Päivitystä

Tässä pikapäivitys kuulumisiin, kirjoittelen paremmin lisää, kun kerkeen:

• Töissä menee ihan ok, saan tehdä siellä jo tosi itsenäisesti hommia ja ilmeisesti ovat suht tyytyväisiä. 
• Kävin parissa työhaastattelussa tällä viikolla. Molemmista jäi hyvät fiilikset. Toisen osalta lupasivat ilmoitella ensi viikon keskiviikkona ja toisen osalta lähiaikoina. Sain hyvää palautetta hakemuksestani (oho) ja itsestäni. Tuli siis tosi hyvät fiilikset. Tiistain haastattelu oli sikäli jees, että ilmiselvästi mut haluttaisi ottaa, mutta toisaalta se työ oli vain osa-aikaista. Eli odotan ensi viikolle maanantain haastattelun tuloksia (töitä ois touko-elokuu ja mahdollisuus saada jalka oven väliin) ja mietitään sitten. Yritän olla innostumatta liikaa.
• Kissat on ihania muruja. Hassun sähkösiä kutjakkeita koko ajan, niin hassun näköisiä karvoineen, että ei niille voi kun nauraa.
• Ja nauramista kaivataan, koska se saamarin auto on edelleen sökö. Sitä on nyt korjattu 2 kuukautta eikä kukaan siltikään tunnu saavan sitä kuntoon. Rahaa on palanu tuhansia euroja siihen korjaukseen ja ei muuten naurata. Että joo. Ensi viikolla se menee nyt sitten taas huoltoon (eikä tod. muuten hirvittävään merkkihuolto-firmaan enää ikinä, ainiin se reklamaatio on vieläkin tekemättä) ja katsotaan nyt, että löytyisikö ihminen, joka osaa tehdä sille jotain. Nyt se makaa tuolla autotallissa osat levällään ajokiellossa. Jee. Kaveri lähti just viemään miestä töihin (kiitoskiitoskiitos ihanista ystävistä) ja veljeni kuskaa meitä huomenna. Ensi viikkoa en uskalla ajatellakaan.
• Mies on aika hajalla tuon auton suhteen ja se pelottaa minua.
• Kuntoilu on ihan jäissä, koska kaikki aikataulut menee koko ajan uusiksi. Tällä hetkellä mietityttää se, että miten myö päästään töihin ja siinä kohti vesijumppaan meno ei ole se prioriteetti nro 1. Harmittaa kyllä.
• Hääpäivä oli ja meni. Oli tosi kiva viikonloppu ja möllötettiin miehen kanssa toistemme kainaloissa (ja autokin yritti huijata ja toimi sen ajan). Oli tosi kivaa ja kyllä minä sitä miekkostani hirmusti rakastan.
• Toivoisin vaan, että meidänkin tuuri kääntyisi joskus auton, töiden ym. suhteen.

Ei mulla muuta.

Joulu

Joulukin oli ja meni. Hämmentävää, miten aika taas kuluu näin nopeaan.

Meillä oli mukava joulu. Appivanhemmat tuli meille ja viipyivät viikon. Oli kivaa, vaikka vähän etukäteen stressasin ensimmäisestä joulusta meidän kotona. Joulu oli kuitenkin perinteinen, vaikka erojakin löytyi. Ruokaa oli ihan pirusti, joulukuusi nököttää tuossa olkkarissa vieläkin (ja aika sievä onkin) ja joulupukkikin kävi ja toi mulle karmeen kasan kirjoja lahjaksi :) Ilmeisesti se on huomannu, mistä minä tykkään :).

Mieskin oli kotona joulun ja oli ihan hauska majoittua vierashuoneessa kissojen kanssa, kun annettiin meidän makkari (ja leveämpi sänky) appivanhempien käyttöön. Päivät kuluivat telkkaria möllöttäessä, lukiessa, jutellessa mukavia, syödessä ja illat päättyivät murun kainaloon ja kikatukseen :).

Mukava joulu.

Nyt onkin sitten aika uuden vuoden. Odotan ensi vuodelta aika paljon. Olisin hyvin iloinen siitä, että elämään tulisi jotain mukavaa pitkästä aikaa. Työpaikka ois jees ja se saamarin autokin ois kiva saada kuntoon. Vesijumpan aloitusta odotan ja ois aika mukavaa saada jotain kivaa aikaiseksi musiikinkin saralla, vaikka ihan omaksi iloksi. Pitkästä aikaa. Semmoista minä odotan ensi vuodelta. Katsotaan miten käy.

Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.

Joulu se tulla jollottaa

Se sitten pamahti marraskuu tulla ihan nurkan takaa yllättäin. Jee joulu on kohta!

Syksyn to do -lista näytää jo onneksi ihan hyvältä!

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon (onneksi se sentään on katoksessa jo)
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon
• pitäis ostaa kanervia tuohon pihan kukkaruukkuun

Tänään aloitin hommat miehen työpaikassa ja ihan kivaa oli. Huomenna tulloo pomo töihin ja siitä se sitten oikeasti lähtee urkenemaan. Oli kuitenkin kiva huomata, että ihmisten mielestä oli mukavaa, että tulin. He ilmeisesti hukkuvat töihin. Jee, olen tarpeellinen! Tässä elämäntilanteessa on aikasta mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Ja se joulu! Mie niiiin odotan sitä ensimmäistä adventtia, kun saan VIHDOIN laittaa kaikki jouluvalot ikkunoihin. Kyllä mie kynttilöitä ja lyhtyjä jo tuonne pihalle yksi ilta virittelin ja hiippailin villasukissa onnellisena tulitikkujen kanssa ja hymisin jotain joululaulua. Mies katseli siinä vaiheessa meikäläistä kuin jotain hullua, mutta kyllä se mun joulu-innostuksen tietää. Joulu ja talvi on vaan parasta ikinä, sille ei voi mitään. Joulupukin villasukka-pajakin on ollut ahkerana jo kuukauden ajan, joten silläkin suunnalla menee ihan mukavasti. Ajan nopea kuluminen on vaan jotenkin taas yllättänyt. En voi käsittää, miten jouluun asti voi olla viikonloput jo melkein varattuja! Häh? Ja arki-iltoina meikäläinen viipottaa kaikenmaailman kokouksissa.

Yksi juttu on muuten kerrottava ja se mullistaa teidän kaikkien käsitykset meikäläisestä :). Mie tällä hetkellä käyn liikkumassa säännöllisesti viikottain vähintään/ainakin 2 kertaa! Miettikää! Maanantaisin mie käyn vesijumpassa ja torstaisin käyn pelaamassa sählyä. Pelin aikana sydänkohtaus on lähellä ja ette muuten usko miten kipeä olin tuon sählyn jälkeen. Voi elämä. Mie en meinannu päästä lauantaina ylös sängystä! Mies vihjaili, että ois kuulemma ihan hyväksi, jos ottaisin jotain palauttavaa juomaa tuon jälkeen, niin en menis ihan niin jumiin ainakaan näin alkuvaiheessa. Viime viikkoisen perusteella vois olla ihan järkevää (joka kerta kun nousin sohvasta, liikuin, hengitin ym., niin kirjaimellisesti huusin tuskasta). Mutta toivotaan, että parin kuukauden päästä on tilanne jo parempi. Mukavaa olisi päästä parempaan kuntoon, niin jaksaisi paremmin ihan normaalia elämääkin.

Taito puhua ja olla hiljaa

Mikähän siinä on, että asioista puhumista pitää ihan opetella? Miksi on niin vaikeaa sanoa asiat sillä tavalla kuin ne ovat? Miksi ei voi vaan suoraan kertoa, kun joku asia harmittaa? Miksi täytyy odottaa aina siihen asti, kun järkevästä keskustelusta ei tule enää mitään? 

Huomasin asian taas viime yönä ja tänä aamuna, kun meinasi kriisi kotona äityä melkoisen pahalle tolalle. Tilanteet kiristyvät hyvin äkkiä peruuttamattomalle tasolle, jos molemmat puhuvat, mutta kumpikaan ei kuuntele tai sitten ei vaan pysty ymmärtämään toisen näkökulmaa. Itse sorrun usein siihen, että kuulen toisen puheesta vain ne huonot asiat tai väännän hyvätkin asiat omalta kannaltani huonoksi. Mies ei voi sitä sietää, vaan kyselee, että onko pakko miettiä asioita nais-kommentin kautta.

Esimerkki 1.

Mies sanoo: "Voitaisiinko käydä tämä keskustelu vaikka jonain muuna ajankohtana, kello on nyt 02 ja minä haluaisin oikeasti nukkua, koska en pysy enää hereillä". Nainen kuulee: "Ei voisi vähempää kiinnostaa mitä horiset, ole jo hiljaa".

Esimerkki 2.

Mies sanoo: "Miksi olet nykyään kauhean masentunut ja innoton, itsesäälissä rypeminen ei oikeasti ole hyvä juttu. Olen sinusta huolissani ja haluaisin auttaa, kunhan vaan kerrot miten." Nainen kuulee: "Sinäkin oot vaan tuommoinen laiska paska, voisit yrittää vähän enemmän, minulla olisi muutakin tekemistä, kuin paapoa sinua". 

Ja näiden jälkeenhän keskustelu on kerrassaan ihanalla tasolla?

Yritän toki ajatella, että olen kehittynyt tällä saralla jo paljon. Tänäkin aamuna sain (sitten lopulta) viimein sanottua sen, mikä painaa ja mikä on vialla. Mutta tulipahan käytettyä yö ja aamu murjottamiseen, inhottavaan nälvimiseen ja mököttämiseen ennen sitä. Luonnostaan puheliaana ihmisenä olen huomannut, että parhain ase murjottamisessa on se, kun yhtäkkiä olenkin ihan hiljaa. Se tekee toisen osapuolen aivan hulluksi. Huonoa siinä on se, että jossain vaiheessa en osaa sitä itsekkään enää lopettaa. Tietyn rajan jälkeen puhuminen olisi jollakin kieroutuneella tavalla "luovuttamista", vaikka kyse oikeasti olisikin ihan vaan asioiden selvittämisestä.

Sitä olen miettinyt jo kauan, että miksi hemmetissä mulle iskee aina keskellä yötä nuo keskustelu-tarpeet? Minä en ihan oikeasti tee sitä tahallani, en osaa selittää sitä itsekään. Olisi siinä vaiheessa vaan niin paljon helpompaa (ja säästyttäisiin paljolta pahalta mieleltä), jos tuo toinen osapuoli ei olisi niin helposti nukahtava tapaus...

En tiedä miksi tämän asian halusin teille kaikille jakaa. Ehkä osaltaan halusin myös tätä kautta pyytää vielä kerran anteeksi siltä kaikken rakkaimmalta. Anteeksi. Tule turvallisesti kotiin, minulla on sinua ikävä.