Kotona taas

Palattiin jokunen päivä sitten anoppilasta (rakas veljentyttö oli kysynyt, että miten myö oikein päästään kotiin sieltä maan alta = Pohjanmaalta, mutta  hyvin päästiin) ja nyt on taas pitänyt totuttautua normaaliin elämään ilman innokkaita isovanhempia. Oli kiva reissu ja muksu jaksoi hyvin. Nukkui suurimman osan ajasta autossa ja päästiin parilla pysähdyksellä perille. Ei jäänyt reissusta traumoja, vaikka etukäteen kammotti.

Jestas miten tuntui ihan lomalta, kun oli ruoka aina valmiina pöydässä ja koko ajan muksulle joku viihdyttäjä paikalla. Neuloin vaan onnellisena joululahjoja ja hyrisin tyytyväisyydestä. Muksullakin tuntui olevan kivaa, kun oli juttuseuraa. Meidän muru rupesi nimittäin reissussa juttelemaan ihan kunnolla. Ja piti sitä muorille ja faarille näyttää mallia, että mitenkä mahalta käännytään selälleen hupsista vaan :). Pohjanmaalla on siis muksulla muori ja faari ja täällä meillä mummo ja ukki. Ei mene sekaisin.

Reissussa saatiin otettua isomuorin kanssa neljästä sukupolvesta kuva, tuli hyvä mieli siitäkin ja isomuorikin oli innoissaan. Harmi, että isofaari on niin huonossa kunnossa sairaalassa, että odotetaan surullista viestiä joka päivä ja ei voitu mennä katsomaan ollenkaan, kun oli tartuntavaarat olemassa. Paha mieli miehen puolesta, että jos se suruviesti nyt tulee, niin ei päästy faaria katsomaan ollenkaan, mutta lähetettiin me kuvia sinne, joten on se nappulan nähnyt edes kuvien kautta.

Miekkonen meni sitten töihin alkuviikosta taas ja olipahan herätys arkeen se yksinään hengailu koko päivän. Vaikka sikäli muksun kanssa on jo aika vakiintuneet aikataulut jo. Unta se vetäisee kaaliin yöllä sen 8-10 tuntia, riippuu päivästä ja siis ilman heräilyjä, mikä on ihan käsittämätöntä edelleen. Ja nyt on opeteltu jo muutaman tunnin päiväunillekin ulkona. Jee. Sit äitikin jaksaa seurustella ihan eri tavalla ne hereilläoloajat, kun tulee vähän omaakin aikaa päivällä unien aikaan. Sekin ihanuus on nähty, että muksu on alkanut itkemään, kun ei ole telkkaria nähnyt kunnolla. Ai miten niin meillä muka on telkkari auki ihan liikaa???? Ei suinkaan. Mitään en myönnä.

Ensi viikosta tulee hyvin mielenkiintoinen, kun mies ilmoitti olevansa toisella puolella Suomea koulutuksessa tiistaista perjantaihin. Aha. Kääk, ekaa kertaa monta päivää yksin muksun kanssa. Kääk. Joten olen innokas kyläilijä ensi viikolla, tiedoksi! :)

Joulukin aiheuttaa täällä stressiä normaaliin tapaan. Pitäisi tietää, että missä ollaan ja milloin ja joululahjoista en edes aloita. Ihan pikkaisen on taas lista pidentynyt tämän vuoden mittaan :) Vaikka anopin kanssa käytiinkin Suomen suurimmassa lankakaupassa (ja seottiin siellä ihan täysin), niin saa puikot huitoa vähän aikaa, jos meinaan kaiken valmiiksi saada. Ja kun pikkuisen tuo minityyppi aina vähän keskeyttää sopivassa kohdin, niin edistystä ei tapahdu ihan sitä vauhtia mitä pitäisi. Mutta kyllä minä jotain valmiiksikin saan!

Muutaman viikon päästä olisi tarkoitus lähteä ekaa kertaa miehen kanssa rimpsalle, kun on miehen työpaikan pikkujoulut. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, kun mummo lupasi vahtia muksua, mutta en tiedä miten se käytännössä onnistuu, kun ei jaksettaisi yhden illan takia viedä muksua mummolaan asti. Noh, varasuunnitelma Ö on olemassa, onnea vaan rakkaalle veljelle, mutta häntä on varoitettu.

Tulipahan taas sekalaista tekstiä, mutta tällaiset kuulumiset meiltä tällä kertaa.

Muksu

Tänään täyttää 2 kuukautta meidän perheen uusin tulokas. Ja kyseessä siis ei tosiaan ole kissa, vaikka hirvittävä kissavauva-kuume onkin tällä hetkellä menossa... 

Mikä on sitten ollut erilaista tuommoisen ihmislapsen kanssa? No, ihan kaikki.

Viimeksi eilen nauroin, että raskaana oleminen ilmeisesti sopi minulle, verenpaineet ei ole ikinä olleet niin hyvät, painoa ei tullut ylimääräistä, mielialat oli aika seesteiset (tai miehen mielestä ainakin olin hämmentävän hyvällä tuulella), synnytyskin oli tosi nopea ensimmäiseksi kerraksi ym. Siitä huolimatta tämä vauva-arki on yllättänyt todella. Tänään tosin maailma näyttää huomattavasti valoisammalta, koska yhtäjaksoista unta tuli viime yönä 7 tuntia. Huh, muksu nukkui siis 8,5 tuntia putkeen ja voi sitä juhlaa, kun katsoin muksun kitistessä kelloon ja se näytti puoli seitsemää!! Muutama viime yö on ollut tällaista ja pieni orastava toivonkipinä on hyvin nukkumisesta olemassa, mutta ehkä ei kannata vielä juhlia..

Muuten on huomattavissa pientä ahdistuneisuutta yksin kotona möllöttämiseen. Tällä viikolla olenkin joka päivä lähtenyt johonkin, mutta selkeästi tulee vinguttua miehelle heti, jos se jättää meidät tänne yksin vapaapäivinään. Toisaalta kyllähän hänellekin kuuluu se oma aika ja voin sanoa, että mies on ottanut niin ison roolin vauvan kanssa, että en voi parempaa toivoa, mutta silti jotain tekemistä kaipaisi näköjään ja pientä mökkihöperyyttä on havaittavissa. Muksunkin kanssa pitäisi kyllä viipottaa siellä sun täällä, että tyyppi oppisi siihen. Katselin kateellisena rakkaan ystäväni blogia oman muksun tekemisistä, nehän oli käyny vaikka missä jo patikoimisesta lähtien! Pitäisi siis vaan uskaltaa enemmän ulos ja luottaa siihen, että ehkä se vauvan itku ei ole hirvein asia maailmassa (vaikka se itsestä välillä siltä tuntuu) ja että hommat hoituu jollakin tavalla siitä huolimatta.

Ollaan me nähty toki myös täällä kotona jo sellainen tilanne, että mies joutui tulemaan kesken työpäivän käymään kotona, kun hysteerisesti itkevä nainen soittaa ja taustalla kuuluu karmea vauvan huuto. Jesjesjes, sinä päivänä ja siinä tilanteessa tuli mun jaksamisen rajat vastaan ja miehen kotivisiitti (n. 15 min.) auttoi jaksamaan.

Mutta vaikka kaikkea uutta on pitänyt opetella ja silti on semmoinen olo välillä, että eihän tästä tule yhtään mitään, niin on tuo otus hirveän rakas. Hassua nähdä miten se muistuttaa tuota omaa rakasta miestä ihan tosi paljon ja miten iloiseksi se pieni hymykin voi tehdä, kun se hymyillään juuri minulle. Ja miten hassuja ilmeitä siltä löytyy, varsinkin kun hassu äiti lauleskelee kummia lauluja, ja muksu koettaa olla kannustavan näköinen :). On se meidän oma rakas Pötikkä.

Kömpelöä ja sekavaa

Olen taas ollut viime aikoina maailman kömpelöin. Miten voikaan kaikki pöydät ja tuolit ym. olla tiellä koko ajan? Ei ihme, että mustelmia löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista, enkä muista yleensä ikinä, että mistä ne ovat tulleet. Saa taas mies vaan pyöritellä silmiään ja päätään minulle..

Olen viime päivät huomannut hautautuvani vaan kotiin. Mies aloitti kesäloman jälkeen työt ja se näkyy meikäläisen arjessa välittömästi. Nukkumaan en tajua mennä yksin, illat pitenee, aamut venyy ja huomaan möllöttäväni yöpaidassa sohvalla vielä iltapäivällä. No, sikäli äitiyslomalla kai sekin on sallittua, mutta pitäisi kyllä nukkua enemmän. Vielä kun se on mahdollista. Syöminen on mennyt myös ihan järjettömäksi, tai lähinnä se, että pitäisi syödä jotain järkevää, eikä vaan napostella kaapista sitä mitä sattuu löytymään. Kävin tänään neuvolassa ja vaikka olen vielä alle sen painon, mitä olin raskaaksi tullessani, niin edelliseen kertaan oli painoa tullut...tai no, varmaan riippuu mihin verrataan, mut kun olen tottunut ihan johonkin muuhun, niin se hätkäytti. Ja varsinkin, kun tiedän että se johtuu siitä suklaasta mitä olen syönyt. JA mikä kamalinta, tiedän sen, että muksu mahassa toteaa "oujee, miepä kasvan sitten kauheaksi monsteriksi, onnea vaan synnytykseen".

Ääääh, tulkaa siis hakemaan mut pois täältä kävelylle vaikka? Viekää mut pois telkkarin ja suklaan luota.

Muutenkin mietityttää kauheasti kaikki. Nyt on kaikki ne vauvat lähipiirissä syntyneet mitä pitikin ja minä olen väkisinkin seuraava. Huh. Ja neuvolassakin ne kauheasti kyselee, että olenko miettinyt sitä ja tätä ja mie vaan katson sitä tätiä silmät teelautasina, että "ööö, oisko pitänyt?". Eli en ole miettinyt rentoutumisharjoituksia (siis öö, mitä mun pitäis kotona tehdä? Mistä minä tiedän miten voin rentoutua tilanteessa, joka tulee olemaan maailman pelottavin ja uusin kokemus ikinä? Kysyttäessä mumisin sille jotain musiikista ja sen auttamisesta ja täti vaan kysyi lisää, että ajattelinko vain kuunnella vai tuottaa musiikkia itse. Ööh, konserttiako mun pitäis ruveta siellä pitämään?? Apua.) tai miten olen ajatellut mahdollista suhtautumista kipuun ja sen lievitykseen itse (öö, yritän miettiä jotain muuta tai sit vaan huudan miehelle?), siis mikä ponnistaminen ja harjoittelu (siis pitääkö sitäkin harjoitella kotona???) ja monta muuta... Se täti varmaan ajattelee, että olen ihan toivoton tapaus.

Pakkasin sen saakutin laukun tässä yksi päivä ja kirjoitin sen listan kaikista niistä miljoonista lääkeallergioista, jotka tuo oikein kivan pikku vivahteen ja jännistysmomentin tuohonkin koitokseen. Juu. En sitä halua edes nyt ajatella.

Tänään neuvolantäti kyseli, että mitenkäs mun mies, ajattelenko minä miten paljon sitä, että pääseekö hän kesken töiden miten paikalle ja olenko suunnitellut, että kenelle soitan, jos mies on vaikka jossain maakunnan toisella puolella keskellä yötä, kun kivut alkaa ja jotain pitäisi tehdä ja olen ihan yksin. Ja että ilmeisesti taidan olla sen ajatuksen kanssa ihan ok. No tuota joo, nyt kun otit tuon asian puheeksi, niin ehkä sitäkin pitäisi miettiä...

Tässä kirjoittaessani huomaan, että olen luullut olevani ajatuksieni kanssa aika okei, mutta se paniikki taitaakin olla ihan oven takana...

Rentoa

Ihanat ystävät antoi meille lahjakortin rentoutumaan. Käytiin siis miehen kanssa lillumassa vähän Spa-tunnelmissa + syötiin pitkästi ja hyvin ja nukuttiin kuin possut. Minun nukkuminen on kyllä vähän sitä ja tätä, mutta yritys oli hyvä :). Oli mukavaa, vaikka hämmentävää sinänsä, kun tunnelma oli sellainen "nyt viimeistä kertaa ihan kahdestaan" sekoitettuna pieneen "päästäänköhän me koskaan enää mihinkään" -epätoivoon.

Ehkä pitää luottaa siihen, että mummot on tarpeeksi innokkaita hoitajia, että oikeesti voidaan joskus kahdestaankin mennä. Siitä pitäisi vaan muistaa pitää kiinni, että ottaisi sitä aikaa itselle ja parisuhteellekin. Se tässä "projektissa" kuitenkin meikäläistä ainakin on eniten pelottanut, että miten meidän kahden käy. Ihan sama mitä muuta tapahtuu, mutta tuota elämäni miestä minä en halua menettää.

Toisaalta pitäisi hankkia sitä rentoa fiilistä jostakin ja raahata sitä muksua mukana vähän sinne sun tänne. Oppisi sekin kulkemaan mukana tilanteesta toiseen. Aina välillä on toki huonojakin päiviä, niinhän meillä kaikilla, mutta olisi hienoa, jos nappula pystyisi kulkemaan mukana menossa ilman suurempia ongelmia ja siinä on mun mielestä enemmän kyse nimenomaan siitä, että kuinka paljon jaksaa sitä penskaa mukana kuljettaa, ettei jää vaan kotia itkemään.

Eilen oltiin syömässä ja nauratti viereisen pöydän perhe. Siinä oli äidin ja isän lisäksi kaksi poikaa, joista toinen oli ehkä noin 2-vuotias ja toinen noin 5-vuotias. Se 5-vuotias oli melkoinen tapaus. Jutteli tarjoilijan kanssa niitä näitä ja kyseli ihan kaikkea ja oli hirveän kiinnostunut ihan kaikesta. Siinä vaiheessa kun perhe poistui paikalta, niin viimeisenä se yritti kaupata pikkuveljeään tarjoilijan avuksi loppuillaksi tiskaamaan :). Vähän revettiin miehen kanssa.

Mutta uutta elämää odotellessa lähinnä minun päivät tällä hetkellä sujuvat. Jotenkin hämmentävääkin, että tilanne voi olla ns. päällä ihan päivänä minä tahansa. Sen huomaa myös jo anopin "jokojoko" -puheluista...

Huomenna menen kampaajalla käymään hakemaan vähän piristystä tukkaan. Saa nähdä mitä se taas kirjaimellisesti mun pään menoksi keksii.

Yksi asia on varma. Ei ole muuten ikävä töihin YHTÄÄN. Hyi että, menee kylmät väreet pelkästä ajatuksesta. Nautin ihan suunnattomasti kotona olemisesta. Ainakin vielä tällä hetkellä :).

Viime yönä

..näin ensimmäisen uneni synnyttämisestä.

Unessa olin samassa tilanteessa kuin nyt eli periaatteessa lapsi voisi syntyä, mutta olisi hyvä, että se olisi tuolla suojassa vielä muutaman viikon. En ollut valmistautunut mihinkään synnyttämiseen liittyvään mitenkään ja se koko homma ja lähtö tuli ihan yllärinä. Mies oli töissä ja jouduin menemään yksin sairaalaan. Siellä minulle sanottiin, että lepäilet nyt tässä vaan ja katsotaan sitten kun homma lähtee etenemään.

Minut laitettiin samaan synnytyshuoneeseen, missä kävimme pari viikkoa sitten tutustumassa. Olin siellä ihan orpona, koska ei ollut mitään tavaroita mukana. Soitin miehelle hädissäni, että täällä nyt ollaan ja missä olet. Samaan aikaan, kun olin puhelimessa, huoneeseen roijattiin vanhoja mummoja sängyissä. Jäin sitä ihmettelemään, että mitäs nyt, koska olin luullut, että saisin olla siellä huoneessa ihan yksin ja rauhassa. Hoitaja sitten selitti, että koska sairaalassa on niin täyttä ja minä olen vain lepäilemässä ja varsinainen synnytys on vasta edessä päin, niin ei kai haittaa, jos nämä mummotkin tuodaan tänne samaan huoneeseen lepäilemään...yritin sitten puhelimessa miehelle selittää, että tule nyt ihmeessä tänne, kun olen ihan yksin ja mummojakin on huone täynnä :) Samalla yritin selittää, että mitä kaikkea tavaraa hänen pitäisi ottaa mukaan, koska en tosiaan ollut pakannut mitään synnytystä varten edes laukkuun.

Veikkaan, että uni tuli mieleeni siksi, että eilen neuvolassa terveydenhoitaja jutteli siitä, että nyt jos menisin synnyttämään, ei sitä yritettäisi enää estää vaan vauva voisi jo tulla. Heräsin kuitenkin unesta vähän hämilläni ja rupesin laittamaan lapsen huonetta kuntoon...jos tänään pesisin vähän vaatteita ja tavaroita ja vaikka miettisin sitä kassiakin jo valmiiksi ;).