Kömpelöä ja sekavaa

Olen taas ollut viime aikoina maailman kömpelöin. Miten voikaan kaikki pöydät ja tuolit ym. olla tiellä koko ajan? Ei ihme, että mustelmia löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista, enkä muista yleensä ikinä, että mistä ne ovat tulleet. Saa taas mies vaan pyöritellä silmiään ja päätään minulle..

Olen viime päivät huomannut hautautuvani vaan kotiin. Mies aloitti kesäloman jälkeen työt ja se näkyy meikäläisen arjessa välittömästi. Nukkumaan en tajua mennä yksin, illat pitenee, aamut venyy ja huomaan möllöttäväni yöpaidassa sohvalla vielä iltapäivällä. No, sikäli äitiyslomalla kai sekin on sallittua, mutta pitäisi kyllä nukkua enemmän. Vielä kun se on mahdollista. Syöminen on mennyt myös ihan järjettömäksi, tai lähinnä se, että pitäisi syödä jotain järkevää, eikä vaan napostella kaapista sitä mitä sattuu löytymään. Kävin tänään neuvolassa ja vaikka olen vielä alle sen painon, mitä olin raskaaksi tullessani, niin edelliseen kertaan oli painoa tullut...tai no, varmaan riippuu mihin verrataan, mut kun olen tottunut ihan johonkin muuhun, niin se hätkäytti. Ja varsinkin, kun tiedän että se johtuu siitä suklaasta mitä olen syönyt. JA mikä kamalinta, tiedän sen, että muksu mahassa toteaa "oujee, miepä kasvan sitten kauheaksi monsteriksi, onnea vaan synnytykseen".

Ääääh, tulkaa siis hakemaan mut pois täältä kävelylle vaikka? Viekää mut pois telkkarin ja suklaan luota.

Muutenkin mietityttää kauheasti kaikki. Nyt on kaikki ne vauvat lähipiirissä syntyneet mitä pitikin ja minä olen väkisinkin seuraava. Huh. Ja neuvolassakin ne kauheasti kyselee, että olenko miettinyt sitä ja tätä ja mie vaan katson sitä tätiä silmät teelautasina, että "ööö, oisko pitänyt?". Eli en ole miettinyt rentoutumisharjoituksia (siis öö, mitä mun pitäis kotona tehdä? Mistä minä tiedän miten voin rentoutua tilanteessa, joka tulee olemaan maailman pelottavin ja uusin kokemus ikinä? Kysyttäessä mumisin sille jotain musiikista ja sen auttamisesta ja täti vaan kysyi lisää, että ajattelinko vain kuunnella vai tuottaa musiikkia itse. Ööh, konserttiako mun pitäis ruveta siellä pitämään?? Apua.) tai miten olen ajatellut mahdollista suhtautumista kipuun ja sen lievitykseen itse (öö, yritän miettiä jotain muuta tai sit vaan huudan miehelle?), siis mikä ponnistaminen ja harjoittelu (siis pitääkö sitäkin harjoitella kotona???) ja monta muuta... Se täti varmaan ajattelee, että olen ihan toivoton tapaus.

Pakkasin sen saakutin laukun tässä yksi päivä ja kirjoitin sen listan kaikista niistä miljoonista lääkeallergioista, jotka tuo oikein kivan pikku vivahteen ja jännistysmomentin tuohonkin koitokseen. Juu. En sitä halua edes nyt ajatella.

Tänään neuvolantäti kyseli, että mitenkäs mun mies, ajattelenko minä miten paljon sitä, että pääseekö hän kesken töiden miten paikalle ja olenko suunnitellut, että kenelle soitan, jos mies on vaikka jossain maakunnan toisella puolella keskellä yötä, kun kivut alkaa ja jotain pitäisi tehdä ja olen ihan yksin. Ja että ilmeisesti taidan olla sen ajatuksen kanssa ihan ok. No tuota joo, nyt kun otit tuon asian puheeksi, niin ehkä sitäkin pitäisi miettiä...

Tässä kirjoittaessani huomaan, että olen luullut olevani ajatuksieni kanssa aika okei, mutta se paniikki taitaakin olla ihan oven takana...

Rentoa

Ihanat ystävät antoi meille lahjakortin rentoutumaan. Käytiin siis miehen kanssa lillumassa vähän Spa-tunnelmissa + syötiin pitkästi ja hyvin ja nukuttiin kuin possut. Minun nukkuminen on kyllä vähän sitä ja tätä, mutta yritys oli hyvä :). Oli mukavaa, vaikka hämmentävää sinänsä, kun tunnelma oli sellainen "nyt viimeistä kertaa ihan kahdestaan" sekoitettuna pieneen "päästäänköhän me koskaan enää mihinkään" -epätoivoon.

Ehkä pitää luottaa siihen, että mummot on tarpeeksi innokkaita hoitajia, että oikeesti voidaan joskus kahdestaankin mennä. Siitä pitäisi vaan muistaa pitää kiinni, että ottaisi sitä aikaa itselle ja parisuhteellekin. Se tässä "projektissa" kuitenkin meikäläistä ainakin on eniten pelottanut, että miten meidän kahden käy. Ihan sama mitä muuta tapahtuu, mutta tuota elämäni miestä minä en halua menettää.

Toisaalta pitäisi hankkia sitä rentoa fiilistä jostakin ja raahata sitä muksua mukana vähän sinne sun tänne. Oppisi sekin kulkemaan mukana tilanteesta toiseen. Aina välillä on toki huonojakin päiviä, niinhän meillä kaikilla, mutta olisi hienoa, jos nappula pystyisi kulkemaan mukana menossa ilman suurempia ongelmia ja siinä on mun mielestä enemmän kyse nimenomaan siitä, että kuinka paljon jaksaa sitä penskaa mukana kuljettaa, ettei jää vaan kotia itkemään.

Eilen oltiin syömässä ja nauratti viereisen pöydän perhe. Siinä oli äidin ja isän lisäksi kaksi poikaa, joista toinen oli ehkä noin 2-vuotias ja toinen noin 5-vuotias. Se 5-vuotias oli melkoinen tapaus. Jutteli tarjoilijan kanssa niitä näitä ja kyseli ihan kaikkea ja oli hirveän kiinnostunut ihan kaikesta. Siinä vaiheessa kun perhe poistui paikalta, niin viimeisenä se yritti kaupata pikkuveljeään tarjoilijan avuksi loppuillaksi tiskaamaan :). Vähän revettiin miehen kanssa.

Mutta uutta elämää odotellessa lähinnä minun päivät tällä hetkellä sujuvat. Jotenkin hämmentävääkin, että tilanne voi olla ns. päällä ihan päivänä minä tahansa. Sen huomaa myös jo anopin "jokojoko" -puheluista...

Huomenna menen kampaajalla käymään hakemaan vähän piristystä tukkaan. Saa nähdä mitä se taas kirjaimellisesti mun pään menoksi keksii.

Yksi asia on varma. Ei ole muuten ikävä töihin YHTÄÄN. Hyi että, menee kylmät väreet pelkästä ajatuksesta. Nautin ihan suunnattomasti kotona olemisesta. Ainakin vielä tällä hetkellä :).