Paha mieli.

Tänään tunsin itseni melkeinpä alastomaksi. Naapuri oli löytänyt meidän postia revittynä maasta lumihangesta ihan tuolta kadun päästä ja ottanut sieltä talteen. Yhdessä kirjeessä oli ollut cd-levy mukana (kävi ilmi kirjeen tekstistä) ja sitä levyä ei näkynyt missään. Sen oli joku toope siis vienyt. Nyt on sellainen olo, että mitä muuta siellä oli, mitä on viety ja revitty ja luettu...tuntuu pahalta. Ja mietityttää tietysti se, että oliko se vaan sattuma vai oliko se tarkoitettu meille. Huomenna saa mies mennä ostamaan lukittavan postilaatikon. Ei se silti tähän auta, eikä tuo mulle mielenrauhaa takaisin. Se on lintukoto näköjään kaukana täältäkin...

Kurkela

Käytiin muuten ihanien ystävien kanssa kuutelemassa Johanna Kurkelaa pari päivää sitten. Oli pitkästä aikaa sellainen keikka, että tuli elettyä täysillä mukana. Itkettyä ja naurettua ja varsinkin itkettyä. Tämä biisi oli niitä, jotka jotenkin kolahti ja tuntui kuunnellessa ihan siltä kuin sydän pakahtuisi.

Jossain metsäin takana aavat aukeaa.

Kalalokit kiertelevät vanhaa majakkaa.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Siellä laivan kannella sut viime kerran näin.

Sanoit metsän ahdistavan uuden etsijää.

Saamattomat nahjukset vain lumen seuraan jää.

Tiesit maailman voittavasi, kunhan yrität.

Näivettyköön juurilleen tääl metsäpitäjät.

-----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait. 

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait. 

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin. 

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Joskus ehkä muistat vielä maata metsien.

Muistat pilvet valkopurjeet yllä järvien.

Muistat miten kuikka huusi illan ikävään,

pajulinnun hento laulu häipyi hämärään.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Vain ihmisiä korpimaan sä unohtaa et voi,

lapsuus sekä nuoruusaika terässiteet loi.

Oot yhä yksi joukosta, oot sitä ainiaan.

Sen maailman juhlapöydissäkin joudut muistamaan.

----------

Toivon, että etsimäsi maailmanteiltä sait.

Että onnen kulta käsi antoi mitä hait.

Ettei haavees tallautuisi kadun asfalttiin.

Että usko sulla säilyis suuriin unelmiin.

Laivat lipuu satamasta, ulapalle päin.

Vieläkin sua odotan, oi rakas ystäväin.

säv. ja sov. Tomi Aholainen

san. Heikki Kerkelä

Johanna Kurkela - Jossain metsäin takana

Mietteitä

Se on hassua, miten sitä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja mitä tapahtuu vaikka parinkin vuoden päästä. Viime aikoina olen miettinyt omaa elämääni paljon ja varsinkin sitä, että mitä elämältäni oikein haluan ja millaisen tulevaisuuden haluaisin. Onko niitä sellaisia unelmia olemassa, joiden eteen tekisin mitä vaan, vai onko minulla unelmia lainkaan?

Toisaalta tulee mietittyä sellaisiakin ajatuksia ja asioita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan miettivänsä vielä pari vuotta sitten.

Jotenkin minua pelottaa ajatus siitä, että tässäkö se nyt on tämä elämä. Tällaistako se nyt on, eikä mitään muuta ole tiedossa? Ei sillä, miehen kanssa menee tosi hyvin, meillä on mukavaa yhdessä. Lähinnä olen jotenkin tylsistynyt työhön ja siihen, etten oikein tiedä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Vai olenko minä vaan ihan kauhea ihminen, enkä osaa olla onnellinen niistä asioista, mitä minulla on tällä hetkellä? 

Kaipaisin ehkä jonkinlaista paussia ja aikalisää tästä kaikesta, jotta saisi lisää miettimisaikaa. Pelottaa se, että tyydyn vain tähän ja muutaman kymmenen vuoden päästä totean, että on jo myöhäistä tehdä asioita toisin. Toisaalta tuntuu, että puuttuu se viimeinen rohkeus toteuttaa asioita ja niitä unelmia. Toisaalta tuntuu myös siltä, että on jotenkin hukassa niiden unelmien suhteen, ei uskalla unelmoida eikä tiedä mitä unelmoisi. Semmoinen hiljaa hiipivä paniikki on iskemässä. Munhan piti tehdä elämässäni vaikka mitä, missä se ihminen on nyt!!!!

Olen elossa

Kyllä vaan, olen täällä edelleen. On vaan koko elämä keskittynyt uuden työn oppimiseen ja hengissä pysymiseen, joten sen vuoksi on ollut vähän hiljaista "viime aikoina". Vihdoin olen päässyt siihen vaiheeseen, etten ihan joka ilta itke ajatusta aamulla töihin menemisestä ja joskus menee jopa ihan viikko ilman itkuja. Jee!

Tulipahan taas todettua, että en ole mitä ilmeisimmin maailman paras ihminen ottamaan vastaan uusia asioita ja tottumaan niihin helposti. Kaikki pitäisi aina osata nyt ja heti, joten se vaikeuttaa omaa jaksamista aika paljon. Myös mielialat on vaihdellu niin paljon jo yhden päivän aikana, että jos en paremmin tietäisi, niin luulisin olevani raskaana. Ja tämä suhteellisen ahdistava kokemus uuden työn aloittamisesta sai entistä enemmän miettimään kauhulla sitäkin vaihtoehtoa, koska jos olen aina näin hirvittävän mukautuvainen uusien asioiden edessä, niin ehkä kannattaa ne lapsi-mietinnät haudata heti.

Mutta joo, sain siis töitä muutama kuukausi sitten ja ensi viikolla menee jo koeaika umpeen. Suurin ahdistus on tullut työasiassa siitä, että mun pitäis olla hirveän iloinen tilanteestani ja toisaalta olenkin, mutta silti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Hurjaa on ollut ja useana päivänä olen tuntenut itseni NIIIIN pieneksi. Äidiltäkin piti ihan kysellä, että "olenko minä aina ollut tämmöinen?" Ja sieltä tuli vastaus että "kyllä". Pienenä olin kuulemma itkenyt lohduttomasti, kun muskariin tuli uusi täti ja pelkäsin, ettei se tykkää minusta. Voi elämä.

Totutellessa on mennyt ja voin sanoa suoraan, etten tiedä vieläkään, että mikä minusta tulee isona. Jos joku tietää, niin otan vinkkejä vastaan ilolla.

Kevääseen ja kesään on kuulunut myös uuden kummipojan syntymä, ihanan ystävän ihanat häät ja monta muuta juhlaa. Elokuulle asti piti mennä, että tuli ensimmäinen viikonloppu ilman sen kummempaa ohjelmaa, joten vauhtia on piisannut. Ehkä sitä vihdoin ois aikaa jopa käydä katsomassa sitä uutta kummipoikaa, ennen kuin hän alkaa kävellä ja menee rippikouluun. Toisaalta mukava ois nähdä sitä vanhempaakin kummipoikaa, joka kyllä jo kävelee, mutta toivottavasti ei vielä ole menossa rippikouluun :). Mökkeilemään piti tänä kesänä keretä, mutta saa nähdä.

Mukavaa on se, että miekkosen kanssa en muista näin seesteistä aikaa meillä olleen koskaan. Möllötellään vaan ja kupsotetaan kainalossa. Opin tästä elämästä sentään jotain. Tykkään.

Tauti osa 2.

Viimeiset kaksi viikkoa voisi tiivistää jotensakin näin:

Mitä uskotte, että tapahtuu, kun yhdistää keuhkoputken tulehduksen, elämäni ensimmäisen korvatulehduksen (!!!!) ja poskiontelotulehduksen? Ei mitään kauhean kivaa.

Siihen soppaan kun lisätään antibiootti 1 (aiheutti rytmihäiriöitä), antibiootti 2 (aiheutti näppylöitä/punaisia pilkkuja naamaan) ja antibiootti 3:sen (joka toistaiseksi ei ole VIELÄ aiheuttanut mitään, katsellaan) ja sitten karmeen kasan suht jytäköitäkin särkylääkkeitä tuon korvan takia, niin meininkiä voi kuvata melkoiseksi.

Pieni toive: olisi mukavaa olla terve taas.

On tässä päivässä jotain mukavaakin. Minusta tulee ihan pian miljoonannen kerran täti, kun ystävä on jo sairaalassa ja vauvaa odotellaan maailmaan. Iik, puhelinta vahtaan höpelönä :).