Mä vaan paisun. Voi hyvä elämä sentään mä olen plösö. Ja niille jotka väittävät muuta, tässä vähän faktaa: Painoin v. 2004 intissä ollessani 15 kiloa vähemmän kuin nyt. WTF?? Viime syksynä painoin 10 kg vähemmän kuin nyt?! Toinen WTF?? Ja minulla oli silloin hyvä olla, vaikka olin vähän ylipainoinen/normaalipainon yläpuolella.
Joo-o, ei musta tikkua saa tekemälläkään enkä haluakaan sellainen olla, mulla vaan on paska fiilis ja turvonnut olo. Ne 10 kg kun sais poikkeen niin hienoa ois. Ja mitä hittoa tässä talven aikana on tapahtunu? Syksyllä elettiin fiksusti ja oli hyvä fiilis, nyt mä vaan paisun. Mä menin naimisiin, paisuuko silloin vaikka ei oliskaan heti paksuna? Ihan ihme touhua.
Ja minä itse olen siihen suurin syypää.
En oikeasti muista milloin viimeksi olisin harrastanut liikuntaa kunnolla ja niin että se olisi ollut kivaa. Ja mä olen laiska, mukavuudenhaluinen, syön ruokaa pahaan olooni ja keksin tekosyitä olla tekemättä mitään järkevää ja jotta voisin vaan jäädä sohvalle. Inhoan sitä, miten en saa itseäni niskasta kiinni ja itken itseäni uneen ja silti en saa mitään aikaiseksi. Olen jo varmaan sata kertaa päättänyt aloittaa liikkumisen ja paremmin syömisen, mutta vittu siitä mitään tule ikinä.
Sitten mulla on vielä kaiken lisäksi ihana mies, joka tykkää musta juuri tällaisena tai vaikka isompana eikä koskaan sano siitä mitään. Kuuntelee kaikki mun valitukset ja kommentoi jos haluan, mutta silti rakastaa mua aina vaan. Voi äh sentään.
Mä en siis oikeasti enää tiedä mitä tehdä. Vikatikki napsahti tänään, kun jouduin käymään ostamassa miljoonakokoa isompia rintsikoita pelkästään sen takia, että mulla se läski tulee aina ensin persuksiin ja rintoihin. Järkytyin ihan todella siellä sovituskopissa ja itku ei ollu kaukana. Mä en halua olla näin iso, mä en halua. Mitkään vaatteet ei enää mahdu päälle, mä odotan kauhulla kesän juhlia, kun ei ole rahaa mennä ostamaan uusia vaatteita, mutta vaatehuone on täynnä kohta melkein 2 kokoa liian pieniä vaatteita.
Ja sitten mua oksettaa se, että mä täällä teille valitan. Ihan oma ongelmani tämä on, mutta mä olen kohta ihan oikeasti epätoivoinen. Mitä mulle pitää tapahtua, että mä teen tälle asialle jotain?
7 kommenttia:
Mutta hei ystävä, asiat on kuitenkin hyvin, jos oikeasti mietitään. Mies rakastaa sinua, eikä tarvitse sen takia olla pahoillaan. Ja toinen asia, mikä on hyvä: itse tiedostat, että on paha olla. Kyllä se inspiraation sieltä joskus tulee! :)
Tsemppihalit!!!
Jep, se että on asian "tarttis tehrä jotain" tajunnu on jo ensimmäinen askel.
Ajatuksista tekoihin siirtyminen on se vaikein vaihe. Auttasko joku kiva "palkinto" pääsemään tavoitteeseen? Että olis vaikka jotain pieniä kivoja juttuja aina kun on tippunut vaikka pari kiloa ja sit kun lopullinen tavoite on saavutettu (esim. se -10kg) nii ois jotain megakivaa, vaikka lomareissu! :)
Liikkuminen on kökköä, tiedän, mutta lohdutuksena voin sanoa, että ei liikunta laihduttajaa autuaaksi tee. Toki se siinä omalta osaltaan vaikuttaa, mutta suurin vaikutus on ruokavalion rukkauksella.
Tsemppiä täältäkin!
Hmh, anteeksi kun tuppaan tälleen neuvoja jakelemaan, mut...
Jos sulla on aikaa ja viitsimystä punnita ja mittailla mitä syöt, niin täällä ois ilmanen mesta siihen tarkotukseen: http://kiloklubi.fi/
Antaa hyvän kuvan siitä, että missä menee metsään ja pistää vähän konkreettisemmin miettimään, että onkohan tämä pähkinäsuklaalevy ihan älyttömän fiksu idea vai söisköhän makeannälkään mieluummin vaikka (itsetehdyn) mansikkarahkan. :)
Tuohon Pian kommenttiin semmoista, että liikunta ei ole kökköä aina. Jos se tuntuu kököltä, on yleensä syynä se, ettei ole löytänyt semmoista kivaa lajia. Mutta reippaasti vaan liikkeelle, pikkuhiljaa, ihan rauhallisesti, siitä se lähtee!!! :D Tänne voi aina soittaa, jos tarvii tsemppiä.
Kiitoksia murut.
Ja anteeksi, kun joudutte mun valittamisen kohteeksi, ärsyttää itseänikin, kun kuulostan vammaselta teini-ikäiseltä ääliöltä. Mutta jotenkin eilen vaan napsahti päässä eikä enää pystyny pitämään pahaaoloa sisällä.
Pia on ihan oikeassa siinä, että ei se liikunta pelkästään autuaaksi tee. Itse olen huomannut, että multa lähtee 5 kg liikkumatta senttiäkään, jos vaan muutan ruokavaliotani. Jos enemmän haluan kropastani pois, niin se vaatii sitten jo liikkumista. Ja Tiipi on oikeassa siinä, että se riippuu ihan lajista. On vaan niin hankalaa löytää semmoista mukavaa tekemistä. Ja kun joutuisi oikeastaan tekemään kaiken yksin..
Mies on kyllä sanonu monta kertaa, että se mielellään auttaa mua ja opastaa (tietää liikkumisesta aika paljon entisen kilpahiihtäjän kokemuksella), mutta siihen tarvitaan mun omaa halua 100%, se ei rupea väkisin mua raahaamaan mihinkään ja eihän sen tietenkään tarvikaan.
Kävelystä pitäis ihan aloitella, nyt kun sain syndelahjaksi noi sauvatkin :) Mutta pitäis etsiä täältä jostain joku pururata, kun mun polviin sattuu ihan saamaristi, jos joudun kävelemään asfaltilla. Ratsastus ois aivan mahtavaa ja mä haluan aloittaa sen harrastuksen heti kun vaan pystyn, mutta se maksaa nyt liikaa tähän elämäntilanteeseen. Uinti ois mahtavaa polville, mutta mä vaan vierastan sitä uikkarissa hillumista (enkä edes omista uikkaria) ja pitäis opetella uimaan KUNNOLLA, että siitä ois jotain hyötyä. Polkupyöräily ois kans jees, mutta en edes omista pyörää.
Hyvin menee siis :D Ja kun on näin paha olo, tekee mieli vaan mennä pakastimelle ja ottaa jäätelöä ja miettiä asioita Scarlett O'Hara tyyppisesti vasta huomenna :)
Mua vaan ihan oikeasti pelottaa jo terveyden puolesta. Polvet ei leikkauksen jälkeen kestäisi näin isoa painoa, reisilihakset pitäis saada teräskuntoon, jotta polvet vois hyvin. Ja kaikenaikaa soi päässä sen fysioterapeutin kommentti siitä, että mun lantio romahtaa, jos en treenaa sitä..kiva tulevaisuus pyörätuoli 40-vuotiaana??? Nam.
Teini, pöh! Ei ole teiniä valittaa siitä, että kiloja on päässyt kertymään niin, että terveys huolettaa ja olo on paska ja että asialle haluaa tehdä jotain! Teiniä on valittaa, että OMG moon nii kaamee pläski ku saan sormenpäillä kiinni vatsanahasta. :D
Buahahaa :D Oi rakkaani, kiitos kun piristät päivääni :)
Lähetä kommentti