Äidit ja tyttäret

Mulla on varmaan maailman parhaat appivanhemmat. He ovat tulossa kylään parin tunnin päästä ja ovat meillä sitten onneksi ihan muutaman päivän, jotta keretään taas vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Toiselta puolelta Suomea on aina vaikea tänne matkustaa, varsinkin kun työt ym. haittaavat lomien järjestelyä. Mieheni isä on nyt jäämässä eläkkeelle ja anoppi ensi syksynä, joten sitten näkeminen helpottuu ehkä joiltakin osin. Itsellä on vaan niin paha mieli siitä, että emme käy siellä tarpeeksi, vaikka he sen ymmärtävätkin.

Tulen muistamaan aina sen, miten häitä järjestellessä oltiin käymässä miehen kotona ja anopin kanssa häärättiin kaikenlaista ja yhtäkkiä hän totesi, miten on niin mukavaa, kun hänellä on kaksi poikaa ja nyt miniöistä on mahdollista saada niitä tyttäriäkin. Että olen hänelle kuin oma tytär.

Omasta äidistäni muistan sen, kun appivanhempani olivat ensimmäistä kertaa tulossa vanhempieni luokse kylään (me olimme silloin jo kihloissa), huseerasi äitini aivan höpelönä ympäriinsä ja panikoi mm. onko postilaatikon ympäriltä leikattu nurmikko. Kaiken piti olla ihan täydellistä. Ja sitten kun he toisensa tapasivat, rentoutui äitini selvästi ja kuiskasi minulle jälkeenpäin, että "ihan mukavia ja tavallisia ihmisiähän he olivat"Ai todellako?  Enpä olisi mitenkään uskonut :) Äidit on välillä sellaisia. Oma äitini varsinkin. Olen perinyt niin paljon tuota höösäys-puolta, että saa nähdä millaiseksi se vielä tästä kehittyy iän myötä. Toisaalta toivoisin myös, että omalta äidiltäni olisin perinyt sen kaikkitietävyyden. Se on ilmeisesti joku äitien mystinen ominaisuus. He tietävät aina tavaroiden paikat ja toisten asiat. Äidille on ihan turha mennä kertomaan mitään "uutisena", koska se on kuitenkin tiennyt sen jotenkin. Aivan sama mistä on kysymys. Äidille riittää pelkkä kulmakarvan värähdys, ja se onkii siitä tietoonsa kaikki salaisuudet. Semmoisia on äidit.

Epätoivo iskee.

Jenni Vartiainen - Missä muruseni on

Tämä biisi on meikäläiseen kolahtanut ja kovaa. Luukutan sitä kotona yksinäni ihan täysillä. Jostain syystä nämä suomalaiset naisartistit on saanu mut viime aikoina innostumaan musiikista taas pitkästä aikaa. Jenni ja toisaalta myös Johanna Kurkela sytyttää ja biisit on oikeesti hyviä. Pitäis jostain repiä rahat ja käydä ostamassa levyjä. En ole pitkään aikaan musiikkia itselleni ostanut ja nyt tuntuis siltä, että nuo levyt kyllä haluaisin.

Gradu edistyy ja ei edisty. Sain VIHDOIN valmiiksi ne saamarin tilastot. Nyt on jotenkin orpo-olo, kun pitäisi jatkaa tästä eteenpäin ja en tiedä mistä aloittaa. Tekemistä on niin valtavasti ja se tuntuu ihan mursertavalta. Uaaah, mä en saa tuota varmaan ikinä valmiiksi..

P.S. I love you

Tuo elokuva tappaa minut joka kerta.

Ei ole kenellekään uusi asia, että minuun tuollaiset hömpät kolahtaa. Mutta on kaksi elokuvaa ollut aina ylitse muiden. Holiday (joka on vaan ihan mahtava, jestas mikä tunnelma) ja tämä P.S. I love you. Holidayssa on ihan jees tunnelma ja sellainen hyvä mieli, mutta voi luoja tätä toista. Ei ole olemassa toista elokuvaa, joka saa mut itkemään heti ensimmäisestä minuutista alkaen. Itkin nytkin siis 2,5 tuntia putkeen, mainostauoilla kävin vessassa ja keittämässä teetä ja niistin nenäni. Muuten: pelkkää ja totaalista itkemistä. Olen lukenut tuon kirjana joskus vuosia sitten ja pitäis varmaan testata uudestaan, että saako samanlaiset oireet kirjakin aikaiseksi vai johtuuko se vaan tuosta elokuvasta. Sen ensimmäiset kymmenen minuuttia on vaan niin meikäläisen ja miehen elämästä, niin perus-riita kuin voi ikinä olla. Ja jotenkin se ajatus, että toiselta tulee kirjeitä kuoleman jälkeenkin on niin riipaiseva, että voi hyvä jumala sentään minä olen tolaltani pelkästä ajatuksesta. Ja siihen soppaan kun lisätään musiikki ja irlantilaiset miehet ja maisemat niin voi juupeli sentään.

Olo on aika piestyn oloinen. Olen vielä kaikenlisäksi kipeä jo kolmatta viikkoa, kahden ensimmäisen viikon oireita olivat kurkkukipu ja lämpö. Nyt uutena kehiin tuli nuha. Oi miten ihastuttavaa.

Mies suuttui mulle tänään, ja pakotti lepäämään väkisin. Ahdistaa vaan, kun pitäis gradua tehdä höpelönä, enkä joutais lepäilemään.

Kissat sai mut repeämään tuon leffan lopussa ihan totaalisesti. Olin siis jo itkenyt 2 tuntia 25 minuuttia putkeen ja silmät oli melkein muurautunu umpeen. Albus tuli lähelle ja katsoi minua hämmentyneen näköisenä. Hyppäsi syliin ja rupesi kehräämään. Vähän ajan päästä Sepi tuli kans paikalle. Raukat säikähti, että mikä mulla on ja miksi rääyn kuin hullu. Tuli vaan sellainen hullu-kissanainen olo, peiton alla teekupposen kanssa katson hömppäelokuvaa yksin kotona itkien pimeässä ja vain kissat on seurana. Onko kliseisempää kuultu?

Odotan mieheltä puhelua, se lupasi soittaa, kun tiesi, että katson tuota elokuvaa ja itken yksinäni. Pitäisköhän meidän lähteä sinne häämatkalle "sitten joskus" vaikka Irlantiin ja Skotlantiin? Voi hyvää päivää, itkisin siellä varmaan onnessani joka päivä pelkkien maisemien takia. Mie olen niin pöhelö.

P.S. minä rakastan sinua rakkaani, aina ja ikuisesti.

Lahopää

eli minä.

Tapaus 1. Mies laittoi aamulla uuniin tulen, jotta vähän lämpiäis, kun on luvattu kylymää keliä. No minä muistin sen äsken, että oishan sitä pitäny välillä sekoitella ja laitella uusia puita. No ei tarvi enää..pitää varmaan kohta muistaa (eli huomenna) pudotella tuhkat ja laittaa pelti kiinni, nyt siellä oli vielä pari kissansilmää...

Tapaus 2. Rupesin laittamaan itselleni ruokaa (mies piti eilen karmeen puhuttelun, kun mie vaan jugurtilla täällä elän) ja pistin veden kiehumaan makarooneja varten. Lähdin sitten jatkamaan gradun parissa "vähäksi aikaa" tietokoneelle ja tuurilla lähdin hakemaan jotain tuolta olkkarista, kun huomasin, että liedellähän kiehuu kattila. No onneksi siinä vielä oli vähän vettä pohjalla, ettei ihan menny kattila pilalle...

Mitä opimme tästä? Mulle pitäis hankkia varmaan holhooja.

Sekavaa höpinää

Siivosin tänään. Mies oli töissä, joten sain pitkästä aikaa siivota ihan rauhassa ja kunnolla yksikseni. Oli jopa ihan mukavaa :) Ei tarvinnu yhtään tapella siitä, että miksi pölyt pyyhitään ennen imurointia ja miksi tavarat laitetaan ensin paikoilleen ja vasta sitten kannattaa siivota. Jätin minä sille kasan mattoja puisteltavaksi, se on miesten hommaa. Piste.

Sepi-raukka taas pelkäsi imuria kuollakseen. Voi toista :(

Ihan kivoja syyspäiviä on ollut nyt pari päivää. Ulkonakin tehtiin vähän hommia toissapäivänä, leikattiin nurmi, revin vähän kuivia oksia ym. kasaan ja laitettiin omenapuulle jo verkko, ettei jänikset sitä talvella popsi. Vietiin grilli autotalliin ja muutenkin vähän katsottiin, että miltä piha näyttää, jos vaikka lumen pukkais. Onhan se kohta jo lokakuu ja sekin on ihan mahdollista. Ensi kesänä pitää kyllä käyttää aikaa noihin pensaisiin ja puihin, omenapuu pitää leikellä ja kirsikkapuulle pitää keksiä jotain, osa oksista näyttää kuolleelta, joten pitää sitä ens keväänä vähän väsäillä. Samoin mie julistin sodan kiveyksen välissä kasvaville sammalille. Odottakaahan ensi kevättä, niin mie hävitän teidät pois!!

On se vammasta miten paljon omakotitalossa onkaan tekemistä, ja miten ei vaan osaa. Mua pelottaa kamalasti, että me tyritään tässä jotain ja tämä menee ihan pilalle tämä talo. No, kysyä onneksi aina saa, jos ei itse osaa :)

Gradun kanssa on ollut pari päivää hiljaista. Vietettiin "laatuaikaa" miehen kanssa. Riitelyksihän sekin lopulta meni, mutta onneksi saatiin selviteltyä sekin. Ei olekaan pitkään aikaan tarvinnu kauheesti tapella. Oli sekin aika, kun mitään muuta ei tehty. Toisaalta silloin mies oli toisella puolella Suomea koulussa, joten se kiristi tunnelmaa ihan kiitettävästi. Mun pitäis vaan hirveesti keskittyä siihen, että osaisin sanoa mikä painaa, enkä vaan murjottaisi. Se on ihan hirvittävän vaikeeta mulle ja mä sen kyllä tiedostan. Ja yritän ja yritän. Onneksi tuo mies on hullu ja rakastaa mua tämmöisenä. En voi sitä ymmärtää aina välillä :)

Huomenna siis jatkuu gradu-touhut, taulukointia olen tehnyt ja vielä ois muutama vuosi tekemättä ja pari haastattelua ois luvassa. Pitäis muistaa tarkistaa vähän niitä kysymyksiä etukäteen...