Järki hukassa, onko vielä toivoa?

Taas samanlainen yö. Onko tässä nyt mitään järkeä, että löydän itseni vähän väliä sohvalta itkemästä keskellä yötä? Asialle pitäisi selvästi tehdä jotain..mutta mitä? Oma pää on jo niin täynnä tätä ja yleensä elämää, että kohta poksahtaa rikki. Miksi kaikki ei voi aina mennä niin kuin oli suunniteltu? Onko kaikki aina tehtävä vaikeimman kautta?

Tänä iltana omat ongelmat kaikkosivat onneksi pieneksi hetkeksi, kun tuijotin viikon vanhan pienen herrasmiehen tummiin silmiin ja upposin. Oli pieni mies vakavissaan ja tuijotti herkeämättä takaisin. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa.

Pimeässä.

Minä makaan pimeässä yksin kyyneleet valuen ja tuijotan kattoa. Lopulta nousen sängystä tekemään jotain, ihan mitä tahansa, koska en vaan pysty enää makaamaan yksin. Pääni sisällä jatkan keskusteluamme eteenpäin, vaikka toinen osapuoli oikeassa elämässä jo matkaa höyhensaarilla. Paha olo hyökyy kohti ja vaan kasvaa mammuttimaisiin mittoihin ja tiedän, että murjotan aamulla ja toisella ei tule olemaan hajuakaan siitä miksi.

Suhteessamme on ongelma, joka painaa minua. Se saa minut surulliseksi ja haluaisin tehdä sille jotain. Tuntuu pahalta, kun en saa ajatuksilleni vastakaikua tai ainoastaan vastauksen "en tiedä". "Miksi et edes yritä tietää?" tekee mieli kysyä..mutta vastauksena on vain hiljaisuus tai kevyt tuhina. Ja minä turhaudun lisää. Tekisi mieli taas vaan räjähtää oikein kunnolla, mutta keskellä yötä siinä ei ole mitään järkeä.

Siispä jatkan keskustelua itsekseni ja huudan lujaa. Ääntäkään ei tule ilmoille, mutta pään sisällä huuto kaikuu pitkään. Toivoisin, että joskus se huuto tavoittaisi myös sen ihmisen, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Juuri sen ihmisen, jolle se huuto on tarkoitettukin.

Lopulta kyllästyn istumaan yksin pimeässä ja möngin takaisin sänkyyn. Jatkan siellä kattoon tuijottamista ja odotan unen tuloa. Samalla se toinen ojentaa kätensä ja kauhoo minut syliin. Enkä voi mitään muuta kuin itkeä ääneti pimeässä.

Hullu kesä ja hullu vuosi

Hassua miten aina on liikaa tekemistä. Tämä heinäkuu oli kyllä jo ihan pohjanoteeraus tekemisen määrässä. Minähän en saanut kesätöitä, joten ajattelin olevani lomalla ja joskus päästin semmoisen pienen ajatuksen gradusta ja syventävistä opinnoista karkaamaan päästäni oikeaksi mietteeksi..mutta kuinkas kävikään.

Ihan kaistapäistä viuhtomista paikasta A paikkaan B koko ajan päivästä toiseen. Uudet hommat oli aivan todella kivoja ja oli hienoa päästä tekemään jotain ihan uutta uusien ihmisten kanssa, mutta voi jestas miten se vei voimia! Hullu skarppaus päällä koko ajan, ettei kukaan huomais miten uusi siinä hommassa olin. No onneksi meni kaikki hyvin, mutta huono juttu oli se, että kotikonnuille piti kirmata melkein saman tien. Eipä siinä paljoo kerinny nukkua univelkaa, kun toiset hommat painoi jo päälle. Se sentään oli jotain tuttua, mutta hirvittävän raskasta jotenkin kummallisesti. Heti ensimmäisestä päivästä tuntui, kun vetäisi semmosta tonnien painoista kivirekeä perässään ja mikään ei toimisi siitä huolimatta. Ihan tajutonta. Ja ennen kuin festivaali kerkesi alkaakaan, oli jo niin väsynyt kuin yleensä vasta pirskeiden lopussa! Ja eniten ärsyttää, että piti tavata kavereita ja oikeasti olla niiden kanssa, mutta ei edes ilennyt soittaa 15 minuutin kahvilla olon vuoksi...

Koko homma meinasi päättyä hirveään katastrofiin, kun ukkosta oli ilmassa ja jyrähteli oikein kunnolla ystävien kesken. Väsyneitä oltiin ja sen piikkiin voi paljon laittaa, mutta oli se pelottavaa. Hetken luulin jo menettäneeni yhden rakkaimmista ihmisistäni ja se tunne oli kertakaikkisen musertava. Silloin murtui meikäläisen suojaus aika pahasti, ja moni täysin tuntematon ihminen pääsi todistamaan matalaa hetkeäni...

Pelottaa vieläkin.

Nyt hommat jatkuu iloisimmissa merkeissä ja näitä teenkin mielelläni. Toisaalta aivoissa sykkii paniikki maanantain työhaastattelusta, joka mennessään loistavasti antaisi minulle mahdollisuuden aivan mielettömään työkokemukseen ja voisin hyppiä taivaalle. Jos taas tuloksena on jotain paskaa, niin masentumisen aste tulee olemaan melkoinen. Ja se takaraivossa kummitteleva tenttikin häämöttää muutaman päivän päästä..uuuaaaah.

Ihme stressi-olo jo ennen kuin syksy on edes alkanut! Hullu vuosi siis tulossa.

Mörköjä sängyn alla

Heippa taas. Kesä on täällä ja kohta se on jo ohitsekin..hullua miten tämä aika nykyään juoksee pikavauhtia niin ettei kiinni saa. Istuskelen täällä sohvalla koneen kanssa ja yritän olla mahdollisimman hiljaa, ettei yötyöläinen herää makkarissa. Antaa sen nyt nukkua niin jos se pystyis illalla muodostamaan ihan järkeviä lauseitakin:)

Oli muuten ihan mielettömän kiva juhannus! Vaikka oltiinkin molemmat niin umpiväsyneitä, että ensimmäinen yö meni itkuksi, mutta silti. Oli tosi ihana nähdä ystäviä pitkästä aikaa ja vain olla. Nykyisin sitä arvostaa mielettömästi sellaisia hetkiä, kun saa vaan olla tekemättä mitään sen erityisempää. Toisaalta tuon lauseen jälkeen en voi olla vilkaisematta kirjahyllyssäni kököttävään megakokoiseen kirjapinoon, joka huutelee sieltä syyttävästi. Juujuu, pitihän se gradu aloittaa joo..:)Mutta on tässä nyt kaikenlaista muutakin tekemistä:)

Kihlapäivä olisi ensi viikolla. Olen yrittänyt epätoivoisesti miettiä, että mitä ihmettä sitä tekisi senkin hyväksi..ihanaa olisi vaan viettää vähän aikaa kahdestaan rentoutumalla tai jotain. Kaikista tuollaisista vuosipäivistä tulee vaan ihan kamala stressi joka vuosi. Mitä ihmettä sitä tekisi tai sanoisi sen erilaisempaa, kun toisesta välittää kuitenkin mielettömästi jokaikinen päivä, kuukausi ja vuosi ja onko sillä nyt sitten merkitystä miten kauan on yhdessä oltu? Ei kai sillä päivällä nyt ole niin merkitystä, ajatus siinäkin merkitsee..Joku on oikeasti jaksanut olla kanssani jo niin monta vuotta!! Se aina välillä hämmästyttää.

Näin kaason ominaisuudessa (jep, ikuinen sellainen) ollaan morsmaikun kanssa mietitty tätä elämää ihan tosissaan. Onko tuo nyt oikeasti se kenen kanssa haluaa loppuelämän olla. Ja miksi juuri hän? Välillä säikähtää omia ajatuksiaan, "eikö kaikki olekaan hyvin", mutta ei tässä ole kysymys siitä. Kun se hetki on kokoajan lähempänä, että luvataan oikeasti elää toisen kanssa ihan koko elämä, alkaa väkisinkin miettiä asioita ihan vakavasti. Eikä silloin ole missään tapauksessa kysymys sen toisen puoliskon "huonoudesta" tai muusta vakavasta. Sitä vaan miettii elämää ja omaa paikkaansa siinä vähän vakavammin ja erilaisesta valosta. Jollakin tavalla valmistautuu tulevaan ja selvittelee ajatuksia. Mutta on se silti pelottavaa miettiä tuollaisia. Yhtäkkiä käy läpi koko elämänsä ja omat unelmat ja haaveet ja sovittelee niitä nykyhetkeen. Miettii omia vikojaan ja toisen vikoja. Ja onko ne viat sellaisia, että niiden kanssa voi elää. Omat arvot ja isot päämärät tulevat myös puntarin alle. Sopivatko ne arvot yhteen sen puolison kanssa ja ollaanko me juteltu tarpeeksi kaikesta, että oikeasti tunnemme toisemme ja sen mitä toisiltamme ja elämältä haluamme? Ne on vakavia asioita ja tärkeitä. Toisaalta tuntuu hyvältä miettiä niitä, mutta onneksi on myös joku kenelle purkaa näitä ajatuksia. Omat ajatukset kun pitäisi saada ensin selviksi sekasotkun keskeltä, jotta niitä voisi kertoa miehelle sen jälkeen. Häntä kun ei halua näillä ajatuksilla pelotella ennen kuin ne on järkevämpiä. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Uaah, sen olen kyllä huomannut, että jos elämässä on kaikki muuten hyvin, niin oma pää osaa kyllä kehitellä niitä mörköjä vaikka tyhjästä. Se on eräänlainen naisten ominaisuus ja välillä olen itse ihan järkyttävän kyllästynyt siihen. Kun osaisi vaan nauttia hetkestä ja antaa olla. Miksi ihmeessä tarvitsee tehdä niitä mörköjä sinne sängyn alle, jos ne on sieltä joskus saanut jo häädettyä? Järjetöntä.

Onko se vaan unta?

Unet on viime aikoina mietityttäny päivisin. Olen nyt muutamana aamuna heränny niin todentuntuisen unen keskeltä, että on mennyt monta tuntia ennen kuin olen ollut taas normaali oma itseni, kun en tiedä mikä on totta ja mikä ei, ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella. Viime yönä oli taas perinteinen "olen raskaana" -uni menossa ja en muista siitä mitään muuta kuin sen, että oltiin hirvittävän onnellisia ajatuksesta ja ihmettelin sitä, koska eihän mun vielä pitäny lapsia saada ja miten tämä kaikki sekoittaa elämää ja olin silti niin kauhean onnellinen:D Ja aamulla kun heräsin, niin piti heti tarkistaa, että oliko se miun maha minkä kokoinen:D

Välillä oikeasti ihmettelen alitajuntaani ja mistä se oikein vetäisee noita aiheita...me ollaan onneksi kumpikin ihmeellisen unen näkijöitä. Aamuisin vertaillaan, että kumpi näki oudompaa unta:D Minä olen vielä häviöllä, koska pari yötä sitten minä kuulemma ammuin tuon minun rakkaani ihan sumeilematta...että joopajoo..

Unet on kyllä monta kertaa olleet avuksikin. Jos on jotain todella tärkeetä mietittävää, niin ne yleensä seuraavat uniinkin. Ja silloin tulee monta kertaa ne parhaat ratkaisut. Ainakin oma äitini on hyvä esimerkki siitä, että se on ratkaissut monta arkielämän ongelmaa unissa. Meidän perheessä on totuttu siihen, että äiti tulee aamulla silmät loistaen kertomaan, että:" Nyt tiedän miten se kannattaa tehdä!". Kätevää sinänsä.

On unet kyllä pelottaviakin. Toissaöisessä unessa ei ollut mitään painajaisen aineksia, enkä missään tapauksessa pelännyt unen aikana ollenkaan. Mutta tuloksena oli kuitenkin se, että mietin ja painiskelin itseni kanssa koko eilisen päivän miettien unen tarkoitusta, ja mistä hitosta se nyt tähän ilmaantui? Kun ei sille ollut mitään syytä..Noh, onneksi se kuitenkin oli vain sitä Unta, mutta hämmentävää kylläkin.

Olen viime aikoina kuunnellut uutta Stellaa kasvavalla innolla. Vasta toisella kertaa pääsin oikeasti sisälle niihin kappaleisiin ja tajusin miten järkyttävän surullisia ja synkkiä ne biisit on. Mutta jotenkin niistä tulee silti hyvä mieli. Kummallista. Ja on muuten taidokasta ja nimenomaan KAUNISTA musiikkia. Hienoja oivalluksia ja eniten kunnioitan sitä, ettei ole tyydytty mihinkään tai tehty helpomman kautta. Ja mitä enemmän sitä kuuntelee niin sitä paremmaksi ne biisit muuttuu. Itsekin haluaisin joskus tehdä sellaista musiikkia, joka saa ihmiset ajattelemaan oikeasti. Ettei se vaan ole jotain taustamölinää, joka ei sytytä mitään kipinää tuolla sisällä.

Tähän voisi tietysti kommentoida, että kunhan nyt tässä tilanteessa saisi tehdä edes jotain musiikkia...Aika köyhältä tuntuu elämä, kun ei ole mitään musiikillista säpinää menossa. Ja sitä laulamista..sitä kaipaan niin paljon, että sattuu. En oikeasti muista, milloin viimeksi olisin laulanut ihan oikeasti jossain ihmisille..sekin tuntuu jo ihan unelta.