Hömpötyksiä.

Tuntui jotenkin niin vaikealta kirjoittaa tuon edellisen jälkeen. Vaikka aikaa on kulunut, niin tuntui liian konkreettiselta elämän jatkumiselta, jos alkaisin paasata jostain turhasta. Mutta sattumalta avasin tämän pitkästä aikaa ja tuli olo kirjoittaa taas. Ja kun rakas ystävänikin sitä toivoo, niin antaa mennä. Ei tätä taida kyllä kukaan muu lukeakaan:)

Minä olen hömpähtänyt ihan totaalisesti. Myönnetään, olen juhlaihminen ja varsinkin hää-ihminen aivan täysin. Kertakaikkiaan rakastin järjestää kavereideni häitä kaason ominaisuudessa, vaikka rankkaakin se oli ja aikaa meni tuhottomasti. Mutta nautin joka hetkestä. Olen pienessä päässäni haaveillut oman hääsuunnitteluyrityksen perustamisesta jo pitkään..en tiedä milloin uskallan sen oikeasti toteuttaa:)

Tällä hetkellä intoni kohdistuu niihin omiin juhliin. Tuo toinen puolisko vahingossa antoi minulle luvan lähetellä tarjouksia ja kysellä vähän ja siitäkös tämä sitten lähti. Jos totta puhutaan niin kyllähän minä olen niitä juhlia suunnitellut siitä asti, kun sormus tuohon nimettömään melkein 3 vuotta sitten ilmestyi, mutta nyt vasta tämä räjähti päässäni oikein toden teolla. Kun yhdessä puhuttiin jo ajankohdastakin..siitä tulee ihan totta!!

Siispä eikun suunnittelemaan ja hömpöttelemään. Hirveästi pieniä asioita, jotka saavat hyvälle tuulelle:)

On toisaalta mukavaa, että on jotain kivaa mitä odottaa ja miettiä. Viime syksyn takia kun kouluasiat menivät niin kuin menivät. Pelkkä gradun ajatteleminen saa mielen sykkyrälle ja sydämen pamppailemaan. Enkä halua sitä nyt ajatella. Paha mieli siitä vain tulee.
Syksyllä oli siis iso huoli rakkaasta ystävästä, suuri menetys perheessä ja sitten vielä itse sairastuin pitkäksi aikaa. Ei siinä paljon muuta kerinnytkään sitten miettiä. Nooh, toisaalta viime vuosi oli niin hullua tuon koulun kanssa, että teki hyvää välillä keskittyä vain ihan olennaiseen eli niihin rakkaisiin ihmisiin ja itseensä. Tällainen perfektionisti vaan saa sen jälkeen suuria paniikkikohtauksia siitä, mitä kaikkea on jäänyt sen takia tekemättä. Mutta ei voi mitään. Elämässä jotkut asiat vaan näköjään tulevat ajallaan ja niille ei mitään mahda. Siihen on varmaan minunkin totuttava. Kaikkeen ei pysty vaikuttamaan, vaikka kuinka haluaisi.

Huomenna tai itse asiassa tänään ollaan menossa taas anoppilaan. Odotan sitä. Vaikka toisaalta viime aikoina on oltu niin vähän kotona, että ahdistaa. Kyllä pitäisi joskus saada vain olla, eikä pestä paniikissa pyykkiä ja lähteä taas lentoon. Kunhan sais itsensä kuntoon ja asiat raiteilleen niin olisi helpompaa. Onneksi kaikki tärkeät asiat ovat nyt hyvin. Onneksi myös sinulla ystäväni, se helpotti kuulla.

Ja ne juhlatkin tulossa...niitä odotellessa;)

Suru.

Liian aikaisin lähdit pois, ei tämä oikealta tunnu. Ajatuksissamme olet aina, vaikka suru jää vain jäljelle. Onneksi muistot eivät häviä koskaan.

Toivottavasti sinun on hyvä olla. Meillä on ikävä.

Järki hukassa, onko vielä toivoa?

Taas samanlainen yö. Onko tässä nyt mitään järkeä, että löydän itseni vähän väliä sohvalta itkemästä keskellä yötä? Asialle pitäisi selvästi tehdä jotain..mutta mitä? Oma pää on jo niin täynnä tätä ja yleensä elämää, että kohta poksahtaa rikki. Miksi kaikki ei voi aina mennä niin kuin oli suunniteltu? Onko kaikki aina tehtävä vaikeimman kautta?

Tänä iltana omat ongelmat kaikkosivat onneksi pieneksi hetkeksi, kun tuijotin viikon vanhan pienen herrasmiehen tummiin silmiin ja upposin. Oli pieni mies vakavissaan ja tuijotti herkeämättä takaisin. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa.

Pimeässä.

Minä makaan pimeässä yksin kyyneleet valuen ja tuijotan kattoa. Lopulta nousen sängystä tekemään jotain, ihan mitä tahansa, koska en vaan pysty enää makaamaan yksin. Pääni sisällä jatkan keskusteluamme eteenpäin, vaikka toinen osapuoli oikeassa elämässä jo matkaa höyhensaarilla. Paha olo hyökyy kohti ja vaan kasvaa mammuttimaisiin mittoihin ja tiedän, että murjotan aamulla ja toisella ei tule olemaan hajuakaan siitä miksi.

Suhteessamme on ongelma, joka painaa minua. Se saa minut surulliseksi ja haluaisin tehdä sille jotain. Tuntuu pahalta, kun en saa ajatuksilleni vastakaikua tai ainoastaan vastauksen "en tiedä". "Miksi et edes yritä tietää?" tekee mieli kysyä..mutta vastauksena on vain hiljaisuus tai kevyt tuhina. Ja minä turhaudun lisää. Tekisi mieli taas vaan räjähtää oikein kunnolla, mutta keskellä yötä siinä ei ole mitään järkeä.

Siispä jatkan keskustelua itsekseni ja huudan lujaa. Ääntäkään ei tule ilmoille, mutta pään sisällä huuto kaikuu pitkään. Toivoisin, että joskus se huuto tavoittaisi myös sen ihmisen, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Juuri sen ihmisen, jolle se huuto on tarkoitettukin.

Lopulta kyllästyn istumaan yksin pimeässä ja möngin takaisin sänkyyn. Jatkan siellä kattoon tuijottamista ja odotan unen tuloa. Samalla se toinen ojentaa kätensä ja kauhoo minut syliin. Enkä voi mitään muuta kuin itkeä ääneti pimeässä.

Hullu kesä ja hullu vuosi

Hassua miten aina on liikaa tekemistä. Tämä heinäkuu oli kyllä jo ihan pohjanoteeraus tekemisen määrässä. Minähän en saanut kesätöitä, joten ajattelin olevani lomalla ja joskus päästin semmoisen pienen ajatuksen gradusta ja syventävistä opinnoista karkaamaan päästäni oikeaksi mietteeksi..mutta kuinkas kävikään.

Ihan kaistapäistä viuhtomista paikasta A paikkaan B koko ajan päivästä toiseen. Uudet hommat oli aivan todella kivoja ja oli hienoa päästä tekemään jotain ihan uutta uusien ihmisten kanssa, mutta voi jestas miten se vei voimia! Hullu skarppaus päällä koko ajan, ettei kukaan huomais miten uusi siinä hommassa olin. No onneksi meni kaikki hyvin, mutta huono juttu oli se, että kotikonnuille piti kirmata melkein saman tien. Eipä siinä paljoo kerinny nukkua univelkaa, kun toiset hommat painoi jo päälle. Se sentään oli jotain tuttua, mutta hirvittävän raskasta jotenkin kummallisesti. Heti ensimmäisestä päivästä tuntui, kun vetäisi semmosta tonnien painoista kivirekeä perässään ja mikään ei toimisi siitä huolimatta. Ihan tajutonta. Ja ennen kuin festivaali kerkesi alkaakaan, oli jo niin väsynyt kuin yleensä vasta pirskeiden lopussa! Ja eniten ärsyttää, että piti tavata kavereita ja oikeasti olla niiden kanssa, mutta ei edes ilennyt soittaa 15 minuutin kahvilla olon vuoksi...

Koko homma meinasi päättyä hirveään katastrofiin, kun ukkosta oli ilmassa ja jyrähteli oikein kunnolla ystävien kesken. Väsyneitä oltiin ja sen piikkiin voi paljon laittaa, mutta oli se pelottavaa. Hetken luulin jo menettäneeni yhden rakkaimmista ihmisistäni ja se tunne oli kertakaikkisen musertava. Silloin murtui meikäläisen suojaus aika pahasti, ja moni täysin tuntematon ihminen pääsi todistamaan matalaa hetkeäni...

Pelottaa vieläkin.

Nyt hommat jatkuu iloisimmissa merkeissä ja näitä teenkin mielelläni. Toisaalta aivoissa sykkii paniikki maanantain työhaastattelusta, joka mennessään loistavasti antaisi minulle mahdollisuuden aivan mielettömään työkokemukseen ja voisin hyppiä taivaalle. Jos taas tuloksena on jotain paskaa, niin masentumisen aste tulee olemaan melkoinen. Ja se takaraivossa kummitteleva tenttikin häämöttää muutaman päivän päästä..uuuaaaah.

Ihme stressi-olo jo ennen kuin syksy on edes alkanut! Hullu vuosi siis tulossa.