekin aika, kun mitään muuta ei tehty. Toisaalta silloin mies oli toisella puolella Suomea koulussa, joten se kiristi tunnelmaa ihan kiitettävästi. Mun pitäis vaan hirveesti keskittyä siihen, että osaisin sanoa mikä painaa, enkä vaan murjottaisi. Se on ihan hirvittävän vaikeeta mulle ja mä sen kyllä tiedostan. Ja yritän ja yritän. Onneksi tuo mies on hullu ja rakastaa mua tämmöisenä. En voi sitä ymmärtää aina välillä :)

Huomenna siis jatkuu gradu-touhut, taulukointia olen tehnyt ja vielä ois muutama vuosi tekemättä ja pari haastattelua ois luvassa. Pitäis muistaa tarkistaa vähän niitä kysymyksiä etukäteen...

Huhhuijaa

Minut yllätettiin tänään todella isosti tarjoamalla isompia ja vastuullisempia hommia. Kyseessä ei siis ole työpaikka, mutta voi jee minkälaiset hommat! Olen nyt vähän hämilläni ja mitään en tod. ole päättänyt tai vastannut ja minä en sitä vielä yksinään päätä, joten voi olla että mua ei siihen haluta, mutta silti!!! Ja tämä on siis ihan hyshys-asiaa, siksi en sano yhtään mitään muuta :)

Mie olen selkeesti ihan hullu :)

Ainiin ja olen taas viettänyt pari päivää maistraatissa. Meni niin hermot tähän lusmuiluun, että pakko kai tässä on jotain saada tuon gradun osalta aikaiseksi. Ärsyttävintä hommaa on taulukoiden pakertaminen excelillä, (ja tuotakaan sanaa en vaan osaa kirjoittaa)  voi jeesus. Osaisin ees käyttää sitä kunnolla, niin ois varmaan helpompaa....mut kassellaan kassellaan. Ehkä tämä tästä. Ainut mitä varmuudella saan aikaiseksi on niskajumit. Mun toinen käsi (se sama edelleen) on kohta taas ihan täysin toimintakunnottomana. Sattuu. Siispä iltaisin nappailen ystäviäni Sirdoja, jotta saisin nukuttua. On se elämä varsinkin tietokoneiden kanssa niin ihanaa.

Kävin kandinohjaajan puheilla ja se houkutteli mua jatko-opiskelijaksi. Työtön tohtori ois kuulemma paljon kivempi kuin työtön maisteri. Ja minä tietysti olen sen verran hullu, että rupesin miettimään asiaa ihan tosissani. Että ei muuta kuin huhhuijaa vaan kaikille! :)

Lapset ja lapsenmieliset

Jos en ole aikaisemmin muistanut asiasta sanoa, niin toivoisin että blogiani ei linkitettäisi mihinkään, nämä tekstit ovat yleensä aika henkilökohtaisia, vaikka en nimiä koskaan mainitsekaan ym., mutta tekstit on tarkoitettu lähinnä ihan muutamien ystävien luettavaksi, jos heillä sattuu tämä osoitteeni olemaan vielä tallessa. En siis mainosta tekstejäni missään. Lukekaa, jos kiinnostaa, mutta olisi myös hienoa, jos ilmoittaisitte itsestänne minulle jotenkin, jotta tietäisin vähän ketä täällä käy. Kiitoksia :)

Ja sitten itse asiaan.

Kävin vähän aikaa sitten vierailulla kummitytön ja hänen perheensä luona. Oli todella kiva nähdä nappuloita pitkästä aikaa, olihan siitä vierähtänyt varmaan vuosi, kun viimeksi olin heillä vähän pitempään vieraillut. Kummiteltavalla oli siis syntymäpäivät. Aika menee todella nopeasti, se tuli taas todistettua.

Päivät oli pitkiä, käänsin siellä unirytmini normaaliksi kertaheitolla, kun tytöt herättivät minut aamuisin kälätyksellään n. klo 06.30-07.30. Yllättävän nopeasti rupesi iltaisin nukuttamaan jo siinä yhdeksän aikaan :). Päiviin kuului vähän ulkoilua ja piirtämistä ja leikkejä. Kummityttöni on hullaantunut kissoihin ja siitäkös minä tykkään :) Esitin viikon aikana äiti-kissaa useampaan otteeseen. Viikon parasta antia oli myös keskustelut perheen äidin kanssa, vieras täältä kotimaakunnasta oli selvästi tarpeen pitkästä aikaa.

Yhtenä päivänä sain jopa gradujuttujakin tehtyä, vaikka se aiheuttikin pientä raivarinpoikasta kummitytön suunnalta, kun en suostunutkaan äiti-kissaksi silloin kun hän olisi halunnut...noooh, aina ei saa mitä haluaa :) Junamatka takaisin kotiin oli aivan ihanan rauhallinen ja luin kirjaa koko matkan aivan omassa rauhassani. Kotona huokasin syvään miehelle, että on ne lapset ihan mukavia, mutta ei kyllä omia minulle pitkään aikaan tai jos koskaan. Olen tällä hetkellä ihan iloinen siitäkin, että en ruvennut luokanopettajaksi, vaikka välillä olen sitä harmitellutkin, koska olisi selvä ammatti mitä tehdä ja töitäkin olisi täällä suunnalla Suomea paremmin saatavissa. Mutta ehkä on ihan hyvä näin. Mä olen mielelläni mukava täti ja varsinkin tätitettävälleni yritän olla maailman paras täti, ja kaverien lapsia voin hoitaa mielelläni ja muutenkin haluan ehdottomasti olla heidän kanssaan tekemisissä ja mukana heidän elämässään, mutta on se ihan mukavaa olla kotona ihan rauhassa miehen kanssa kahdestaan. Kissatkin välillä käy hermoon, mutta ne onneksi suureksi osaksi huolehtii itsestään, eikä pääse osoittamaan saamaansa huonoa kotikasvatusta tuolla maailmalla ihan kaikille ;) Lapsien hankkimisessa (on vähän huono sana, mutta en nyt jaksa keksiä parempaakaan) on nimittäin kaikkein pelottavinta se, että miten niistä muka saisi kasvatettua jotain muuta kuin riiviöitä? Mä olisin vaan koko ajan omien lasten kanssa paniikissa siitä, että mitä kaikkea kamalaa ne mukulat keksisi tehdä ja sit mä joutuisin olemaan vaan koko ajan hirvittävän pahalla päällä ja vihainen, mitä kivaa se nyt on niille lapsillekaan? Äiti vaan huutaa ja meuhkaa, juu ei :)

Jossain vaiheessa mietin paljonkin sitä, että jos en oikeasti halua koskaan lapsia, olenko jotenkin kamala mutaatio? Mutta se ajatus on jo muokkautumassa päässä sellaiseksi, että miksi minun pitäisi toisten ihmisten odotusten vuoksi tai yhteiskunnan odotusten vuoksi tehdä lapsia, jos en oikeasti sitä ajatusta omakseni tunne? Eikös ole parempi, että niitä lapsia oikeasti haluaa, jos niitä tekee (ja siis ylipäätään saa, eihän sekään ole mitenkään helppo homma nykyään). JA tässä tilanteessa kun mies on selvästi äärimmäisen huojentunut siitä, että minä en ainakaan tällä hetkellä tunnu niitä haluavan. Olisi eri asia miettiä asiaa sitten, jos toinen niitä kovasti haluaisi. En tiedä, toisaalta olen hirmuisen onnellinen siitä, että meillä on aikaa miettiä tätäkin asiaa vielä vuosia, mikään hirvittävä kiire päätöksille ei onneksi ole.

On ollut hienoa huomata, että kun kavereille olen vihdoin uskaltanut ajatuksistani avautua ihan suoraan, ei vastassa ole ollut mitään ihmettelyä. Rakkaat ystäväni eivät ole pettäneet tässäkään. On ihanaa huomata, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa ja ainakaan päin naamaa niitä ratkaisuja ei arvostella. Hienoa, että ystäväpiirissäni hyväksytään näin hyvin erilaiset ajatukset ja elämäntilanteet! Aina niin hyvin ei ole asiat, hirvittävän paljon tämä "onnellisesti lapsettomuus" aiheuttaa sellaisia negatiivisia tunteita, ainakin yleisesti. Miksi sitä tarvitsee puolustella, miksi ei voisi tehdä omia ratkaisuja ihan oman elämäntilanteen mukaan? Se loukkaa paljon, että sanotaan naisen olevan oikea nainen vasta kun on saanut lapsia tai että lapseton ei voisi tietää mitään elämästä, kun ei niitä lapsia ole. Eikös jokainen saa elää elämäänsä ihan omalla tavallaan ja juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu? Toki elämänkumppani on otettava huomioon, mutta ei kai muilla pitäisi olla tuohon ratkaisuun mitään sanomista tai sananvaltaa?

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ne ystävistäni ja läheisistäni, jotka ovat päätyneet lapsia hankkimaan/haluamaan, ovat varmaan rohkeimpia ihmisiä maailmassa. Vaatii paljon rohkeutta hypätä johonkin noin pelottavaan (minun mielestäni) ja ihan tuntemattomaan.

Skitsointa on se, että mulla on silti ollut jo monta vuotta tiedossa, minkä nimen haluaisin pojalleni antaa ja tytönkin nimiä olen listannut joskus tylsyyksissäni jopa paperille. Samoin monta kertaa olen miehelle kommentoinut asioita tyyliin "sitten joskus jos meillä on lapsia, niin pitää muistaa että...", viimeksi eilen paasasin siitä, että niille mukuloille ei KOSKAAN osteta mitään mopoa tai skootteria. Ei penskat semmosia tarvi, pyörät ja bussit kulkee ja vanhemmat voi kuskata. Ja omaa autoakaan ei taatusti osteta, kun meidän perheessä niitä tulee olemaan kaksi joka tapauksessa oli lapsia tai ei. Että mistä ihmeestä ne nämä paasaukset sitten tulevat?! Mä olen ihan sekopää..tai sitten mä vaan tykkään paasata asiasta kuin asiasta, oli se aihe ajankohtainen tai ei :)

Viimeksi kertoillessani ajatuksia omalle äidilleni tuon kummityttö-reissun jälkeen äitini tuntui aivan hätääntyvän: "mutta ne omat lapset on sitten ihan eri asia ja pälpälpälpäl....". Voi ollakin, mutta entäs jos en niitä oikeasti halua? Olenko sitten jotenkin maailman huonoin tytär? Ei kai niitä lapsia isovanhemmille tehdä?

Anteeksi tämä suora avautumiseni. Saatan poistaa tämän kirjoituksen, jos rupeaa liikaa ahdistamaan, mutta antaa nyt mennä toistaiseksi...