Nyt tuli piste

Tänään tuli stoppi. Jysähdin kerralla ja kunnolla. Olen aika väsynyt esittämään iloista ja pirteää. Sanon siis suoraan tällä kertaa, sensuroimatta.

Minua surettaa. Olen tosi pettynyt. Olen vihainen ja minua suoraan sanottuna v-tuttaa. Olen pettynyt itseeni täysin. En olisi voinut kuvitella pari vuotta sitten, että olen tässä tilanteessa. Luulin silloin, että kyllä minusta on johonkin. Paskat.

Olen raivoissani. Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minun pitäisi sanoa? Minne minun pitäisi mennä? En enää tiedä. Minä vihaan sitä, kun ihmiset kyselevät koko ajan. Vihaan sitä, kun minun odotetaan vastaavan jotain muka-hauskaa ja pirteää. Vihaan sitä, että minua taputellaan selkään "kyllä se siitä, et vaan ole vielä törmännyt siihen oikeaan paikkaan". Vihaan!

Kyllä. Minä olen kouluttanut itseäni 6 vuotta. Ja tuntuu siltä, että turhaan. Olen ollut työttömänä kohta puoli vuotta ja edellisen kerran haastattelussa syyskuussa. Olen vihainen ja turhautunut. Miksi minulle ei kukaan sanonut yläasteella, että on aivan yhdentekevää, mitä minä haluaisin tehdä/opiskella? Sillä ei ole mitään merkitystä. Ei mitään.

Ja kyllä, puoli vuotta on lyhyt aika, mutta näiden ajatusten ympäröimänä en haluaisi olla edes yhtä päivää. Jokainen päivä vie vaan kauemmaksi tavoitteesta. Jokainen päivä on muistutus siitä, että olen pettänyt itseni. Että olen pettymys.

Tuntuu siltä, että koko elämä vaan seisoo ja odottaa. Mitään ei voi suunnitella, koska mistään ei tiedä mitään. Mistään ei voi haaveilla, koska millään ei ole merkitystä. On aivan sama. Ja samalla aikaa koko elämä ja kaikki ajatukset pyörivät vain tämän saman asian ympärillä. Olen väsynyt siihen. Mitä tässä odotetaan, mitä?

Haluaisin vain huutaa ja samalla olen kauhuissani. En tunnista itseäni tämän kyynisen ja vihaisen möykyn alta. En halua olla katkera. En halua olla kateellinen. En halua olla vihainen. Mutta minä olen.

Joulu se tulla jollottaa

Se sitten pamahti marraskuu tulla ihan nurkan takaa yllättäin. Jee joulu on kohta!

Syksyn to do -lista näytää jo onneksi ihan hyvältä!

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon (onneksi se sentään on katoksessa jo)
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon
• pitäis ostaa kanervia tuohon pihan kukkaruukkuun

Tänään aloitin hommat miehen työpaikassa ja ihan kivaa oli. Huomenna tulloo pomo töihin ja siitä se sitten oikeasti lähtee urkenemaan. Oli kuitenkin kiva huomata, että ihmisten mielestä oli mukavaa, että tulin. He ilmeisesti hukkuvat töihin. Jee, olen tarpeellinen! Tässä elämäntilanteessa on aikasta mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Ja se joulu! Mie niiiin odotan sitä ensimmäistä adventtia, kun saan VIHDOIN laittaa kaikki jouluvalot ikkunoihin. Kyllä mie kynttilöitä ja lyhtyjä jo tuonne pihalle yksi ilta virittelin ja hiippailin villasukissa onnellisena tulitikkujen kanssa ja hymisin jotain joululaulua. Mies katseli siinä vaiheessa meikäläistä kuin jotain hullua, mutta kyllä se mun joulu-innostuksen tietää. Joulu ja talvi on vaan parasta ikinä, sille ei voi mitään. Joulupukin villasukka-pajakin on ollut ahkerana jo kuukauden ajan, joten silläkin suunnalla menee ihan mukavasti. Ajan nopea kuluminen on vaan jotenkin taas yllättänyt. En voi käsittää, miten jouluun asti voi olla viikonloput jo melkein varattuja! Häh? Ja arki-iltoina meikäläinen viipottaa kaikenmaailman kokouksissa.

Yksi juttu on muuten kerrottava ja se mullistaa teidän kaikkien käsitykset meikäläisestä :). Mie tällä hetkellä käyn liikkumassa säännöllisesti viikottain vähintään/ainakin 2 kertaa! Miettikää! Maanantaisin mie käyn vesijumpassa ja torstaisin käyn pelaamassa sählyä. Pelin aikana sydänkohtaus on lähellä ja ette muuten usko miten kipeä olin tuon sählyn jälkeen. Voi elämä. Mie en meinannu päästä lauantaina ylös sängystä! Mies vihjaili, että ois kuulemma ihan hyväksi, jos ottaisin jotain palauttavaa juomaa tuon jälkeen, niin en menis ihan niin jumiin ainakaan näin alkuvaiheessa. Viime viikkoisen perusteella vois olla ihan järkevää (joka kerta kun nousin sohvasta, liikuin, hengitin ym., niin kirjaimellisesti huusin tuskasta). Mutta toivotaan, että parin kuukauden päästä on tilanne jo parempi. Mukavaa olisi päästä parempaan kuntoon, niin jaksaisi paremmin ihan normaalia elämääkin.

Taito puhua ja olla hiljaa

Mikähän siinä on, että asioista puhumista pitää ihan opetella? Miksi on niin vaikeaa sanoa asiat sillä tavalla kuin ne ovat? Miksi ei voi vaan suoraan kertoa, kun joku asia harmittaa? Miksi täytyy odottaa aina siihen asti, kun järkevästä keskustelusta ei tule enää mitään? 

Huomasin asian taas viime yönä ja tänä aamuna, kun meinasi kriisi kotona äityä melkoisen pahalle tolalle. Tilanteet kiristyvät hyvin äkkiä peruuttamattomalle tasolle, jos molemmat puhuvat, mutta kumpikaan ei kuuntele tai sitten ei vaan pysty ymmärtämään toisen näkökulmaa. Itse sorrun usein siihen, että kuulen toisen puheesta vain ne huonot asiat tai väännän hyvätkin asiat omalta kannaltani huonoksi. Mies ei voi sitä sietää, vaan kyselee, että onko pakko miettiä asioita nais-kommentin kautta.

Esimerkki 1.

Mies sanoo: "Voitaisiinko käydä tämä keskustelu vaikka jonain muuna ajankohtana, kello on nyt 02 ja minä haluaisin oikeasti nukkua, koska en pysy enää hereillä". Nainen kuulee: "Ei voisi vähempää kiinnostaa mitä horiset, ole jo hiljaa".

Esimerkki 2.

Mies sanoo: "Miksi olet nykyään kauhean masentunut ja innoton, itsesäälissä rypeminen ei oikeasti ole hyvä juttu. Olen sinusta huolissani ja haluaisin auttaa, kunhan vaan kerrot miten." Nainen kuulee: "Sinäkin oot vaan tuommoinen laiska paska, voisit yrittää vähän enemmän, minulla olisi muutakin tekemistä, kuin paapoa sinua". 

Ja näiden jälkeenhän keskustelu on kerrassaan ihanalla tasolla?

Yritän toki ajatella, että olen kehittynyt tällä saralla jo paljon. Tänäkin aamuna sain (sitten lopulta) viimein sanottua sen, mikä painaa ja mikä on vialla. Mutta tulipahan käytettyä yö ja aamu murjottamiseen, inhottavaan nälvimiseen ja mököttämiseen ennen sitä. Luonnostaan puheliaana ihmisenä olen huomannut, että parhain ase murjottamisessa on se, kun yhtäkkiä olenkin ihan hiljaa. Se tekee toisen osapuolen aivan hulluksi. Huonoa siinä on se, että jossain vaiheessa en osaa sitä itsekkään enää lopettaa. Tietyn rajan jälkeen puhuminen olisi jollakin kieroutuneella tavalla "luovuttamista", vaikka kyse oikeasti olisikin ihan vaan asioiden selvittämisestä.

Sitä olen miettinyt jo kauan, että miksi hemmetissä mulle iskee aina keskellä yötä nuo keskustelu-tarpeet? Minä en ihan oikeasti tee sitä tahallani, en osaa selittää sitä itsekään. Olisi siinä vaiheessa vaan niin paljon helpompaa (ja säästyttäisiin paljolta pahalta mieleltä), jos tuo toinen osapuoli ei olisi niin helposti nukahtava tapaus...

En tiedä miksi tämän asian halusin teille kaikille jakaa. Ehkä osaltaan halusin myös tätä kautta pyytää vielä kerran anteeksi siltä kaikken rakkaimmalta. Anteeksi. Tule turvallisesti kotiin, minulla on sinua ikävä.

Luuseriko?

Tänään oli taas sarjassamme "minäkö luuseri?" -hetki.

Yliopistolta soitteli joku oikein iloisen kuuloinen ihminen ja kyseli, että minähän olen heiltä valmistunut ja olisinko kiinnostunut tulemaan heidän alumnipäivässään puhumaan opiskelijoille työllistymisestä ja työstäni ja samaan aikaan tämä ihminen kysyi, että missä olen töissä.

Eihän siihen voinut muuta kuin revetä nauruun ja sanoa, että tulisin kyllä oikein mielelläni, mutta ei ole oikein mistä puhua, koska olen tällä hetkellä työtön.

Uaaaaah.

Pääsin sitten suosittelemaan puhujaksi hyvää ystävääni. Jee, mikä fiilis.

Edistystä

Noniin. Syksyn touhutkin edistyvät (nyt on pakko antaa kunniaa miehelle, mie suoraan sanottuna en oo tehny mitään järkevää viime aikoina) :).

• nurmikon leikkaaminen
• omenapuun ympärille verkko
• kukkapenkki, mitä pitäisi tehdä?
• autotallin siivous
• grilli suojaan
• ruohonleikkuri varastoon
• roskat (vihdoin) kaatopaikalle
• muutenkin pihan viimeistely talvikuntoon

Mukavia työ-uutisia tuli tänään myös veljeltä, tuli tosi hyvä mieli siitä, että edes joku onnistuu työpaikan löytämisessä meidänkin perheessä! Jee!

Itselläni tilanne on ns. "päällä". Saatan mennä tukirahojen avulla hommiin miehen kanssa samalle työpaikalle. Sinne kun ei muuten pääsiskään, kun ei heillä ole varaa palkata ketään ilman tukirahoitusta. Olin eilen siellä juttelemassa ja ihan mukavalta näyttää :) Siinä mielessä olisi hyvä homma, että olisipahan jotain tekemistä, saisin lisää työkokemusta ja samaan aikaan voin kuitenkin hakea muitakin hommia. Ja ainahan on parempi, että olen tekemässä jotain, kuin että makaisin vaan kotona toimettomana. Piristäisihän se edes mieltä ja voisinpahan auttaa heitä purkamaan vähän työtaakkaa omalla tekemiselläni. Plussaa olisi sekin, että koska olen aikalailla liian koulutettu siihen hommaan, ne oli siellä jo harkinneet, että mihin muuhun hommaan mua voisi siellä ehkä käyttää. Kaikki kokemus olisi hyvästä, joten sinällään mukavalta kuulostaa. Ja toisaalta mun ja miehen työajat on ihan erilaiset, joten voitaisiin moikata toisiamme vaikka kahvihuoneessa edes kerran päivässä :). Noh, katsotaan nyt mitä tästä tulee (olen jo niin epäluuloinen, että mietin uskallanko tätä täällä vielä edes ääneen sanoa, kun kuitenkin käy huonosti).

Se, että saisin samalla muutakin ajateltavaa, on myös aika hieno homma. Tuntuu välillä niin älyttömältä, kun elämä pyörii vain työttömyyden ja työhaastatteluiden ja hakemusten ympärillä. Pitäisihän sitä muutakin olla. Vesijumpan lisäksi pitäisi yrittää lisätä elämään muutenkin vähän lisää liikuntaa. Sekin piristäisi mieltä paljon ja auttaisi siihen jaksamiseen. Se vaan on aika iso ajattelutavan ja elämäntapojen muutos. Mie olen ollu aina tosi huono liikkumaan yhtään mihinkään ja missään. Pitäisi siis muuttaa omaa ajatteluaan aika radikaalisti järkevämpään suuntaan. Tuo vesijumppa-homma on jo aloitus, mutta päättäväisyyttä asian suhteen pitäisi löytää jostakin itsestään vielä rutkasti enemmän.