Suru.

Liian aikaisin lähdit pois, ei tämä oikealta tunnu. Ajatuksissamme olet aina, vaikka suru jää vain jäljelle. Onneksi muistot eivät häviä koskaan.

Toivottavasti sinun on hyvä olla. Meillä on ikävä.

Järki hukassa, onko vielä toivoa?

Taas samanlainen yö. Onko tässä nyt mitään järkeä, että löydän itseni vähän väliä sohvalta itkemästä keskellä yötä? Asialle pitäisi selvästi tehdä jotain..mutta mitä? Oma pää on jo niin täynnä tätä ja yleensä elämää, että kohta poksahtaa rikki. Miksi kaikki ei voi aina mennä niin kuin oli suunniteltu? Onko kaikki aina tehtävä vaikeimman kautta?

Tänä iltana omat ongelmat kaikkosivat onneksi pieneksi hetkeksi, kun tuijotin viikon vanhan pienen herrasmiehen tummiin silmiin ja upposin. Oli pieni mies vakavissaan ja tuijotti herkeämättä takaisin. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa.

Pimeässä.

Minä makaan pimeässä yksin kyyneleet valuen ja tuijotan kattoa. Lopulta nousen sängystä tekemään jotain, ihan mitä tahansa, koska en vaan pysty enää makaamaan yksin. Pääni sisällä jatkan keskusteluamme eteenpäin, vaikka toinen osapuoli oikeassa elämässä jo matkaa höyhensaarilla. Paha olo hyökyy kohti ja vaan kasvaa mammuttimaisiin mittoihin ja tiedän, että murjotan aamulla ja toisella ei tule olemaan hajuakaan siitä miksi.

Suhteessamme on ongelma, joka painaa minua. Se saa minut surulliseksi ja haluaisin tehdä sille jotain. Tuntuu pahalta, kun en saa ajatuksilleni vastakaikua tai ainoastaan vastauksen "en tiedä". "Miksi et edes yritä tietää?" tekee mieli kysyä..mutta vastauksena on vain hiljaisuus tai kevyt tuhina. Ja minä turhaudun lisää. Tekisi mieli taas vaan räjähtää oikein kunnolla, mutta keskellä yötä siinä ei ole mitään järkeä.

Siispä jatkan keskustelua itsekseni ja huudan lujaa. Ääntäkään ei tule ilmoille, mutta pään sisällä huuto kaikuu pitkään. Toivoisin, että joskus se huuto tavoittaisi myös sen ihmisen, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Juuri sen ihmisen, jolle se huuto on tarkoitettukin.

Lopulta kyllästyn istumaan yksin pimeässä ja möngin takaisin sänkyyn. Jatkan siellä kattoon tuijottamista ja odotan unen tuloa. Samalla se toinen ojentaa kätensä ja kauhoo minut syliin. Enkä voi mitään muuta kuin itkeä ääneti pimeässä.

Hullu kesä ja hullu vuosi

Hassua miten aina on liikaa tekemistä. Tämä heinäkuu oli kyllä jo ihan pohjanoteeraus tekemisen määrässä. Minähän en saanut kesätöitä, joten ajattelin olevani lomalla ja joskus päästin semmoisen pienen ajatuksen gradusta ja syventävistä opinnoista karkaamaan päästäni oikeaksi mietteeksi..mutta kuinkas kävikään.

Ihan kaistapäistä viuhtomista paikasta A paikkaan B koko ajan päivästä toiseen. Uudet hommat oli aivan todella kivoja ja oli hienoa päästä tekemään jotain ihan uutta uusien ihmisten kanssa, mutta voi jestas miten se vei voimia! Hullu skarppaus päällä koko ajan, ettei kukaan huomais miten uusi siinä hommassa olin. No onneksi meni kaikki hyvin, mutta huono juttu oli se, että kotikonnuille piti kirmata melkein saman tien. Eipä siinä paljoo kerinny nukkua univelkaa, kun toiset hommat painoi jo päälle. Se sentään oli jotain tuttua, mutta hirvittävän raskasta jotenkin kummallisesti. Heti ensimmäisestä päivästä tuntui, kun vetäisi semmosta tonnien painoista kivirekeä perässään ja mikään ei toimisi siitä huolimatta. Ihan tajutonta. Ja ennen kuin festivaali kerkesi alkaakaan, oli jo niin väsynyt kuin yleensä vasta pirskeiden lopussa! Ja eniten ärsyttää, että piti tavata kavereita ja oikeasti olla niiden kanssa, mutta ei edes ilennyt soittaa 15 minuutin kahvilla olon vuoksi...

Koko homma meinasi päättyä hirveään katastrofiin, kun ukkosta oli ilmassa ja jyrähteli oikein kunnolla ystävien kesken. Väsyneitä oltiin ja sen piikkiin voi paljon laittaa, mutta oli se pelottavaa. Hetken luulin jo menettäneeni yhden rakkaimmista ihmisistäni ja se tunne oli kertakaikkisen musertava. Silloin murtui meikäläisen suojaus aika pahasti, ja moni täysin tuntematon ihminen pääsi todistamaan matalaa hetkeäni...

Pelottaa vieläkin.

Nyt hommat jatkuu iloisimmissa merkeissä ja näitä teenkin mielelläni. Toisaalta aivoissa sykkii paniikki maanantain työhaastattelusta, joka mennessään loistavasti antaisi minulle mahdollisuuden aivan mielettömään työkokemukseen ja voisin hyppiä taivaalle. Jos taas tuloksena on jotain paskaa, niin masentumisen aste tulee olemaan melkoinen. Ja se takaraivossa kummitteleva tenttikin häämöttää muutaman päivän päästä..uuuaaaah.

Ihme stressi-olo jo ennen kuin syksy on edes alkanut! Hullu vuosi siis tulossa.

Mörköjä sängyn alla

Heippa taas. Kesä on täällä ja kohta se on jo ohitsekin..hullua miten tämä aika nykyään juoksee pikavauhtia niin ettei kiinni saa. Istuskelen täällä sohvalla koneen kanssa ja yritän olla mahdollisimman hiljaa, ettei yötyöläinen herää makkarissa. Antaa sen nyt nukkua niin jos se pystyis illalla muodostamaan ihan järkeviä lauseitakin:)

Oli muuten ihan mielettömän kiva juhannus! Vaikka oltiinkin molemmat niin umpiväsyneitä, että ensimmäinen yö meni itkuksi, mutta silti. Oli tosi ihana nähdä ystäviä pitkästä aikaa ja vain olla. Nykyisin sitä arvostaa mielettömästi sellaisia hetkiä, kun saa vaan olla tekemättä mitään sen erityisempää. Toisaalta tuon lauseen jälkeen en voi olla vilkaisematta kirjahyllyssäni kököttävään megakokoiseen kirjapinoon, joka huutelee sieltä syyttävästi. Juujuu, pitihän se gradu aloittaa joo..:)Mutta on tässä nyt kaikenlaista muutakin tekemistä:)

Kihlapäivä olisi ensi viikolla. Olen yrittänyt epätoivoisesti miettiä, että mitä ihmettä sitä tekisi senkin hyväksi..ihanaa olisi vaan viettää vähän aikaa kahdestaan rentoutumalla tai jotain. Kaikista tuollaisista vuosipäivistä tulee vaan ihan kamala stressi joka vuosi. Mitä ihmettä sitä tekisi tai sanoisi sen erilaisempaa, kun toisesta välittää kuitenkin mielettömästi jokaikinen päivä, kuukausi ja vuosi ja onko sillä nyt sitten merkitystä miten kauan on yhdessä oltu? Ei kai sillä päivällä nyt ole niin merkitystä, ajatus siinäkin merkitsee..Joku on oikeasti jaksanut olla kanssani jo niin monta vuotta!! Se aina välillä hämmästyttää.

Näin kaason ominaisuudessa (jep, ikuinen sellainen) ollaan morsmaikun kanssa mietitty tätä elämää ihan tosissaan. Onko tuo nyt oikeasti se kenen kanssa haluaa loppuelämän olla. Ja miksi juuri hän? Välillä säikähtää omia ajatuksiaan, "eikö kaikki olekaan hyvin", mutta ei tässä ole kysymys siitä. Kun se hetki on kokoajan lähempänä, että luvataan oikeasti elää toisen kanssa ihan koko elämä, alkaa väkisinkin miettiä asioita ihan vakavasti. Eikä silloin ole missään tapauksessa kysymys sen toisen puoliskon "huonoudesta" tai muusta vakavasta. Sitä vaan miettii elämää ja omaa paikkaansa siinä vähän vakavammin ja erilaisesta valosta. Jollakin tavalla valmistautuu tulevaan ja selvittelee ajatuksia. Mutta on se silti pelottavaa miettiä tuollaisia. Yhtäkkiä käy läpi koko elämänsä ja omat unelmat ja haaveet ja sovittelee niitä nykyhetkeen. Miettii omia vikojaan ja toisen vikoja. Ja onko ne viat sellaisia, että niiden kanssa voi elää. Omat arvot ja isot päämärät tulevat myös puntarin alle. Sopivatko ne arvot yhteen sen puolison kanssa ja ollaanko me juteltu tarpeeksi kaikesta, että oikeasti tunnemme toisemme ja sen mitä toisiltamme ja elämältä haluamme? Ne on vakavia asioita ja tärkeitä. Toisaalta tuntuu hyvältä miettiä niitä, mutta onneksi on myös joku kenelle purkaa näitä ajatuksia. Omat ajatukset kun pitäisi saada ensin selviksi sekasotkun keskeltä, jotta niitä voisi kertoa miehelle sen jälkeen. Häntä kun ei halua näillä ajatuksilla pelotella ennen kuin ne on järkevämpiä. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Uaah, sen olen kyllä huomannut, että jos elämässä on kaikki muuten hyvin, niin oma pää osaa kyllä kehitellä niitä mörköjä vaikka tyhjästä. Se on eräänlainen naisten ominaisuus ja välillä olen itse ihan järkyttävän kyllästynyt siihen. Kun osaisi vaan nauttia hetkestä ja antaa olla. Miksi ihmeessä tarvitsee tehdä niitä mörköjä sinne sängyn alle, jos ne on sieltä joskus saanut jo häädettyä? Järjetöntä.

Onko se vaan unta?

Unet on viime aikoina mietityttäny päivisin. Olen nyt muutamana aamuna heränny niin todentuntuisen unen keskeltä, että on mennyt monta tuntia ennen kuin olen ollut taas normaali oma itseni, kun en tiedä mikä on totta ja mikä ei, ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella. Viime yönä oli taas perinteinen "olen raskaana" -uni menossa ja en muista siitä mitään muuta kuin sen, että oltiin hirvittävän onnellisia ajatuksesta ja ihmettelin sitä, koska eihän mun vielä pitäny lapsia saada ja miten tämä kaikki sekoittaa elämää ja olin silti niin kauhean onnellinen:D Ja aamulla kun heräsin, niin piti heti tarkistaa, että oliko se miun maha minkä kokoinen:D

Välillä oikeasti ihmettelen alitajuntaani ja mistä se oikein vetäisee noita aiheita...me ollaan onneksi kumpikin ihmeellisen unen näkijöitä. Aamuisin vertaillaan, että kumpi näki oudompaa unta:D Minä olen vielä häviöllä, koska pari yötä sitten minä kuulemma ammuin tuon minun rakkaani ihan sumeilematta...että joopajoo..

Unet on kyllä monta kertaa olleet avuksikin. Jos on jotain todella tärkeetä mietittävää, niin ne yleensä seuraavat uniinkin. Ja silloin tulee monta kertaa ne parhaat ratkaisut. Ainakin oma äitini on hyvä esimerkki siitä, että se on ratkaissut monta arkielämän ongelmaa unissa. Meidän perheessä on totuttu siihen, että äiti tulee aamulla silmät loistaen kertomaan, että:" Nyt tiedän miten se kannattaa tehdä!". Kätevää sinänsä.

On unet kyllä pelottaviakin. Toissaöisessä unessa ei ollut mitään painajaisen aineksia, enkä missään tapauksessa pelännyt unen aikana ollenkaan. Mutta tuloksena oli kuitenkin se, että mietin ja painiskelin itseni kanssa koko eilisen päivän miettien unen tarkoitusta, ja mistä hitosta se nyt tähän ilmaantui? Kun ei sille ollut mitään syytä..Noh, onneksi se kuitenkin oli vain sitä Unta, mutta hämmentävää kylläkin.

Olen viime aikoina kuunnellut uutta Stellaa kasvavalla innolla. Vasta toisella kertaa pääsin oikeasti sisälle niihin kappaleisiin ja tajusin miten järkyttävän surullisia ja synkkiä ne biisit on. Mutta jotenkin niistä tulee silti hyvä mieli. Kummallista. Ja on muuten taidokasta ja nimenomaan KAUNISTA musiikkia. Hienoja oivalluksia ja eniten kunnioitan sitä, ettei ole tyydytty mihinkään tai tehty helpomman kautta. Ja mitä enemmän sitä kuuntelee niin sitä paremmaksi ne biisit muuttuu. Itsekin haluaisin joskus tehdä sellaista musiikkia, joka saa ihmiset ajattelemaan oikeasti. Ettei se vaan ole jotain taustamölinää, joka ei sytytä mitään kipinää tuolla sisällä.

Tähän voisi tietysti kommentoida, että kunhan nyt tässä tilanteessa saisi tehdä edes jotain musiikkia...Aika köyhältä tuntuu elämä, kun ei ole mitään musiikillista säpinää menossa. Ja sitä laulamista..sitä kaipaan niin paljon, että sattuu. En oikeasti muista, milloin viimeksi olisin laulanut ihan oikeasti jossain ihmisille..sekin tuntuu jo ihan unelta.

Odottavan aika on pitkä..

Nyt se on taas ohi vuodeksi. Nimittäin mm-lätkä. Ihmeen koukussa sitä on joka kevät ja tuntuu, ettei kesä tule ilman sitä perinteistä kahta viikkoa jääkiekon parissa. Vaikka näin pessimistinä katson pelejä kauhusta kankeana, naama ihan valkoisena ja toistelen minuutista toiseen:"kohta se Ruotsi tekee kuitenkin maalin, kattokaa vaikka...ihan varmasti tekee". Ihme touhua..

Ollaan vietetty tässä viikonloppua pohojanmaalla ja mukavaa on ollut=) Kiva nähdä ihmisiä pitkästä aikaa ja mukavaa kattoa miten tuo parempi puolisko on niin erilainen täällä kotonaan. Tai ehkä ei enää kotona vaan kotiseudullaan. Ja helpottaa se aina minunkin huonoa omaatuntoa siitä, että olen riistänyt toisen väkisin toiselle puolelle Suomea. Ja on mukavaa huomata, että anoppi tuntuu olevan joka kerta enemmän mielissään, kun me tänne tullaan. Vaikka nytkin on jo monta kertaa kuultu kommentti :"Syökö kissa vai annetaanko miniälle?", mutta onneksi ei kertaakaan anopin suusta ja yleensä aina suuren naurunremakan säestyksellä=)

Synttäritkin oli ja meni. Joskus lapsena ne vielä oli ihan hirvittävän suuri tapahtuma, mutta nyt on käyny niin kuin on käyny joulullekin, että se vaan on ja menee pois ilman sen suurempia hälinöitä. Ehkä sitä tosiaan tulee jo vanhaksi=)

Meillä on nyt koko viikonloppu selailtu nettisivuilta autoja..kunhan tuo pihalla oleva murisija saataisiin myytyä ensin..ja miun pitää olla se ilonpilaaja, kun vaadin autoon 4 ovea ja ratin vasemmalle puolelle..en halua ajaa mummojen päälle ja olisi ihan kiva mahtuakin siihen autoon tavaroiden kanssa. Kaipa se mun pieni pyyntöni on jo pikkuhiljaa mennyt perille ja semmosta farmaria ollaan ostamassa..enää puuttuu ne kissat ja lapset niin ois perhesysteemi valmis..voi jestas sentään;)

Ja enää pari viikkoa niin rakas muruliini ystäväni tulee takaisin!!

On sitä odotettukin...

Hätäpuhelu

Oli muuten elämäni kauheimpia kokemuksia, kun jouduin soittamaan itseni takia hätäkeskukseen. Olen vielä sellainen ihminen, että oikeasti vaaditaan älyttömästi, että uskallan ne kolme numeroa painella. Kohdallani vanhempien varoitukset on ainakin toiminu täydellisesti, enkä tosiaankaan soittele huvin vuoksi mihinkään. Mutta viime perjantaina tuli sellainen hetki, että oli huvi kaukana. Sanotaan nyt vaikka näin, että en enää KOSKAAN halua mennä viisaudenhampaan leikkaukseen. Siitä ei seuraa MITÄÄN hyvää. Ensinnäkin jouduin hakemaan ensiavusta keskellä yötä kipulääkkeitä, kun olen allerginen kaikelle ja mikään normaali lääke ei toimi. No sitten tietysti sain vielä allergiakohtauksen siitä antibiootista jota pitää syödä pelkästään varmuuden vuoksi, ettei tule tulehduksia..

Elämäni kauhein perjantai. Onneksi jo ohi ja selvisin vielä hengissä.

Ikäkriisistä ei tietoakaan

Vielä olisi muutama päivä aikaa siihen, että taas tulee vuosia lisää..Ja ei kuule haittaa yhtään, odotan ihan innolla=) On vielä ainakin toistaiseksi mukavaa ikääntyä, saa nähdä olenko samaa mieltä vielä muutaman vuoden päästä. Toisaalta, eiköhän se ihmisen ikä riipu ihan omasta itsestä. En haluaisi ruveta panikoimaan omaa vanhenemistani koskaan. Ehkä se panikoiminen liittyy enemmän siihen, että onko saanut mitään aikaiseksi, eikä siihen miten vanha on. Ryppyjä kun silmäkulmissa on ollut jo monta vuotta, mutta eiköhän ne tällä nauramisella vaan lisäänny;) Ja hyvä niin.

Enemmän olen viime aikoina miettinyt elämää ja sitä mitä tosiaan on tullut tehtyä ja mitä pitäis vielä tehdä. Ja saako sitä koskaan tehtyä niitä sellaisia asioita mistä on aina haaveillut..jääkö unelmat vaan unelmiksi? Vanhenemisen huomaa vaan siitä, että kaverit ympärillä saa lapsia ja menee naimisiin..ja toisaalta ympärillä on aina niitä, jotka ei näin tee ja ei tarvitsekaan. Ja hassua on se, että itse kuvittelee vielä olevansa 15-vuotias, kun kaikki muut kohtelee jo ihan aikuisena. Mutta itse kuvittelee vielä olevansa liian nuori kaikkeen..asuntolaina?lapset?työt? Ne kuulostaa kaikki jotenkin hirvittävän pelottavilta vieläkin, vaikka ovat jo ihan ajankohtaisia. Ehkä sitä pitää vaan heittäytyä siihen elämään ja lakata analysoimasta liikaa, mutta minä niin tykkään miettiä kaikkea monen vuoden päähän...ja kun se valmistuminenkin häämöttää jo ihan lähellä eikä enää "siellä jossain" tulee väkisinkin mietittyä kaikenlaisia..

Ensin pitää kuitenkin selvitä ensi kesästä=) Koska kukaan ei huolinu mua töihin, pitäisi joku päivä lähteä käymään yliopistolla tulostelmassa vähän gradu-lähteitä ja ruveta pikkuhiljaa miettimään sen kirjoittamista. Toisaalta olen jo vähän innoissani asiasta, mutta ensin pitää tehdä hurjasti taustatöitä, että sen itse kirjoittamisen voi aloittaa..Kesä on kyllä täynnä kaikenlaista muutakin kuin koneen äärellä istumista. Bon Jovin olympiastadion-keikkaan on enää kuukausi!! Ja on sitä odotettukin! Toivottavasti mitään ei nyt tapahdu, jotta pääsen paikalle.

Mutta ensin juhlitaan vanhenemista täysillä=)

Kandidaatti-uutisia

Sain viiiiiiiimeinkin suoritettua sen viimeisen vaadittavan kurssin, jotta voin hakea itselleni kandidaatin tutkintoa. Loistava olo!!=) Parin viikon sisällä on paperit kourassa ja opiskelu jatkuu, mutta yksi etappi on edes suoritettu=) Nyt tekis mieli vaan virnistellä kaikille.

Huonompi homma on se, että töitä kesäksi ei näytä olevan missään kallion kolossa. Noooh, kävin eilen juttelemassa gradustani kandin ohjaajani kanssa ja päätettiin porukalla, että jos en töitä saa, niin vien suht valmiin gradun syksyn alussa proffalle. Pitää käytää aika hyödyksi. Ja eilen jutellessa tuli sellainen olo, että ois mielenkiintoista uppoutua taas avioehtosopimusten maailmaan ja tehdä vähän tutkimusta=)

Kuntoilu on ollu nyt ihan jäissä sairastelun takia..karmee räkätauti koko ajan. Olkkarin nurkassa kuntopyörä katsoo moittivasti..pian pitää kavuta sinne jo ihan periaatteesta. Ei aina voi olla sairas=)Tai niinhän sitä luulisi..

Onko mokomaa kuultukaan...

..ja nyt en siis puhu kyseisestä Etelä-Karjalasta kotoisin olevasta yhtyeestä (koska sitähän on kyllä kuultu) vaan itsestäni...Kaikki rakkaat ihmiset voitte nyt jähmettyä yllätyksestä ja hieroskella silmiänne ja lukea tämän kohdan uudestaan: Minä, laskimusten laiskimus, heräsin tänä aamuna kello 8 reikäreikä SALILLE!! Ja siis olin kyseisessä paikassa 20 yli....Että huhhuh, sanon minä!!

Kyllä ne fysioterapeutti-sedät teettää ihmeellisiä asioita jopa tällaisilta lapamadoilta..Nyt tietysti jännitetään sitä, onnistunko toteuttamaan samanlaisen ihmeen myös joku toinen päivä, ettei tämä jää vain yhden kerran ihmeeksi..mutta ei hätää, kerron teille toki miten tilanne kehittyy=)

Uudet kujeet

Joo-o, onhan tuosta taas aikaa, kun viimeksi olen tänne jotain sepustanut. Uusi vuosikin alkoi ja vauhdilla alkoikin. Järkyttävää miten aika voi mennä nopeesti. Kohta on taas kesä ja äskenhän se oli? Kiertokulku Juhannus-Vaskiviikko-Joulu pitää kyllä ihan täysin paikkansa..

Enää muutama viikko siihen, että rakas puoliskoni löytyy joka aamu vierestäni tuhisemasta ja typerät puhelinkeskustelut (lue:riidat) ovat historiaa. Ei enää ärsyttävää matkalaukkuelämää, vaan tavarat on oikeesti täällä meijän kämpässä kaikki!! (Ja sen kyllä huomaa...jokainen kaappi pursuu..aargh) Voidaan ihan oikeesti ruveta elämään niin kuin kaikki normaalit ihmiset semmosta yhteistä elämää.

Ainiin ja mun pitäis oikeesti ruveta laittamaan ruokaa. Mulle esitettiin semmoinen toivomus, että ois kuulemma kiva, että ruokaa ois joskus, kun tulee töistä kotiin. Ihan aiheellinen huomautus kyllä sinänsä, koska pitemmän päälle ei ole kauheen reilua, että vain toinen meistä riehuu tuolla kyökin puolella. Pitäisi siis ruveta pikkurouva-kurssille ja opetella laittamaan jotain hyvää..vaatii ennen kaikkea vaan tahtoa. Luottoa omiin kykyihin kun ei ole lainkaan. Ihan törkeetä, että tän ikäinen ihminen on niin uusavuton keittiössä, mutta en mie ole mikään kokeilija. Tarvitsen selkeitä reseptejä ja ohjeita ja menetän hermoni ihan totaalisesti, jos pitäisi osata improvisoida jotain. AAARGGHH!! Mistä mä tiedän kuinka paljon suolaa sinne pitää laittaa jos sitä ei lue missään? Tai käykö sinne mustapippuri vai laitetaanko jotain muuta? Ei mulla ole tommosista hajuakaan..Toivoton tapaus siis=)

Odottelen myös tietoa siitä, kuulunko niihin onnellisiin ja saan töitä ensi kesäksi vai en. Jos tyrmäävä lausunto tulee niin sitten kyllä en tiedä mitä tehdä. Hirvittävä kiire tulee ainakin säntäillä joka paikkaan, mutta jotenkin se itsensä "myyminen" tuntuu vaan niin vieraalta. Kyllä mä voisin olla hyvä vaikka mihin, mutta mistä sitä edes tietää mihin osaisi hakea? Hirvee määrä mielikuvitusta on suurin ainesosa työnhaussa mun mielestä. On olemassa semmosia paikkoja, mitä ei ole tullu ajatelleeksikaan, siitä olen ihan varma.
Se on sama juttu, kun kouluun hakemisen kanssa. Joskus aikanaan on vaan ajatellu ja eläny semmosen putken sisällä, joka johtaa automaattisesti lukioon ja yliopistoon...mutta oishan sitä voinu hakea vaikka mihin ja nyt on vasta törmänny sellaisiin opiskelualoihin, mistä ei ole ollu harmainta haisuakaan! Ja uusia keksitään koko ajan..

Olen taas pari viikkoa toiminut kansankynttilän sijaisena. Mielenkiintoisia kommelluksia sitä kyllä päivän aikana sattuu. Yhteen päivään voi mahtua hampaan poistoa, hiihtoreissuja, ruuvimeisselin kanssa toilailuja ja kerrassaan hulvattomia kommentteja. Parasta kaikessa on ne penskat, jotka oikeesti on niin täysin omanlaisiaan, että ei voi kun hymähdellä. Ja eniten turhauttaa ne nappulat, joista ois vaikka mihin ja eivät vaan itse halua tehdä mitään asialle ja käyttävät kaiken aikansa vaan vötkistelyyn.
Mutta oli tässä hyväkin puolensa. Löysin nimittäin hiihtämisen ilon taas pitkästä aikaa. Vaikka aluksi puoliväkisin sinne ladulle meninkin..mutta kun sukset toimivat ja ei ollu kiire mihinkään ja arska paisto taivaalta täydellä teholla niin avot!! Oli ihan todella mukavaa ja mielettömän hyvä fiilis lenkin jälkeen. Tältä sen pitikin tuntua silloin, kun liikunta osuu oikeaan paikkaan..kuntoliikuntaa siis parhaimmillaan! Tämän kipinän johdatuksesta, taidan kaivaakin sukset varastosta useammin esille, vielä kun tuota lunta näyttää olevan..

Paras uutinen pitkään aikaan oli myös iloinen rengastustapahtuma rajojemme ulkopuolella! Onnittelut vaan vielä sinne molemmille! Meikäläisen onnistuitte yllättämään iloisesti ja itkuhan siinä tuli, ylläri. On ihanaa, että tommosia iloisia tapauksia ja asioita vielä jaksaa maailmassa sattua. Niistä tulee niin hyvä mieli pitkäksi aikaa ja monta huonoa juttua jaksaa ohittaa sen voimalla. Kiitos myös luottamuksesta. Se on minulle todella suuri asia.

Mutta nyt nukkumaan. Tai ensin tenttimuistiinpanot esille ja viime hetken älytöntä pänttäämistä, jolla loppujen lopuksi ei mitään pysty pelastamaan..ensi viikonloppua taas odotellessa. Elämä kun on nykyään vain pelkkiä viikonloppuja ja niiden odottelua. Vielä muutaman viikon=)