Uudet kujeet

Joo-o, onhan tuosta taas aikaa, kun viimeksi olen tänne jotain sepustanut. Uusi vuosikin alkoi ja vauhdilla alkoikin. Järkyttävää miten aika voi mennä nopeesti. Kohta on taas kesä ja äskenhän se oli? Kiertokulku Juhannus-Vaskiviikko-Joulu pitää kyllä ihan täysin paikkansa..

Enää muutama viikko siihen, että rakas puoliskoni löytyy joka aamu vierestäni tuhisemasta ja typerät puhelinkeskustelut (lue:riidat) ovat historiaa. Ei enää ärsyttävää matkalaukkuelämää, vaan tavarat on oikeesti täällä meijän kämpässä kaikki!! (Ja sen kyllä huomaa...jokainen kaappi pursuu..aargh) Voidaan ihan oikeesti ruveta elämään niin kuin kaikki normaalit ihmiset semmosta yhteistä elämää.

Ainiin ja mun pitäis oikeesti ruveta laittamaan ruokaa. Mulle esitettiin semmoinen toivomus, että ois kuulemma kiva, että ruokaa ois joskus, kun tulee töistä kotiin. Ihan aiheellinen huomautus kyllä sinänsä, koska pitemmän päälle ei ole kauheen reilua, että vain toinen meistä riehuu tuolla kyökin puolella. Pitäisi siis ruveta pikkurouva-kurssille ja opetella laittamaan jotain hyvää..vaatii ennen kaikkea vaan tahtoa. Luottoa omiin kykyihin kun ei ole lainkaan. Ihan törkeetä, että tän ikäinen ihminen on niin uusavuton keittiössä, mutta en mie ole mikään kokeilija. Tarvitsen selkeitä reseptejä ja ohjeita ja menetän hermoni ihan totaalisesti, jos pitäisi osata improvisoida jotain. AAARGGHH!! Mistä mä tiedän kuinka paljon suolaa sinne pitää laittaa jos sitä ei lue missään? Tai käykö sinne mustapippuri vai laitetaanko jotain muuta? Ei mulla ole tommosista hajuakaan..Toivoton tapaus siis=)

Odottelen myös tietoa siitä, kuulunko niihin onnellisiin ja saan töitä ensi kesäksi vai en. Jos tyrmäävä lausunto tulee niin sitten kyllä en tiedä mitä tehdä. Hirvittävä kiire tulee ainakin säntäillä joka paikkaan, mutta jotenkin se itsensä "myyminen" tuntuu vaan niin vieraalta. Kyllä mä voisin olla hyvä vaikka mihin, mutta mistä sitä edes tietää mihin osaisi hakea? Hirvee määrä mielikuvitusta on suurin ainesosa työnhaussa mun mielestä. On olemassa semmosia paikkoja, mitä ei ole tullu ajatelleeksikaan, siitä olen ihan varma.
Se on sama juttu, kun kouluun hakemisen kanssa. Joskus aikanaan on vaan ajatellu ja eläny semmosen putken sisällä, joka johtaa automaattisesti lukioon ja yliopistoon...mutta oishan sitä voinu hakea vaikka mihin ja nyt on vasta törmänny sellaisiin opiskelualoihin, mistä ei ole ollu harmainta haisuakaan! Ja uusia keksitään koko ajan..

Olen taas pari viikkoa toiminut kansankynttilän sijaisena. Mielenkiintoisia kommelluksia sitä kyllä päivän aikana sattuu. Yhteen päivään voi mahtua hampaan poistoa, hiihtoreissuja, ruuvimeisselin kanssa toilailuja ja kerrassaan hulvattomia kommentteja. Parasta kaikessa on ne penskat, jotka oikeesti on niin täysin omanlaisiaan, että ei voi kun hymähdellä. Ja eniten turhauttaa ne nappulat, joista ois vaikka mihin ja eivät vaan itse halua tehdä mitään asialle ja käyttävät kaiken aikansa vaan vötkistelyyn.
Mutta oli tässä hyväkin puolensa. Löysin nimittäin hiihtämisen ilon taas pitkästä aikaa. Vaikka aluksi puoliväkisin sinne ladulle meninkin..mutta kun sukset toimivat ja ei ollu kiire mihinkään ja arska paisto taivaalta täydellä teholla niin avot!! Oli ihan todella mukavaa ja mielettömän hyvä fiilis lenkin jälkeen. Tältä sen pitikin tuntua silloin, kun liikunta osuu oikeaan paikkaan..kuntoliikuntaa siis parhaimmillaan! Tämän kipinän johdatuksesta, taidan kaivaakin sukset varastosta useammin esille, vielä kun tuota lunta näyttää olevan..

Paras uutinen pitkään aikaan oli myös iloinen rengastustapahtuma rajojemme ulkopuolella! Onnittelut vaan vielä sinne molemmille! Meikäläisen onnistuitte yllättämään iloisesti ja itkuhan siinä tuli, ylläri. On ihanaa, että tommosia iloisia tapauksia ja asioita vielä jaksaa maailmassa sattua. Niistä tulee niin hyvä mieli pitkäksi aikaa ja monta huonoa juttua jaksaa ohittaa sen voimalla. Kiitos myös luottamuksesta. Se on minulle todella suuri asia.

Mutta nyt nukkumaan. Tai ensin tenttimuistiinpanot esille ja viime hetken älytöntä pänttäämistä, jolla loppujen lopuksi ei mitään pysty pelastamaan..ensi viikonloppua taas odotellessa. Elämä kun on nykyään vain pelkkiä viikonloppuja ja niiden odottelua. Vielä muutaman viikon=)

Respectiä kiitos.

Joulu on täällä. Se ihan oikeasti on täällä. Tällä kertaa pääsen viettämään oikeata pohjalaista joulua, ja odotan oikeasti mielenkiinnolla, miten se eroaa siitä joulusta, mihin kotona olen tottunut. Kyllähän se tänään kirpaisi nähdä äiti rappusilla kyyneleet silmissä vilkuttamassa, kun kotoa lähdettiin, mutta kyllähän minä sinne jo joulupäivänä takaisin menen. Ja on oikeasti ihan oikein, että välillä olemme siellä toisella puolella Suomea.

Yksi parhaista asioista tapahtuu myös, kun ihana rakas ystäväni tulee Suomeen ja nään hänet pitkästä aikaa. On ollut iso ikävä.

Harmi tässä joulussa on se, että se parempi puoliskoni on joulupäivänä jo töissä. Eipä sille tietenkään mitään voi, ja osattiinhan siihen varautua. Tuntuu se silti vähän kököltä ja joulutunnelmaa ei ainakaan kauhean kauaa kestä. Toisaalta tänä jouluna joulu tulee monta kertaa, kun pukki on ripotellut lahjoja kummallekin puolelle Suomea..ei ilmeisesti oikein osaa päättää kummassa anoppilassa me ollaan=) Pukki-raukka ihan eksyksissä..

Tätä joulua varjostaa myös vähän huonojakin uutisia, mutta ei niistä sen enempää. Olen vaan käyttänyt koko päivän sen miettimiseen, mikä meitä naisia oikeasti vaivaa? Miksi me annamme miesten ja yleensä elämän kohdella meitä huonosti ja aina samalla tavalla? Jos kerran on jo huomattu, että joku ei toimi tai joku ihminen kohtelee meitä huonosti tai satuttaa, miksi me vaan kärsimme ja olemme paikallamme? Tai mikä pahinta, menemme takaisin siihen tilanteeseen? En ymmärrä.
Olen kyllä tietoinen siitä, että elämässäni ei ole tullut vielä vastaan sellaista tilannetta, joten olen huono sanomaan, mutta en silti vaan voi ymmärtää miksi me arvostamme itseämme niin vähän, että suostumme huonoon kohteluun? Miksi emme voi uskoa, että me ansaitsemme oikeasti parempaa???? Mikä siinä ihan tosi on niin vaikeata?

Ja miksi on olemassa ihmisiä, jotka vain käyttävät koko elämänsä toisten alistamiseen ja itsetunnon tuhoamiseen? Millä oikeudella sellainen on mahdollista ja MITEN sairas pitää mielen olla, että sen oikeuttaa itselleen??? Tuntuu niin voimattomalta, kun joutuu katsomaan sellaista vierestä. Näin oikeustieteilijänä vaatii rankkaa itsehillintää, etten käy hakemassa sitä pesäpallomailaa ja nuiji sitä toista osapuolta tuonne maanrakoon.
Varsinkin, kun aikuista ihmistä ei voi pakottaa tekemään niin kuin olisi järkevää..jos ihminen haluaa tuhota elämänsä viimeisetkin rippeet paskapään kanssa niin sitä on vaan oikeasti katsottava vierestä ja kärsittävä. Vaikka siinä ei ole mitään järkeä oikeasti.

Anteeksi. Ei tullut tästä kovin jouluinen viesti, mutta tunteet on niin pinnassa, että ei pysty enää olemaan hiljaa. Ja vaikka kuinka joulu on ihana asia, niin ennen kaikkea se on läheisistä välittämisen aikaa, ja siksi tuo tuntuu niin pahalta.

Pidättehän kaikki huolta toisistanne ja itsestänne. Olette kaikki rakkaat ystäväni ajatuksissani aina. Ja muistuttaisin siitä, että kukaan eikä mikään ei ole sen arvoinen, että kannattaa tuhota oma elämä ja oma ajatusmaailma ja oma identiteetti sen takia. Annatte parhaimman joululahjan itsellenne, kun arvostatte itseänne ja kunnioitatte sitä lähellä olevaa ihmistä. Juuri sellaisena kuin hän on.

Hyvää joulua kaikille. Olette rakkaita.

Mistä aikaa lisää sais?

Lupaan, että kirjoitan enemmän heti, kun joululoma alkaa ja kaikki hässäkät saa loppumaan. Sitä odotellessa.

Tulin just takasin kotiin joka vuotiselta ja jopa perinteiseltä Lahden kertausharjoitusreissulta. Oli järjettömän mukava päästä soittamaan taas pitkästä aikaa, mutta toisaalta huomasi taas, miten paljon on mennyt taakse päin tuon soittamisen kanssa. Nyt sai tehdä jo ihan kunnolla hommia, että pysyi mukana..toisaalta olishan se aika hassua, että amatööri selviäis ammattilaisten joukossa ilman vaikeuksia;)

Muuuutta, oli kiva nähdä tuttuja pitkästä aikaa. Vaikka jalat huusi hallelujaa heti ensimmäisen tunnin jälkeen, kun maiharit vedin jalkaan. Tuli mieleen myös ne huonot asiat..aika kultaa muistoja kuitenkin aika paljon.

Hassua, miten sitä tuntee itsensä pieneksi, kun joka vuosi kuulee miten ihmiset on menny opiskeluissaan ja työjutuissaan eteenpäin ja tulee sellainen olo, että olenko itse saanut viimeisen vuoden aikana mitään oikeasti aikaan? Kun oikeasti tarkkailee omia tekemisiään ulkopuolelta, niin tosi paljonhan sitä on tullut tehtyä, vaikka tuntuu vaan siltä, että on vaan haahuillut ympäriinsä.

Eniten jäi mietityttämään erään ystäväni ratkaisu kuunnella omaa sydäntä uravalinnassa. Oli tehnyt todella rohkean ratkaisun ja jättänyt taakseen turvallisen ja kaikkien himoitseman elämän ja ruvennut elämään elämää niin kuin itsestä parhaalta tuntuu..sitä kuunnellessa tuntui omassa sydämessä pieni pistos. Ehkä minä jostain löydän sitä rohkeutta mennä uudestaan huilutunneille ja jonain päivänä ehkä teen jotain noiden laulujuttujenkin eteen.

Vaikka se kuinka pelottaisi niin olisi hyvä muistaa, että meillä on vaan yksi elämä. Se on elettävä nyt tai ei koskaan.

Muuttaminen on hullujen hommaa.

Hassua miten nopeasti aika menee ja miten nopeasti pystyy tekemään päätöksiä jos se on tarpeen. Pari viikkoa sitten päätettiin, että olisi ajankohtaista miettiä ja hakea uutta kämppää jos hyvä sattuisi tulemaan vastaan. Listattiin yhdessä vaatimuksia ja ajateltiin, että odotellaan ja katsotaan miten käy. Mutta ei kerinnyt oma ilmoitus lehdessä edes ilmestyä ennen kuin meillä oli jo kämppä.

Eihän siinä kaikki täydellistä ole, mutta ei se meidän lopullinen asunto olekaan. Mutta auto-ongelmaa lukuun ottamatta muuten on kaikki hyvin. Ja nyt pitäisi organisoida muutto viikossa! Ihan älytön määrä muistettavaa asiaa niinkin pienessä sanassa kuin muutto. Vakuutus, sähkö, laajakaista, asiat uuden vuokraisännän kanssa, entisen irtisanominen, Kela, muuttoilmoitus, yleensäkin osoitteen ilmoittaminen ties kenelle ja minne, puhelin..ihan hirvittävän moneen paikkaan pitää ilmottaa, että muutetaan pari korttelia! Ja kuitenkin vielä unohtuu joku tärkeä..sellainen olo on tällä hetkellä..

Eniten huumorintajua koettelee se, että tenttien ja ruotsin läksyjen ja vuosijuhlan järjestämisen keskellä pitäisi koko omaisuus pystyä pakkaamaan muutamaan pieneen pahvilaatikkoon. Ihan järjetön määrä tavaraa on kertynyt parin vuoden aikana!!Ei herrajestas sentään. Ja huippuna se, että mie tosiaan teen sen yksin, kun toinen on töissä..nooh, on sinällään helpompaa, että tietääpähän tasan tarkkaan mitä on missäkin, mutta kyllä se vähän tympäsee miettiä kaikkea yksin. Vaikka ei se toisen syy tietenkään ole. Eihän tälle nyt vaan mitään mahda. Mutta taitaa mennä tämän viikon yöunet laatikoiden pakkaamiseen..

Kiitos muuten jo etukäteen kaikille ihanille ihmisille, ketkä on luvannu auttaa. Ei teidän ois mikään pakko ja lämmittää tosi paljon mieltä, kun autatte silti jos vaan pystytte. Kiitos.

Kaikesta huolimatta odotan aivan täpinöissäni, kun päästään uuteen asustelemaan. Monta asiaa paranee nykyiseen ja siitä tulee hyvä mieli. Ja kun lauantaina muuttourakan päätteeksi pääsee OMAAN saunaan niin voi herrajumala sentään..mitä muuta voisi toivoa?

Minä täällä

Oli ihan uskomaton puhelu tänään. Istuttiin kumpikin ihan hiljaa puhelimessa ja vaan kuunneltiin toisen hengitystä. Kuulostaa niin teini-meiningiltä, että huhhuh, mutta ihan oikeesti!!! Se on niin hassua, kun kummallakaan ei ole välttämättä mitään sanottavaa, kun toinen tietää jo ihan kaiken..ja se kaikki on toistettu niin moneen kertaan. Ja sitten vaan istutaan, mutta ei kuitenkaan voida lopettaa, kun sitten olisi liian hiljaista. Ymmärrättekö? Sitten sitä vaan hengitellään ja kiitellään siitä, että joskus on tajunnu kattoa minkälaisen puhelinliittymän sitä ottaa...

Koko tämänkin päivän olin ihan yksinäni kotona ja en puhunu kellekään niin teki mieli jutella, eikä halunnu jäädä yksin, mutta silti ei jaksanu sanoa enää mitään. Outoa.

Sen olen muuten huomannu, että jos ihmisen kanssa pystyy vaan olemaan hiljaa ilman, että tarvii täyttää sitä tilaa äänillä niin on löytänyt aarteen. Miunkin elämässä on edelleen ja on ollut muutamia sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi vaan olla. Ei siinä tarvitse sanoa mitään. Voi nauttia vaan siitä toisen läheisyydestä tai hiljaisesta ymmärryksestä..Jep, tähän joku tietysti sanoo, että sen päivän kuin näkisi, että mie olen hiljaa..Ihanpa oikeessa on hänkin:) Mutta kyllä semmosiakin päiviä on. Aika montakin vuodessa. Ei sitä aina jaksa olla sellanen ylipirtsakka piipertäjä. Eikä niiden läheisten kanssa edes tarvitse.

Sellaisille riittää ihan tämmöisenä.