Kotona taas

Palattiin jokunen päivä sitten anoppilasta (rakas veljentyttö oli kysynyt, että miten myö oikein päästään kotiin sieltä maan alta = Pohjanmaalta, mutta  hyvin päästiin) ja nyt on taas pitänyt totuttautua normaaliin elämään ilman innokkaita isovanhempia. Oli kiva reissu ja muksu jaksoi hyvin. Nukkui suurimman osan ajasta autossa ja päästiin parilla pysähdyksellä perille. Ei jäänyt reissusta traumoja, vaikka etukäteen kammotti.

Jestas miten tuntui ihan lomalta, kun oli ruoka aina valmiina pöydässä ja koko ajan muksulle joku viihdyttäjä paikalla. Neuloin vaan onnellisena joululahjoja ja hyrisin tyytyväisyydestä. Muksullakin tuntui olevan kivaa, kun oli juttuseuraa. Meidän muru rupesi nimittäin reissussa juttelemaan ihan kunnolla. Ja piti sitä muorille ja faarille näyttää mallia, että mitenkä mahalta käännytään selälleen hupsista vaan :). Pohjanmaalla on siis muksulla muori ja faari ja täällä meillä mummo ja ukki. Ei mene sekaisin.

Reissussa saatiin otettua isomuorin kanssa neljästä sukupolvesta kuva, tuli hyvä mieli siitäkin ja isomuorikin oli innoissaan. Harmi, että isofaari on niin huonossa kunnossa sairaalassa, että odotetaan surullista viestiä joka päivä ja ei voitu mennä katsomaan ollenkaan, kun oli tartuntavaarat olemassa. Paha mieli miehen puolesta, että jos se suruviesti nyt tulee, niin ei päästy faaria katsomaan ollenkaan, mutta lähetettiin me kuvia sinne, joten on se nappulan nähnyt edes kuvien kautta.

Miekkonen meni sitten töihin alkuviikosta taas ja olipahan herätys arkeen se yksinään hengailu koko päivän. Vaikka sikäli muksun kanssa on jo aika vakiintuneet aikataulut jo. Unta se vetäisee kaaliin yöllä sen 8-10 tuntia, riippuu päivästä ja siis ilman heräilyjä, mikä on ihan käsittämätöntä edelleen. Ja nyt on opeteltu jo muutaman tunnin päiväunillekin ulkona. Jee. Sit äitikin jaksaa seurustella ihan eri tavalla ne hereilläoloajat, kun tulee vähän omaakin aikaa päivällä unien aikaan. Sekin ihanuus on nähty, että muksu on alkanut itkemään, kun ei ole telkkaria nähnyt kunnolla. Ai miten niin meillä muka on telkkari auki ihan liikaa???? Ei suinkaan. Mitään en myönnä.

Ensi viikosta tulee hyvin mielenkiintoinen, kun mies ilmoitti olevansa toisella puolella Suomea koulutuksessa tiistaista perjantaihin. Aha. Kääk, ekaa kertaa monta päivää yksin muksun kanssa. Kääk. Joten olen innokas kyläilijä ensi viikolla, tiedoksi! :)

Joulukin aiheuttaa täällä stressiä normaaliin tapaan. Pitäisi tietää, että missä ollaan ja milloin ja joululahjoista en edes aloita. Ihan pikkaisen on taas lista pidentynyt tämän vuoden mittaan :) Vaikka anopin kanssa käytiinkin Suomen suurimmassa lankakaupassa (ja seottiin siellä ihan täysin), niin saa puikot huitoa vähän aikaa, jos meinaan kaiken valmiiksi saada. Ja kun pikkuisen tuo minityyppi aina vähän keskeyttää sopivassa kohdin, niin edistystä ei tapahdu ihan sitä vauhtia mitä pitäisi. Mutta kyllä minä jotain valmiiksikin saan!

Muutaman viikon päästä olisi tarkoitus lähteä ekaa kertaa miehen kanssa rimpsalle, kun on miehen työpaikan pikkujoulut. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, kun mummo lupasi vahtia muksua, mutta en tiedä miten se käytännössä onnistuu, kun ei jaksettaisi yhden illan takia viedä muksua mummolaan asti. Noh, varasuunnitelma Ö on olemassa, onnea vaan rakkaalle veljelle, mutta häntä on varoitettu.

Tulipahan taas sekalaista tekstiä, mutta tällaiset kuulumiset meiltä tällä kertaa.

Muksu

Tänään täyttää 2 kuukautta meidän perheen uusin tulokas. Ja kyseessä siis ei tosiaan ole kissa, vaikka hirvittävä kissavauva-kuume onkin tällä hetkellä menossa... 

Mikä on sitten ollut erilaista tuommoisen ihmislapsen kanssa? No, ihan kaikki.

Viimeksi eilen nauroin, että raskaana oleminen ilmeisesti sopi minulle, verenpaineet ei ole ikinä olleet niin hyvät, painoa ei tullut ylimääräistä, mielialat oli aika seesteiset (tai miehen mielestä ainakin olin hämmentävän hyvällä tuulella), synnytyskin oli tosi nopea ensimmäiseksi kerraksi ym. Siitä huolimatta tämä vauva-arki on yllättänyt todella. Tänään tosin maailma näyttää huomattavasti valoisammalta, koska yhtäjaksoista unta tuli viime yönä 7 tuntia. Huh, muksu nukkui siis 8,5 tuntia putkeen ja voi sitä juhlaa, kun katsoin muksun kitistessä kelloon ja se näytti puoli seitsemää!! Muutama viime yö on ollut tällaista ja pieni orastava toivonkipinä on hyvin nukkumisesta olemassa, mutta ehkä ei kannata vielä juhlia..

Muuten on huomattavissa pientä ahdistuneisuutta yksin kotona möllöttämiseen. Tällä viikolla olenkin joka päivä lähtenyt johonkin, mutta selkeästi tulee vinguttua miehelle heti, jos se jättää meidät tänne yksin vapaapäivinään. Toisaalta kyllähän hänellekin kuuluu se oma aika ja voin sanoa, että mies on ottanut niin ison roolin vauvan kanssa, että en voi parempaa toivoa, mutta silti jotain tekemistä kaipaisi näköjään ja pientä mökkihöperyyttä on havaittavissa. Muksunkin kanssa pitäisi kyllä viipottaa siellä sun täällä, että tyyppi oppisi siihen. Katselin kateellisena rakkaan ystäväni blogia oman muksun tekemisistä, nehän oli käyny vaikka missä jo patikoimisesta lähtien! Pitäisi siis vaan uskaltaa enemmän ulos ja luottaa siihen, että ehkä se vauvan itku ei ole hirvein asia maailmassa (vaikka se itsestä välillä siltä tuntuu) ja että hommat hoituu jollakin tavalla siitä huolimatta.

Ollaan me nähty toki myös täällä kotona jo sellainen tilanne, että mies joutui tulemaan kesken työpäivän käymään kotona, kun hysteerisesti itkevä nainen soittaa ja taustalla kuuluu karmea vauvan huuto. Jesjesjes, sinä päivänä ja siinä tilanteessa tuli mun jaksamisen rajat vastaan ja miehen kotivisiitti (n. 15 min.) auttoi jaksamaan.

Mutta vaikka kaikkea uutta on pitänyt opetella ja silti on semmoinen olo välillä, että eihän tästä tule yhtään mitään, niin on tuo otus hirveän rakas. Hassua nähdä miten se muistuttaa tuota omaa rakasta miestä ihan tosi paljon ja miten iloiseksi se pieni hymykin voi tehdä, kun se hymyillään juuri minulle. Ja miten hassuja ilmeitä siltä löytyy, varsinkin kun hassu äiti lauleskelee kummia lauluja, ja muksu koettaa olla kannustavan näköinen :). On se meidän oma rakas Pötikkä.

Kömpelöä ja sekavaa

Olen taas ollut viime aikoina maailman kömpelöin. Miten voikaan kaikki pöydät ja tuolit ym. olla tiellä koko ajan? Ei ihme, että mustelmia löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista, enkä muista yleensä ikinä, että mistä ne ovat tulleet. Saa taas mies vaan pyöritellä silmiään ja päätään minulle..

Olen viime päivät huomannut hautautuvani vaan kotiin. Mies aloitti kesäloman jälkeen työt ja se näkyy meikäläisen arjessa välittömästi. Nukkumaan en tajua mennä yksin, illat pitenee, aamut venyy ja huomaan möllöttäväni yöpaidassa sohvalla vielä iltapäivällä. No, sikäli äitiyslomalla kai sekin on sallittua, mutta pitäisi kyllä nukkua enemmän. Vielä kun se on mahdollista. Syöminen on mennyt myös ihan järjettömäksi, tai lähinnä se, että pitäisi syödä jotain järkevää, eikä vaan napostella kaapista sitä mitä sattuu löytymään. Kävin tänään neuvolassa ja vaikka olen vielä alle sen painon, mitä olin raskaaksi tullessani, niin edelliseen kertaan oli painoa tullut...tai no, varmaan riippuu mihin verrataan, mut kun olen tottunut ihan johonkin muuhun, niin se hätkäytti. Ja varsinkin, kun tiedän että se johtuu siitä suklaasta mitä olen syönyt. JA mikä kamalinta, tiedän sen, että muksu mahassa toteaa "oujee, miepä kasvan sitten kauheaksi monsteriksi, onnea vaan synnytykseen".

Ääääh, tulkaa siis hakemaan mut pois täältä kävelylle vaikka? Viekää mut pois telkkarin ja suklaan luota.

Muutenkin mietityttää kauheasti kaikki. Nyt on kaikki ne vauvat lähipiirissä syntyneet mitä pitikin ja minä olen väkisinkin seuraava. Huh. Ja neuvolassakin ne kauheasti kyselee, että olenko miettinyt sitä ja tätä ja mie vaan katson sitä tätiä silmät teelautasina, että "ööö, oisko pitänyt?". Eli en ole miettinyt rentoutumisharjoituksia (siis öö, mitä mun pitäis kotona tehdä? Mistä minä tiedän miten voin rentoutua tilanteessa, joka tulee olemaan maailman pelottavin ja uusin kokemus ikinä? Kysyttäessä mumisin sille jotain musiikista ja sen auttamisesta ja täti vaan kysyi lisää, että ajattelinko vain kuunnella vai tuottaa musiikkia itse. Ööh, konserttiako mun pitäis ruveta siellä pitämään?? Apua.) tai miten olen ajatellut mahdollista suhtautumista kipuun ja sen lievitykseen itse (öö, yritän miettiä jotain muuta tai sit vaan huudan miehelle?), siis mikä ponnistaminen ja harjoittelu (siis pitääkö sitäkin harjoitella kotona???) ja monta muuta... Se täti varmaan ajattelee, että olen ihan toivoton tapaus.

Pakkasin sen saakutin laukun tässä yksi päivä ja kirjoitin sen listan kaikista niistä miljoonista lääkeallergioista, jotka tuo oikein kivan pikku vivahteen ja jännistysmomentin tuohonkin koitokseen. Juu. En sitä halua edes nyt ajatella.

Tänään neuvolantäti kyseli, että mitenkäs mun mies, ajattelenko minä miten paljon sitä, että pääseekö hän kesken töiden miten paikalle ja olenko suunnitellut, että kenelle soitan, jos mies on vaikka jossain maakunnan toisella puolella keskellä yötä, kun kivut alkaa ja jotain pitäisi tehdä ja olen ihan yksin. Ja että ilmeisesti taidan olla sen ajatuksen kanssa ihan ok. No tuota joo, nyt kun otit tuon asian puheeksi, niin ehkä sitäkin pitäisi miettiä...

Tässä kirjoittaessani huomaan, että olen luullut olevani ajatuksieni kanssa aika okei, mutta se paniikki taitaakin olla ihan oven takana...

Rentoa

Ihanat ystävät antoi meille lahjakortin rentoutumaan. Käytiin siis miehen kanssa lillumassa vähän Spa-tunnelmissa + syötiin pitkästi ja hyvin ja nukuttiin kuin possut. Minun nukkuminen on kyllä vähän sitä ja tätä, mutta yritys oli hyvä :). Oli mukavaa, vaikka hämmentävää sinänsä, kun tunnelma oli sellainen "nyt viimeistä kertaa ihan kahdestaan" sekoitettuna pieneen "päästäänköhän me koskaan enää mihinkään" -epätoivoon.

Ehkä pitää luottaa siihen, että mummot on tarpeeksi innokkaita hoitajia, että oikeesti voidaan joskus kahdestaankin mennä. Siitä pitäisi vaan muistaa pitää kiinni, että ottaisi sitä aikaa itselle ja parisuhteellekin. Se tässä "projektissa" kuitenkin meikäläistä ainakin on eniten pelottanut, että miten meidän kahden käy. Ihan sama mitä muuta tapahtuu, mutta tuota elämäni miestä minä en halua menettää.

Toisaalta pitäisi hankkia sitä rentoa fiilistä jostakin ja raahata sitä muksua mukana vähän sinne sun tänne. Oppisi sekin kulkemaan mukana tilanteesta toiseen. Aina välillä on toki huonojakin päiviä, niinhän meillä kaikilla, mutta olisi hienoa, jos nappula pystyisi kulkemaan mukana menossa ilman suurempia ongelmia ja siinä on mun mielestä enemmän kyse nimenomaan siitä, että kuinka paljon jaksaa sitä penskaa mukana kuljettaa, ettei jää vaan kotia itkemään.

Eilen oltiin syömässä ja nauratti viereisen pöydän perhe. Siinä oli äidin ja isän lisäksi kaksi poikaa, joista toinen oli ehkä noin 2-vuotias ja toinen noin 5-vuotias. Se 5-vuotias oli melkoinen tapaus. Jutteli tarjoilijan kanssa niitä näitä ja kyseli ihan kaikkea ja oli hirveän kiinnostunut ihan kaikesta. Siinä vaiheessa kun perhe poistui paikalta, niin viimeisenä se yritti kaupata pikkuveljeään tarjoilijan avuksi loppuillaksi tiskaamaan :). Vähän revettiin miehen kanssa.

Mutta uutta elämää odotellessa lähinnä minun päivät tällä hetkellä sujuvat. Jotenkin hämmentävääkin, että tilanne voi olla ns. päällä ihan päivänä minä tahansa. Sen huomaa myös jo anopin "jokojoko" -puheluista...

Huomenna menen kampaajalla käymään hakemaan vähän piristystä tukkaan. Saa nähdä mitä se taas kirjaimellisesti mun pään menoksi keksii.

Yksi asia on varma. Ei ole muuten ikävä töihin YHTÄÄN. Hyi että, menee kylmät väreet pelkästä ajatuksesta. Nautin ihan suunnattomasti kotona olemisesta. Ainakin vielä tällä hetkellä :).

Viime yönä

..näin ensimmäisen uneni synnyttämisestä.

Unessa olin samassa tilanteessa kuin nyt eli periaatteessa lapsi voisi syntyä, mutta olisi hyvä, että se olisi tuolla suojassa vielä muutaman viikon. En ollut valmistautunut mihinkään synnyttämiseen liittyvään mitenkään ja se koko homma ja lähtö tuli ihan yllärinä. Mies oli töissä ja jouduin menemään yksin sairaalaan. Siellä minulle sanottiin, että lepäilet nyt tässä vaan ja katsotaan sitten kun homma lähtee etenemään.

Minut laitettiin samaan synnytyshuoneeseen, missä kävimme pari viikkoa sitten tutustumassa. Olin siellä ihan orpona, koska ei ollut mitään tavaroita mukana. Soitin miehelle hädissäni, että täällä nyt ollaan ja missä olet. Samaan aikaan, kun olin puhelimessa, huoneeseen roijattiin vanhoja mummoja sängyissä. Jäin sitä ihmettelemään, että mitäs nyt, koska olin luullut, että saisin olla siellä huoneessa ihan yksin ja rauhassa. Hoitaja sitten selitti, että koska sairaalassa on niin täyttä ja minä olen vain lepäilemässä ja varsinainen synnytys on vasta edessä päin, niin ei kai haittaa, jos nämä mummotkin tuodaan tänne samaan huoneeseen lepäilemään...yritin sitten puhelimessa miehelle selittää, että tule nyt ihmeessä tänne, kun olen ihan yksin ja mummojakin on huone täynnä :) Samalla yritin selittää, että mitä kaikkea tavaraa hänen pitäisi ottaa mukaan, koska en tosiaan ollut pakannut mitään synnytystä varten edes laukkuun.

Veikkaan, että uni tuli mieleeni siksi, että eilen neuvolassa terveydenhoitaja jutteli siitä, että nyt jos menisin synnyttämään, ei sitä yritettäisi enää estää vaan vauva voisi jo tulla. Heräsin kuitenkin unesta vähän hämilläni ja rupesin laittamaan lapsen huonetta kuntoon...jos tänään pesisin vähän vaatteita ja tavaroita ja vaikka miettisin sitä kassiakin jo valmiiksi ;).

LOMA

Tästä se alkaa.

Loma.

Ensin sillä on etuliitteenä KESÄ ja sen jälkeen jotain ihan muuta. Jo tätä on odotettukin. Vielä vaan ei oikein uppoa tuonne tajuntaan asti :). Ja lupaan, että yritän tätäkin päivittää vähän useammin. Ajatuksia päässä on aika paljon. Johonkin varmaan nekin pitäisi purkaa.

Hyvää juhannusta!

Tästä se elämä muuttuu.

Jump, jump

Siellä se Tyyppi sanoi meille jump, jump, jump, jump, jump, jump, jump.

Miehen ilme on se, joka jäi kaikista parhaiten mieleen, näytti jotenkin kauhean hämmentyneeltä ja iloiselta.

Eipä tähän osaa oikein muuta sanoa.

Joulua

Eräs ystäväni totesi minulle eräänä päivänä, että olen kuulemma suurimpia jouluihmisiä, mitä hän tietää. Kyllä, oli siinä täysin oikeassa. Nytkin teen miehen hulluksi kuuntelemalla täysillä joululauluja ja jammailen ympäri kotia. Huomautin hänelle, että en sentään kuuntele joululauluja juhannuksen aikaan, vaan ihan tälleen jouluna, joten eiköhän se minulle suotane.

Tämän joulun hitti on Michael Bublé.....

Vielä olisi huominen päivä ja sitten puolitoista viikkoa lomaa! Edellinen loma olikin heinäkuussa, ja siitäkin puolet tein rockfestivaalia. Että johan tuo oli aikakin. Oon aika kärkkäästi kommentoinut työpaikalla takaisin, kun siellä on kyselty, että "no millonkas sinä sitten töihin tulet" sellaisella äänensävyllä, että onpas liian pitkä vapaa, että "todellakin vasta ensi vuonna tulen ja olen lomani kyllä ansainnut". Huomenna ihan mahtava fiilis, kun töiden jälkeen lähdetään ajamaan kattien kanssa kohti anoppilaa ja ei tarvi miettiä enää mitään. Ja yritän olla ajattelematta sitä, miten nopeasti tuokin loma menee.

Joulu on minulle rauhaa, hiljaisuutta, toisaalta kälätystä perheen kanssa, syömistä, oma mies, kynttilöitä, lunta, valoa, pimeyttä, hyvä kirja ja ihan vaan nauttimista läheisten seurasta ja rauhasta. Tässä joulussa on myös oma erityispiirteensä, mutta siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Paha mieli.

Tänään tunsin itseni melkeinpä alastomaksi. Naapuri oli löytänyt meidän postia revittynä maasta lumihangesta ihan tuolta kadun päästä ja ottanut sieltä talteen. Yhdessä kirjeessä oli ollut cd-levy mukana (kävi ilmi kirjeen tekstistä) ja sitä levyä ei näkynyt missään. Sen oli joku toope siis vienyt. Nyt on sellainen olo, että mitä muuta siellä oli, mitä on viety ja revitty ja luettu...tuntuu pahalta. Ja mietityttää tietysti se, että oliko se vaan sattuma vai oliko se tarkoitettu meille. Huomenna saa mies mennä ostamaan lukittavan postilaatikon. Ei se silti tähän auta, eikä tuo mulle mielenrauhaa takaisin. Se on lintukoto näköjään kaukana täältäkin...

Kurkela

Käytiin muuten ihanien ystävien kanssa kuutelemassa Johanna Kurkelaa pari päivää sitten. Oli pitkästä aikaa sellainen keikka, että tuli elettyä täysillä mukana. Itkettyä ja naurettua ja varsinkin itkettyä. Tämä biisi oli niitä, jotka jotenkin kolahti ja tuntui kuunnellessa ihan siltä kuin sydän pakahtuisi.

Jossain metsäin takana aavat aukeaa.

Kalalokit kiertelevät vanhaa majakkaa.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Siellä laivan kannella sut viime kerran näin.

Sanoit metsän ahdistavan uuden etsijää.

Saamattomat nahjukset vain lumen seuraan jää.

Tiesit maailman voittavasi, kunhan yrität.

Näivettyköön juurilleen tääl metsäpitäjät.

-----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait. 

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait. 

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin. 

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Joskus ehkä muistat vielä maata metsien.

Muistat pilvet valkopurjeet yllä järvien.

Muistat miten kuikka huusi illan ikävään,

pajulinnun hento laulu häipyi hämärään.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi,

lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi.

Oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan.

Sen maailman juhlapöydissäkin joudut muistamaan.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Vieläkin sua odotan, oi rakas ystäväin.

säv. ja sov. Tomi Aholainen

san. Heikki Kerkelä

Johanna Kurkela - Jossain metsäin takana

Mietteitä

Se on hassua, miten sitä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja mitä tapahtuu vaikka parinkin vuoden päästä. Viime aikoina olen miettinyt omaa elämääni paljon ja varsinkin sitä, että mitä elämältäni oikein haluan ja millaisen tulevaisuuden haluaisin. Onko niitä sellaisia unelmia olemassa, joiden eteen tekisin mitä vaan, vai onko minulla unelmia lainkaan?

Toisaalta tulee mietittyä sellaisiakin ajatuksia ja asioita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan miettivänsä vielä pari vuotta sitten.

Jotenkin minua pelottaa ajatus siitä, että tässäkö se nyt on tämä elämä. Tällaistako se nyt on, eikä mitään muuta ole tiedossa? Ei sillä, miehen kanssa menee tosi hyvin, meillä on mukavaa yhdessä. Lähinnä olen jotenkin tylsistynyt työhön ja siihen, etten oikein tiedä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Vai olenko minä vaan ihan kauhea ihminen, enkä osaa olla onnellinen niistä asioista, mitä minulla on tällä hetkellä? 

Kaipaisin ehkä jonkinlaista paussia ja aikalisää tästä kaikesta, jotta saisi lisää miettimisaikaa. Pelottaa se, että tyydyn vain tähän ja muutaman kymmenen vuoden päästä totean, että on jo myöhäistä tehdä asioita toisin. Toisaalta tuntuu, että puuttuu se viimeinen rohkeus toteuttaa asioita ja niitä unelmia. Toisaalta tuntuu myös siltä, että on jotenkin hukassa niiden unelmien suhteen, ei uskalla unelmoida eikä tiedä mitä unelmoisi. Semmoinen hiljaa hiipivä paniikki on iskemässä. Munhan piti tehdä elämässäni vaikka mitä, missä se ihminen on nyt!!!!

Olen elossa

Kyllä vaan, olen täällä edelleen. On vaan koko elämä keskittynyt uuden työn oppimiseen ja hengissä pysymiseen, joten sen vuoksi on ollut vähän hiljaista "viime aikoina". Vihdoin olen päässyt siihen vaiheeseen, etten ihan joka ilta itke ajatusta aamulla töihin menemisestä ja joskus menee jopa ihan viikko ilman itkuja. Jee!

Tulipahan taas todettua, että en ole mitä ilmeisimmin maailman paras ihminen ottamaan vastaan uusia asioita ja tottumaan niihin helposti. Kaikki pitäisi aina osata nyt ja heti, joten se vaikeuttaa omaa jaksamista aika paljon. Myös mielialat on vaihdellu niin paljon jo yhden päivän aikana, että jos en paremmin tietäisi, niin luulisin olevani raskaana. Ja tämä suhteellisen ahdistava kokemus uuden työn aloittamisesta sai entistä enemmän miettimään kauhulla sitäkin vaihtoehtoa, koska jos olen aina näin hirvittävän mukautuvainen uusien asioiden edessä, niin ehkä kannattaa ne lapsi-mietinnät haudata heti.

Mutta joo, sain siis töitä muutama kuukausi sitten ja ensi viikolla menee jo koeaika umpeen. Suurin ahdistus on tullut työasiassa siitä, että mun pitäis olla hirveän iloinen tilanteestani ja toisaalta olenkin, mutta silti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Hurjaa on ollut ja useana päivänä olen tuntenut itseni NIIIIN pieneksi. Äidiltäkin piti ihan kysellä, että "olenko minä aina ollut tämmöinen?" Ja sieltä tuli vastaus että "kyllä". Pienenä olin kuulemma itkenyt lohduttomasti, kun muskariin tuli uusi täti ja pelkäsin, ettei se tykkää minusta. Voi elämä.

Totutellessa on mennyt ja voin sanoa suoraan, etten tiedä vieläkään, että mikä minusta tulee isona. Jos joku tietää, niin otan vinkkejä vastaan ilolla.

Kevääseen ja kesään on kuulunut myös uuden kummipojan syntymä, ihanan ystävän ihanat häät ja monta muuta juhlaa. Elokuulle asti piti mennä, että tuli ensimmäinen viikonloppu ilman sen kummempaa ohjelmaa, joten vauhtia on piisannut. Ehkä sitä vihdoin ois aikaa jopa käydä katsomassa sitä uutta kummipoikaa, ennen kuin hän alkaa kävellä ja menee rippikouluun. Toisaalta mukava ois nähdä sitä vanhempaakin kummipoikaa, joka kyllä jo kävelee, mutta toivottavasti ei vielä ole menossa rippikouluun :). Mökkeilemään piti tänä kesänä keretä, mutta saa nähdä.

Mukavaa on se, että miekkosen kanssa en muista näin seesteistä aikaa meillä olleen koskaan. Möllötellään vaan ja kupsotetaan kainalossa. Opin tästä elämästä sentään jotain. Tykkään.

Tauti osa 2.

Viimeiset kaksi viikkoa voisi tiivistää jotensakin näin:

Mitä uskotte, että tapahtuu, kun yhdistää keuhkoputken tulehduksen, elämäni ensimmäisen korvatulehduksen (!!!!) ja poskiontelotulehduksen? Ei mitään kauhean kivaa.

Siihen soppaan kun lisätään antibiootti 1 (aiheutti rytmihäiriöitä), antibiootti 2 (aiheutti näppylöitä/punaisia pilkkuja naamaan) ja antibiootti 3:sen (joka toistaiseksi ei ole VIELÄ aiheuttanut mitään, katsellaan) ja sitten karmeen kasan suht jytäköitäkin särkylääkkeitä tuon korvan takia, niin meininkiä voi kuvata melkoiseksi.

Pieni toive: olisi mukavaa olla terve taas.

On tässä päivässä jotain mukavaakin. Minusta tulee ihan pian miljoonannen kerran täti, kun ystävä on jo sairaalassa ja vauvaa odotellaan maailmaan. Iik, puhelinta vahtaan höpelönä :).

Veljet ja siskot

Minähän tunnetusti olen ottanut isosiskon roolin jo aikoinaan melkoisen vakavasti ja kaikki isosiskot tietää, että ei se lähde ikinä pois päältä, vaikka se veli olisi jo aikuinen.

Nyt oon viimeiset viikot huoli painanut vähän siskoa taas. Veljellä on menossa isoja elämänmuutoksia, joista se varmaan itsekään ei oikein tiedä vielä, että mitä tekisi. Veli on joutunut miettimään joitakin asioita täysin uusiksi ja se sinänsä on ihan hyvä homma ja tämä sisko täällä tsemppaa kyllä kovasti. Toisaalta siskoa myös vähän pelottaa, että muistaahan veli hoitaa kaikki hommansa kunnolla kaikkea uutta odotellessa, ettei sitten petykään pahasti, jos uudet tuulet ei toteudukaan. Tämä sisko on myös huolissaan siitä, että muistaahan veli pitää huolta myös perheestä ja läheisistä siinä samalla, ettei ne katoa matkalle siinä uusien tuulien mukana. Tämän siskon on toisaalta  hirmu vaikeeta mennä puhumaan sille ihanalle veljelleen, ettei se luule, että mie vaan nalkutan ja yritän pomottaa ja päteä. Tämän isosiskon tarkoitus ei ole tehdä niin, vaikka se veli saattaa niin luulla. Tämä sisko on hirmuisen iloinen omasta rakkaasta veljestään ja karmean ylpeä monesta asiasta, mitä tämä veli on tehnyt ja tulee tekemään. Tämän siskon mielestä veli on ollut urhea ja isompi ihminen monessa asiassa, kuin tämä sisko olisi ikinä pystynyt olemaan. Tämä sisko haluaa olla kannustava ja tsempata myös silloin, vaikka veljestä tuntuisi siltä, että mikään ei onnistu. Tämä sisko toisaalta haluaa muistuttaa myös niistä velvoitteista ja ikävistä asioista. Koska niitäkään ei voi unohtaa. Jos tekisi ne ikävätkin asiat kuntoon, niin sitten voisi nauttia paljon enemmän niistä uusista kivoista asioista, näin tämä sisko ajattelee.

Monen mielestä tämä sisko hössöttää liikaa ja voisi antaa välillä vaan olla. Mutta ei siskona olemista voi lopettaa, koska siskot on tehty sitä varten, että ne pitää huolta ja antaa välillä neuvoja, vaikkei veli niitä haluisi kuullakaan. Kaikesta huolimatta tämä isosisko rakastaa veljeään hirmuisesti joka ikinen päivä.

Tauti

Sehän mun piti sanoa tuosta taudista, että tuli muuten tehtyä taas perinteiset. Sain torstaina varmuuden vuoksi syötäväksi antibiootti-kuurin ja se jäi sitten siihen yhteen pilleriin se kuuri. Torstai-iltana tuli nimittäin semmoinen olo, että juu ei toiste tätä kiitos. Mie olen aika varma siitä, että mulla oli jotain rytmihäiriöitä. En tiedä tietty varmaksi, koska ei oo semmoisia kauheemmin ollu, mutta jestas, että oli huono olo. Ei silleen oksettanu, mutta oli tosi huono olla ja puristi tuosta rinnasta ja tuntui tosi oudolle. Siinä lääkkeen teksteissä luki, että ei suositella semmoisille ihmisille, joilla on jotain sydänjuttuja, koska voi aiheuttaa muutoksia EKG (wtf) -käyrissä tai jossain (jes, huomatkaa suuri asian hallitseminen). Ei muuten oo pitkään aikaan pelottanu niin paljo mennä nukkumaan, ku sillon torstaina, kun ei oikein uskaltanu nukkua, kun ei tienny herääkö enää. Että joo, jäi ottamatta se kuuri.

Nyt sitten toivotaan, että meniskö tämä ohi vai pitääkö lähteä taas kokeilemaan uutta. Nytkin tuo lääke oli joku harvinainen, koska oon niin paljon allerginen, ettei tiedä mitä voin syödä. Jes. Kukkarossa on lista siitä, että mistä lääkkeistä mulle on tullu jotain. On siellä listalla yksi semmoinenkin lääke, mitä olen VOINUT syödä. Harvinaisuus sinänsä, niin oli pakko laittaa ylös :). Mutta joo, oli pelottavaa ja ei tämä sairastaminen kauheen mukavaa ole varsinkaan näiden allergioiden kanssa. Aina saa pelätä, kun pistää lääkettä suuhunsa, että "mitähän tästä nyt sitten tulee". No, maanantaina on pakko raahautua töihin oli kunto mikä hyvänsä. Onneksi kuumetta ei ole enää, tämä yskä / hengitys on vaan aika kamala. Pittää sitten katsella, jos ei rupea ohi menemään, että mitä tehdään, ei tässä keuhkoputken tulehduksen lisäksi mitään keuhkokuumetta enää kaipailla. Toisaalta sitten pääsisi kyllä sairaalaan arpomaan niiden lääkkeiden kanssa.

Kevättä kohti

Olen ollut nyt viikon sairaana kotona kissojen kanssa ja jestas miten tekisi mieli tavata ihmisiä ja lähteä hommiin. Tylsää tämä möllöttäminen pitemmän päälle. Ulkona on ollut vielä niin järkyttävän hyvä ilma, että ihan ärsyttää tämä makaaminen. Sairastaminen tuli muutenkin vähän kökköön vaiheeseen, kun just olin saanut itseäni niskasta kiinni ja aloitettua uutta elämää ja asennetta. Noh, jospa se tästä taas. Pitäkää peukkuja.

Edelliseen postaukseen vastauksena, sain sen työpaikan kesäksi. Ensi viikolla odottelen viestiä siitä, että milloin varsinaisesti aloitan. Odotan kyllä tosi mielenkiinnolla, mutta toisaalta pelottaa myös aika tavalla. Minun pitäisi siellä osata vaikka mitä!

Samalla teen hullua listaa siitä, mitä sitä ennen pitäisi hoitaa kuntoon:

• vaatevarasto -> on pakko käydä jollakin puvustusneuvoja-tyypillä, ei tule muuten mitään. Kaappiin pitäisi saada kasa siistejä vaatteita, jotka ovat mukavia päällä, mutta tosi siistejä ja asiallisia ja vielä KESÄKSI. Minä kun tunnetusti rakastan kesän kuumuutta, not.
• Uudet kengät (voi harmi mikä tehtävä)
• Uusi laukku, siihen on mahduttava läppäri ja sen on oltava siisti, mutta kiva (ainiin, pitäiskö mulla olla se läppärikin?)
• Uusi auto, meille pitäisi siis hommata toinen auto miehelle, se voi olla mallia romu, kunhan se kulkee kesän
• Kampaajalle pitää varata aika ennen töiden aloitusta
• Pitäis varmaan keritä katsoa noita asioita läpi ja valmistautua siihen hommaan jotenkin

Että joo. Mun eka palkka (enkä muuten ees tiijä saanko minkälaista palkkaa, ihan sama suoraan sanottuna) meni sitten varmaan jo siinä ja enemmänkin. Ja kesältä piti saada jotain säästöön? Ai miten? Ja opintolainaakin suunnittelin maksavani vähän pois. Huh. Nyt sitten toivotaan, että mie pärjään tuolla jotenkin ja tekisin hyvän vaikutuksen ja ehkä saisin sitä kautta töitä myös syksyksi edes jostain?!!!

Ainiin ja auto on ainakin TOISTAISEKSI toiminut. Sais luvan lopettaa ne teini-iän kiukkuilut ja kasvaa aikuiseksi ja toimia. Sitä minä ihan pienesti vain toivon.

Ja sit jännitetään kauheesti, että milloin ihanalle ystävälle syntyy vaavi. Täti on täällä täpinöissä :). Semmoista kevättä minulla. Ainiin ja kohta alkaa taas kauhee stressaaminen noista saamarin pihahommista. Voi ei.

Päivitystä

Tässä pikapäivitys kuulumisiin, kirjoittelen paremmin lisää, kun kerkeen:

• Töissä menee ihan ok, saan tehdä siellä jo tosi itsenäisesti hommia ja ilmeisesti ovat suht tyytyväisiä. 
• Kävin parissa työhaastattelussa tällä viikolla. Molemmista jäi hyvät fiilikset. Toisen osalta lupasivat ilmoitella ensi viikon keskiviikkona ja toisen osalta lähiaikoina. Sain hyvää palautetta hakemuksestani (oho) ja itsestäni. Tuli siis tosi hyvät fiilikset. Tiistain haastattelu oli sikäli jees, että ilmiselvästi mut haluttaisi ottaa, mutta toisaalta se työ oli vain osa-aikaista. Eli odotan ensi viikolle maanantain haastattelun tuloksia (töitä ois touko-elokuu ja mahdollisuus saada jalka oven väliin) ja mietitään sitten. Yritän olla innostumatta liikaa.
• Kissat on ihania muruja. Hassun sähkösiä kutjakkeita koko ajan, niin hassun näköisiä karvoineen, että ei niille voi kun nauraa.
• Ja nauramista kaivataan, koska se saamarin auto on edelleen sökö. Sitä on nyt korjattu 2 kuukautta eikä kukaan siltikään tunnu saavan sitä kuntoon. Rahaa on palanu tuhansia euroja siihen korjaukseen ja ei muuten naurata. Että joo. Ensi viikolla se menee nyt sitten taas huoltoon (eikä tod. muuten hirvittävään merkkihuolto-firmaan enää ikinä, ainiin se reklamaatio on vieläkin tekemättä) ja katsotaan nyt, että löytyisikö ihminen, joka osaa tehdä sille jotain. Nyt se makaa tuolla autotallissa osat levällään ajokiellossa. Jee. Kaveri lähti just viemään miestä töihin (kiitoskiitoskiitos ihanista ystävistä) ja veljeni kuskaa meitä huomenna. Ensi viikkoa en uskalla ajatellakaan.
• Mies on aika hajalla tuon auton suhteen ja se pelottaa minua.
• Kuntoilu on ihan jäissä, koska kaikki aikataulut menee koko ajan uusiksi. Tällä hetkellä mietityttää se, että miten myö päästään töihin ja siinä kohti vesijumppaan meno ei ole se prioriteetti nro 1. Harmittaa kyllä.
• Hääpäivä oli ja meni. Oli tosi kiva viikonloppu ja möllötettiin miehen kanssa toistemme kainaloissa (ja autokin yritti huijata ja toimi sen ajan). Oli tosi kivaa ja kyllä minä sitä miekkostani hirmusti rakastan.
• Toivoisin vaan, että meidänkin tuuri kääntyisi joskus auton, töiden ym. suhteen.

Ei mulla muuta.

Joulu

Joulukin oli ja meni. Hämmentävää, miten aika taas kuluu näin nopeaan.

Meillä oli mukava joulu. Appivanhemmat tuli meille ja viipyivät viikon. Oli kivaa, vaikka vähän etukäteen stressasin ensimmäisestä joulusta meidän kotona. Joulu oli kuitenkin perinteinen, vaikka erojakin löytyi. Ruokaa oli ihan pirusti, joulukuusi nököttää tuossa olkkarissa vieläkin (ja aika sievä onkin) ja joulupukkikin kävi ja toi mulle karmeen kasan kirjoja lahjaksi :) Ilmeisesti se on huomannu, mistä minä tykkään :).

Mieskin oli kotona joulun ja oli ihan hauska majoittua vierashuoneessa kissojen kanssa, kun annettiin meidän makkari (ja leveämpi sänky) appivanhempien käyttöön. Päivät kuluivat telkkaria möllöttäessä, lukiessa, jutellessa mukavia, syödessä ja illat päättyivät murun kainaloon ja kikatukseen :).

Mukava joulu.

Nyt onkin sitten aika uuden vuoden. Odotan ensi vuodelta aika paljon. Olisin hyvin iloinen siitä, että elämään tulisi jotain mukavaa pitkästä aikaa. Työpaikka ois jees ja se saamarin autokin ois kiva saada kuntoon. Vesijumpan aloitusta odotan ja ois aika mukavaa saada jotain kivaa aikaiseksi musiikinkin saralla, vaikka ihan omaksi iloksi. Pitkästä aikaa. Semmoista minä odotan ensi vuodelta. Katsotaan miten käy.

Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.

Joulu se tulla jollottaa

Se sitten pamahti marraskuu tulla ihan nurkan takaa yllättäin. Jee joulu on kohta!

Syksyn to do -lista näytää jo onneksi ihan hyvältä!

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon (onneksi se sentään on katoksessa jo)
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon
• pitäis ostaa kanervia tuohon pihan kukkaruukkuun

Tänään aloitin hommat miehen työpaikassa ja ihan kivaa oli. Huomenna tulloo pomo töihin ja siitä se sitten oikeasti lähtee urkenemaan. Oli kuitenkin kiva huomata, että ihmisten mielestä oli mukavaa, että tulin. He ilmeisesti hukkuvat töihin. Jee, olen tarpeellinen! Tässä elämäntilanteessa on aikasta mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Ja se joulu! Mie niiiin odotan sitä ensimmäistä adventtia, kun saan VIHDOIN laittaa kaikki jouluvalot ikkunoihin. Kyllä mie kynttilöitä ja lyhtyjä jo tuonne pihalle yksi ilta virittelin ja hiippailin villasukissa onnellisena tulitikkujen kanssa ja hymisin jotain joululaulua. Mies katseli siinä vaiheessa meikäläistä kuin jotain hullua, mutta kyllä se mun joulu-innostuksen tietää. Joulu ja talvi on vaan parasta ikinä, sille ei voi mitään. Joulupukin villasukka-pajakin on ollut ahkerana jo kuukauden ajan, joten silläkin suunnalla menee ihan mukavasti. Ajan nopea kuluminen on vaan jotenkin taas yllättänyt. En voi käsittää, miten jouluun asti voi olla viikonloput jo melkein varattuja! Häh? Ja arki-iltoina meikäläinen viipottaa kaikenmaailman kokouksissa.

Yksi juttu on muuten kerrottava ja se mullistaa teidän kaikkien käsitykset meikäläisestä :). Mie tällä hetkellä käyn liikkumassa säännöllisesti viikottain vähintään/ainakin 2 kertaa! Miettikää! Maanantaisin mie käyn vesijumpassa ja torstaisin käyn pelaamassa sählyä. Pelin aikana sydänkohtaus on lähellä ja ette muuten usko miten kipeä olin tuon sählyn jälkeen. Voi elämä. Mie en meinannu päästä lauantaina ylös sängystä! Mies vihjaili, että ois kuulemma ihan hyväksi, jos ottaisin jotain palauttavaa juomaa tuon jälkeen, niin en menis ihan niin jumiin ainakaan näin alkuvaiheessa. Viime viikkoisen perusteella vois olla ihan järkevää (joka kerta kun nousin sohvasta, liikuin, hengitin ym., niin kirjaimellisesti huusin tuskasta). Mutta toivotaan, että parin kuukauden päästä on tilanne jo parempi. Mukavaa olisi päästä parempaan kuntoon, niin jaksaisi paremmin ihan normaalia elämääkin.