Pimeässä.

Minä makaan pimeässä yksin kyyneleet valuen ja tuijotan kattoa. Lopulta nousen sängystä tekemään jotain, ihan mitä tahansa, koska en vaan pysty enää makaamaan yksin. Pääni sisällä jatkan keskusteluamme eteenpäin, vaikka toinen osapuoli oikeassa elämässä jo matkaa höyhensaarilla. Paha olo hyökyy kohti ja vaan kasvaa mammuttimaisiin mittoihin ja tiedän, että murjotan aamulla ja toisella ei tule olemaan hajuakaan siitä miksi.

Suhteessamme on ongelma, joka painaa minua. Se saa minut surulliseksi ja haluaisin tehdä sille jotain. Tuntuu pahalta, kun en saa ajatuksilleni vastakaikua tai ainoastaan vastauksen "en tiedä". "Miksi et edes yritä tietää?" tekee mieli kysyä..mutta vastauksena on vain hiljaisuus tai kevyt tuhina. Ja minä turhaudun lisää. Tekisi mieli taas vaan räjähtää oikein kunnolla, mutta keskellä yötä siinä ei ole mitään järkeä.

Siispä jatkan keskustelua itsekseni ja huudan lujaa. Ääntäkään ei tule ilmoille, mutta pään sisällä huuto kaikuu pitkään. Toivoisin, että joskus se huuto tavoittaisi myös sen ihmisen, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Juuri sen ihmisen, jolle se huuto on tarkoitettukin.

Lopulta kyllästyn istumaan yksin pimeässä ja möngin takaisin sänkyyn. Jatkan siellä kattoon tuijottamista ja odotan unen tuloa. Samalla se toinen ojentaa kätensä ja kauhoo minut syliin. Enkä voi mitään muuta kuin itkeä ääneti pimeässä.