Yökyöpeli olosuhteiden pakosta

Minusta ei olisi kyllä yöeläjäksi ihan aina. Vaikka viime aikoina en ole tajunnut mennä nukkumaan ja alkaa olla jo niin väsynyt, että ei enää edes saa unta, on tämä jo kyllä ihan kahjoa. Yritin nukkua edes vähän, mutta eipä siitä mitään tullut. Ja nyt on edessä lipunmyyntivuoro ainejärjestön piikkiin ja tietysti se viimeinen=) Noooh, eipähän se nyt kauheen kauan kestä, mutta silti tuntuu hullulta herätä 01.00 ja lähteä töihin...en ymmärrä miten yövuoroja tekevät sen oikein tekee.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä tätä joka yö. Ja meikäläisen elämässä on luultavasti niin, että minä olen se joka kotona nukun ja se toinen puolisko sängystä on tyhjänä öisin töiden takia. Joten ehkäpä olisi hyvä olla vinkumatta muutamasta huonosti nukutusta yöstä=) Toisaalta vinkumista voi kuulua aamulla hyvinkin paljon, kun kello soi 09 ja luennoille olisi vaan silti pakko mennä..eihän kukaan ole oikeasti pakottanut valvomaan, eihän?

Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii..

Varmaan kamalinta maailmassa on yksinäisyys. On päiviä, jolloin ei tarvi lähtee mihinkään kotoa ja huomaa illalla, ettei ole koko päivänä puhunut kenenkään kanssa. Se tuntuu aina välillä aika surulliselta. Toisaalta siihen kyllä tottuukin aika nopeesti.

Hassuinta tässä meikäläisenkin elämässä on se, että muutaman päivän viikosta elää sellaista ns. "normaali" elämää toisen kanssa ja tekee asioita yhdessä ja kaikki on niin jotenkin...miten sen selittäisi..semmosta kuin sen pitääkin olla. Elämän nimittäin.

Ja sitten taas tulee se toinen osa viikosta, jolloin menee nukkumaan joka yö yksin ja aamulla herää ikävään. Ja kaikki päivät vaan haahuilee huoneesta toiseen eikä saa mitään aikaiseksi, kun kaikki ei ole niin kuin sen pitäisi olla. En minä osaa elää yksin enää, kun ei ole mikään pakko. Kyllähän sitä suurimman osan ajasta ja siis elämästä on tähän mennessä elänyt yksin, mutta nyt kun ei enää olisi pakko, tuntuu se niin julmetun epäreilulta. Eikö olisi jo aika tämänkin pelleilyn loppua? Ja miten pitkään tätä oikeasti jaksaa..se aina pelottaa.

Mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään toisen ihmisen vuoksi ja oman onnellisuuden vuoksi? Onko olemassa raja ja jos on niin missä se kulkee ja miten sen tunnistaa ajoissa, jotta osaa välttää sitä? Entä jos perustaa koko elämänsä toisen olemassaolon mukaan ja sitten joku meneekin pieleen?

Älkää säikähtäkö, ei mikään ole vialla. Sitä vaan joskus miettii kaikenlaista. Olen tämän ikäinen ja vietän hirvittävän monta tuntia päivässä miettien toista monen sadan kilometrin päässä ja tuijottaen puhelinta tai järjestellen kalenteria tai panikoiden, että mitä tästä elämästä ja kahden vuokran maksamisesta ja mistään ylipäätään tulee. Milloin olen siinä tilanteessa, että oikeasti tiedän mitä me voidaan seuraavalla viikolla tehdä, ilman että pitää miettiä ympäri Suomen kaikkea ja kaikkia? Noh, onpahan tietysti elämä vähän jännempää, kun ei ole kaikki tiedossa. Ja pitäähän sitä elämässä haasteita olla..

Mutta tuntuu silti pahalta mennä taas tonne peiton alle yksin. Ja vaikka nallen ottaakin kainaloon niin ei se silti ole sama asia..eikä nalle osaa aavistaa, että olisin kunkkuhalin tarpeessa nyt.

Minulla on ikävä sinua siellä.

Joskus se on aloitettava minunkin.

Enpä olisi uskonut tähänkään päivään, mutta näin vaan käy. Itse olen jo pitkän aikaa lukenut kavereiden kuulumisia lähinnä blogien kautta. Toisaalta se kertoo aika paljon omasta "huonoudesta", kun ei tule muuten pidettyä yhteyttä. Mutta kosto elää ja tässäpä on nyt tätä viisautta tulossa sitten tuutin täydeltä.

Minkähän takia syksyisin iskee aina se monta viikkoa kestävä flunssa? Nyt olen niiskuttanut ja yskinyt jo viikon ja kuulemma on kaksi viikkoa vielä varmasti edessä..*huokaus*. Teen luennoilla aina muut hulluiksi köhimällä ja tänäänkin oli pakko lähteä välillä käytävään vetämään henkeä, ettei kuolema iskisi ihan justiinsa keskellä luentosalia. Dooh, ehkäpä se tästä. En ole vielä testannut kaverin vinkkiä flunssasta paranemiseen, kun valkosipulin kynnen laittaminen sukkaan tuntuu vähän oudolta ainakin näin aluksi..Mutta jos ei mikään muu tepsi niin kaipa sitäkin on kokeiltava=) Syönyt olen kyllä valkosipulia sukankin edestä ja sääliksi on käynyt vierustovereita. Mutta eipähän se tietysti minun ongelma onneksi ole=)

Olisi vaan hienoa jos saisi potea tautia rauhassa, mutta on tullut taas arvioitua oma jaksaminen turhan pitkälle ja kalenteri pursuu niin paljon kaikkea, että järki meinaa mennä. Enpähän ole kuitenkaan ainut=) Järjetöntä miten sitä osaa olla niin taukki ja olevinaan kunnianhimoinen, että pitää aina kaikkeen olla suostumassa ja vähintään kokeilemassa. Ei se maailma varmaan pysähtyisi, vaikka opettelisi sen hirvittävän vaikean ja kaksi kirjainta sisältävän sanan EI. Mutta ehkä se sana on varattu vain muita varten=)

Viikonloppuna pääsee onneksi taas pitkästä aikaa käymään kotona. Enpähän ole siellä päin vieraillut pariin kuukauteen ja äiti on siitä kyllä jo moneen kertaan kerinnyt mainita..noh, sitä kun on olevinaan niin hirvittävän kiireinen..Mutta kissoja on ollut kyllä hirrrrrmu ikävä. Pääsevät taas ahdistumaan tyttöbasilleista, kun hyökkään paijaamaan pahaa aavistamattomia karvaturrejani. On se rankkaa kissan elämä.