Kevättä kohti

Olen ollut nyt viikon sairaana kotona kissojen kanssa ja jestas miten tekisi mieli tavata ihmisiä ja lähteä hommiin. Tylsää tämä möllöttäminen pitemmän päälle. Ulkona on ollut vielä niin järkyttävän hyvä ilma, että ihan ärsyttää tämä makaaminen. Sairastaminen tuli muutenkin vähän kökköön vaiheeseen, kun just olin saanut itseäni niskasta kiinni ja aloitettua uutta elämää ja asennetta. Noh, jospa se tästä taas. Pitäkää peukkuja.

Edelliseen postaukseen vastauksena, sain sen työpaikan kesäksi. Ensi viikolla odottelen viestiä siitä, että milloin varsinaisesti aloitan. Odotan kyllä tosi mielenkiinnolla, mutta toisaalta pelottaa myös aika tavalla. Minun pitäisi siellä osata vaikka mitä!

Samalla teen hullua listaa siitä, mitä sitä ennen pitäisi hoitaa kuntoon:

• vaatevarasto -> on pakko käydä jollakin puvustusneuvoja-tyypillä, ei tule muuten mitään. Kaappiin pitäisi saada kasa siistejä vaatteita, jotka ovat mukavia päällä, mutta tosi siistejä ja asiallisia ja vielä KESÄKSI. Minä kun tunnetusti rakastan kesän kuumuutta, not.
• Uudet kengät (voi harmi mikä tehtävä)
• Uusi laukku, siihen on mahduttava läppäri ja sen on oltava siisti, mutta kiva (ainiin, pitäiskö mulla olla se läppärikin?)
• Uusi auto, meille pitäisi siis hommata toinen auto miehelle, se voi olla mallia romu, kunhan se kulkee kesän
• Kampaajalle pitää varata aika ennen töiden aloitusta
• Pitäis varmaan keritä katsoa noita asioita läpi ja valmistautua siihen hommaan jotenkin

Että joo. Mun eka palkka (enkä muuten ees tiijä saanko minkälaista palkkaa, ihan sama suoraan sanottuna) meni sitten varmaan jo siinä ja enemmänkin. Ja kesältä piti saada jotain säästöön? Ai miten? Ja opintolainaakin suunnittelin maksavani vähän pois. Huh. Nyt sitten toivotaan, että mie pärjään tuolla jotenkin ja tekisin hyvän vaikutuksen ja ehkä saisin sitä kautta töitä myös syksyksi edes jostain?!!!

Ainiin ja auto on ainakin TOISTAISEKSI toiminut. Sais luvan lopettaa ne teini-iän kiukkuilut ja kasvaa aikuiseksi ja toimia. Sitä minä ihan pienesti vain toivon.

Ja sit jännitetään kauheesti, että milloin ihanalle ystävälle syntyy vaavi. Täti on täällä täpinöissä :). Semmoista kevättä minulla. Ainiin ja kohta alkaa taas kauhee stressaaminen noista saamarin pihahommista. Voi ei.

Päivitystä

Tässä pikapäivitys kuulumisiin, kirjoittelen paremmin lisää, kun kerkeen:

• Töissä menee ihan ok, saan tehdä siellä jo tosi itsenäisesti hommia ja ilmeisesti ovat suht tyytyväisiä. 
• Kävin parissa työhaastattelussa tällä viikolla. Molemmista jäi hyvät fiilikset. Toisen osalta lupasivat ilmoitella ensi viikon keskiviikkona ja toisen osalta lähiaikoina. Sain hyvää palautetta hakemuksestani (oho) ja itsestäni. Tuli siis tosi hyvät fiilikset. Tiistain haastattelu oli sikäli jees, että ilmiselvästi mut haluttaisi ottaa, mutta toisaalta se työ oli vain osa-aikaista. Eli odotan ensi viikolle maanantain haastattelun tuloksia (töitä ois touko-elokuu ja mahdollisuus saada jalka oven väliin) ja mietitään sitten. Yritän olla innostumatta liikaa.
• Kissat on ihania muruja. Hassun sähkösiä kutjakkeita koko ajan, niin hassun näköisiä karvoineen, että ei niille voi kun nauraa.
• Ja nauramista kaivataan, koska se saamarin auto on edelleen sökö. Sitä on nyt korjattu 2 kuukautta eikä kukaan siltikään tunnu saavan sitä kuntoon. Rahaa on palanu tuhansia euroja siihen korjaukseen ja ei muuten naurata. Että joo. Ensi viikolla se menee nyt sitten taas huoltoon (eikä tod. muuten hirvittävään merkkihuolto-firmaan enää ikinä, ainiin se reklamaatio on vieläkin tekemättä) ja katsotaan nyt, että löytyisikö ihminen, joka osaa tehdä sille jotain. Nyt se makaa tuolla autotallissa osat levällään ajokiellossa. Jee. Kaveri lähti just viemään miestä töihin (kiitoskiitoskiitos ihanista ystävistä) ja veljeni kuskaa meitä huomenna. Ensi viikkoa en uskalla ajatellakaan.
• Mies on aika hajalla tuon auton suhteen ja se pelottaa minua.
• Kuntoilu on ihan jäissä, koska kaikki aikataulut menee koko ajan uusiksi. Tällä hetkellä mietityttää se, että miten myö päästään töihin ja siinä kohti vesijumppaan meno ei ole se prioriteetti nro 1. Harmittaa kyllä.
• Hääpäivä oli ja meni. Oli tosi kiva viikonloppu ja möllötettiin miehen kanssa toistemme kainaloissa (ja autokin yritti huijata ja toimi sen ajan). Oli tosi kivaa ja kyllä minä sitä miekkostani hirmusti rakastan.
• Toivoisin vaan, että meidänkin tuuri kääntyisi joskus auton, töiden ym. suhteen.

Ei mulla muuta.

Joulu

Joulukin oli ja meni. Hämmentävää, miten aika taas kuluu näin nopeaan.

Meillä oli mukava joulu. Appivanhemmat tuli meille ja viipyivät viikon. Oli kivaa, vaikka vähän etukäteen stressasin ensimmäisestä joulusta meidän kotona. Joulu oli kuitenkin perinteinen, vaikka erojakin löytyi. Ruokaa oli ihan pirusti, joulukuusi nököttää tuossa olkkarissa vieläkin (ja aika sievä onkin) ja joulupukkikin kävi ja toi mulle karmeen kasan kirjoja lahjaksi :) Ilmeisesti se on huomannu, mistä minä tykkään :).

Mieskin oli kotona joulun ja oli ihan hauska majoittua vierashuoneessa kissojen kanssa, kun annettiin meidän makkari (ja leveämpi sänky) appivanhempien käyttöön. Päivät kuluivat telkkaria möllöttäessä, lukiessa, jutellessa mukavia, syödessä ja illat päättyivät murun kainaloon ja kikatukseen :).

Mukava joulu.

Nyt onkin sitten aika uuden vuoden. Odotan ensi vuodelta aika paljon. Olisin hyvin iloinen siitä, että elämään tulisi jotain mukavaa pitkästä aikaa. Työpaikka ois jees ja se saamarin autokin ois kiva saada kuntoon. Vesijumpan aloitusta odotan ja ois aika mukavaa saada jotain kivaa aikaiseksi musiikinkin saralla, vaikka ihan omaksi iloksi. Pitkästä aikaa. Semmoista minä odotan ensi vuodelta. Katsotaan miten käy.

Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.

Joulu se tulla jollottaa

Se sitten pamahti marraskuu tulla ihan nurkan takaa yllättäin. Jee joulu on kohta!

Syksyn to do -lista näytää jo onneksi ihan hyvältä!

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon (onneksi se sentään on katoksessa jo)
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon
• pitäis ostaa kanervia tuohon pihan kukkaruukkuun

Tänään aloitin hommat miehen työpaikassa ja ihan kivaa oli. Huomenna tulloo pomo töihin ja siitä se sitten oikeasti lähtee urkenemaan. Oli kuitenkin kiva huomata, että ihmisten mielestä oli mukavaa, että tulin. He ilmeisesti hukkuvat töihin. Jee, olen tarpeellinen! Tässä elämäntilanteessa on aikasta mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Ja se joulu! Mie niiiin odotan sitä ensimmäistä adventtia, kun saan VIHDOIN laittaa kaikki jouluvalot ikkunoihin. Kyllä mie kynttilöitä ja lyhtyjä jo tuonne pihalle yksi ilta virittelin ja hiippailin villasukissa onnellisena tulitikkujen kanssa ja hymisin jotain joululaulua. Mies katseli siinä vaiheessa meikäläistä kuin jotain hullua, mutta kyllä se mun joulu-innostuksen tietää. Joulu ja talvi on vaan parasta ikinä, sille ei voi mitään. Joulupukin villasukka-pajakin on ollut ahkerana jo kuukauden ajan, joten silläkin suunnalla menee ihan mukavasti. Ajan nopea kuluminen on vaan jotenkin taas yllättänyt. En voi käsittää, miten jouluun asti voi olla viikonloput jo melkein varattuja! Häh? Ja arki-iltoina meikäläinen viipottaa kaikenmaailman kokouksissa.

Yksi juttu on muuten kerrottava ja se mullistaa teidän kaikkien käsitykset meikäläisestä :). Mie tällä hetkellä käyn liikkumassa säännöllisesti viikottain vähintään/ainakin 2 kertaa! Miettikää! Maanantaisin mie käyn vesijumpassa ja torstaisin käyn pelaamassa sählyä. Pelin aikana sydänkohtaus on lähellä ja ette muuten usko miten kipeä olin tuon sählyn jälkeen. Voi elämä. Mie en meinannu päästä lauantaina ylös sängystä! Mies vihjaili, että ois kuulemma ihan hyväksi, jos ottaisin jotain palauttavaa juomaa tuon jälkeen, niin en menis ihan niin jumiin ainakaan näin alkuvaiheessa. Viime viikkoisen perusteella vois olla ihan järkevää (joka kerta kun nousin sohvasta, liikuin, hengitin ym., niin kirjaimellisesti huusin tuskasta). Mutta toivotaan, että parin kuukauden päästä on tilanne jo parempi. Mukavaa olisi päästä parempaan kuntoon, niin jaksaisi paremmin ihan normaalia elämääkin.