Huhhuijaa

Minut yllätettiin tänään todella isosti tarjoamalla isompia ja vastuullisempia hommia. Kyseessä ei siis ole työpaikka, mutta voi jee minkälaiset hommat! Olen nyt vähän hämilläni ja mitään en tod. ole päättänyt tai vastannut ja minä en sitä vielä yksinään päätä, joten voi olla että mua ei siihen haluta, mutta silti!!! Ja tämä on siis ihan hyshys-asiaa, siksi en sano yhtään mitään muuta :)

Mie olen selkeesti ihan hullu :)

Ainiin ja olen taas viettänyt pari päivää maistraatissa. Meni niin hermot tähän lusmuiluun, että pakko kai tässä on jotain saada tuon gradun osalta aikaiseksi. Ärsyttävintä hommaa on taulukoiden pakertaminen excelillä, (ja tuotakaan sanaa en vaan osaa kirjoittaa)  voi jeesus. Osaisin ees käyttää sitä kunnolla, niin ois varmaan helpompaa....mut kassellaan kassellaan. Ehkä tämä tästä. Ainut mitä varmuudella saan aikaiseksi on niskajumit. Mun toinen käsi (se sama edelleen) on kohta taas ihan täysin toimintakunnottomana. Sattuu. Siispä iltaisin nappailen ystäviäni Sirdoja, jotta saisin nukuttua. On se elämä varsinkin tietokoneiden kanssa niin ihanaa.

Kävin kandinohjaajan puheilla ja se houkutteli mua jatko-opiskelijaksi. Työtön tohtori ois kuulemma paljon kivempi kuin työtön maisteri. Ja minä tietysti olen sen verran hullu, että rupesin miettimään asiaa ihan tosissani. Että ei muuta kuin huhhuijaa vaan kaikille! :)

Lapset ja lapsenmieliset

Jos en ole aikaisemmin muistanut asiasta sanoa, niin toivoisin että blogiani ei linkitettäisi mihinkään, nämä tekstit ovat yleensä aika henkilökohtaisia, vaikka en nimiä koskaan mainitsekaan ym., mutta tekstit on tarkoitettu lähinnä ihan muutamien ystävien luettavaksi, jos heillä sattuu tämä osoitteeni olemaan vielä tallessa. En siis mainosta tekstejäni missään. Lukekaa, jos kiinnostaa, mutta olisi myös hienoa, jos ilmoittaisitte itsestänne minulle jotenkin, jotta tietäisin vähän ketä täällä käy. Kiitoksia :)

Ja sitten itse asiaan.

Kävin vähän aikaa sitten vierailulla kummitytön ja hänen perheensä luona. Oli todella kiva nähdä nappuloita pitkästä aikaa, olihan siitä vierähtänyt varmaan vuosi, kun viimeksi olin heillä vähän pitempään vieraillut. Kummiteltavalla oli siis syntymäpäivät. Aika menee todella nopeasti, se tuli taas todistettua.

Päivät oli pitkiä, käänsin siellä unirytmini normaaliksi kertaheitolla, kun tytöt herättivät minut aamuisin kälätyksellään n. klo 06.30-07.30. Yllättävän nopeasti rupesi iltaisin nukuttamaan jo siinä yhdeksän aikaan :). Päiviin kuului vähän ulkoilua ja piirtämistä ja leikkejä. Kummityttöni on hullaantunut kissoihin ja siitäkös minä tykkään :) Esitin viikon aikana äiti-kissaa useampaan otteeseen. Viikon parasta antia oli myös keskustelut perheen äidin kanssa, vieras täältä kotimaakunnasta oli selvästi tarpeen pitkästä aikaa.

Yhtenä päivänä sain jopa gradujuttujakin tehtyä, vaikka se aiheuttikin pientä raivarinpoikasta kummitytön suunnalta, kun en suostunutkaan äiti-kissaksi silloin kun hän olisi halunnut...noooh, aina ei saa mitä haluaa :) Junamatka takaisin kotiin oli aivan ihanan rauhallinen ja luin kirjaa koko matkan aivan omassa rauhassani. Kotona huokasin syvään miehelle, että on ne lapset ihan mukavia, mutta ei kyllä omia minulle pitkään aikaan tai jos koskaan. Olen tällä hetkellä ihan iloinen siitäkin, että en ruvennut luokanopettajaksi, vaikka välillä olen sitä harmitellutkin, koska olisi selvä ammatti mitä tehdä ja töitäkin olisi täällä suunnalla Suomea paremmin saatavissa. Mutta ehkä on ihan hyvä näin. Mä olen mielelläni mukava täti ja varsinkin tätitettävälleni yritän olla maailman paras täti, ja kaverien lapsia voin hoitaa mielelläni ja muutenkin haluan ehdottomasti olla heidän kanssaan tekemisissä ja mukana heidän elämässään, mutta on se ihan mukavaa olla kotona ihan rauhassa miehen kanssa kahdestaan. Kissatkin välillä käy hermoon, mutta ne onneksi suureksi osaksi huolehtii itsestään, eikä pääse osoittamaan saamaansa huonoa kotikasvatusta tuolla maailmalla ihan kaikille ;) Lapsien hankkimisessa (on vähän huono sana, mutta en nyt jaksa keksiä parempaakaan) on nimittäin kaikkein pelottavinta se, että miten niistä muka saisi kasvatettua jotain muuta kuin riiviöitä? Mä olisin vaan koko ajan omien lasten kanssa paniikissa siitä, että mitä kaikkea kamalaa ne mukulat keksisi tehdä ja sit mä joutuisin olemaan vaan koko ajan hirvittävän pahalla päällä ja vihainen, mitä kivaa se nyt on niille lapsillekaan? Äiti vaan huutaa ja meuhkaa, juu ei :)

Jossain vaiheessa mietin paljonkin sitä, että jos en oikeasti halua koskaan lapsia, olenko jotenkin kamala mutaatio? Mutta se ajatus on jo muokkautumassa päässä sellaiseksi, että miksi minun pitäisi toisten ihmisten odotusten vuoksi tai yhteiskunnan odotusten vuoksi tehdä lapsia, jos en oikeasti sitä ajatusta omakseni tunne? Eikös ole parempi, että niitä lapsia oikeasti haluaa, jos niitä tekee (ja siis ylipäätään saa, eihän sekään ole mitenkään helppo homma nykyään). JA tässä tilanteessa kun mies on selvästi äärimmäisen huojentunut siitä, että minä en ainakaan tällä hetkellä tunnu niitä haluavan. Olisi eri asia miettiä asiaa sitten, jos toinen niitä kovasti haluaisi. En tiedä, toisaalta olen hirmuisen onnellinen siitä, että meillä on aikaa miettiä tätäkin asiaa vielä vuosia, mikään hirvittävä kiire päätöksille ei onneksi ole.

On ollut hienoa huomata, että kun kavereille olen vihdoin uskaltanut ajatuksistani avautua ihan suoraan, ei vastassa ole ollut mitään ihmettelyä. Rakkaat ystäväni eivät ole pettäneet tässäkään. On ihanaa huomata, että jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa ja ainakaan päin naamaa niitä ratkaisuja ei arvostella. Hienoa, että ystäväpiirissäni hyväksytään näin hyvin erilaiset ajatukset ja elämäntilanteet! Aina niin hyvin ei ole asiat, hirvittävän paljon tämä "onnellisesti lapsettomuus" aiheuttaa sellaisia negatiivisia tunteita, ainakin yleisesti. Miksi sitä tarvitsee puolustella, miksi ei voisi tehdä omia ratkaisuja ihan oman elämäntilanteen mukaan? Se loukkaa paljon, että sanotaan naisen olevan oikea nainen vasta kun on saanut lapsia tai että lapseton ei voisi tietää mitään elämästä, kun ei niitä lapsia ole. Eikös jokainen saa elää elämäänsä ihan omalla tavallaan ja juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu? Toki elämänkumppani on otettava huomioon, mutta ei kai muilla pitäisi olla tuohon ratkaisuun mitään sanomista tai sananvaltaa?

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ne ystävistäni ja läheisistäni, jotka ovat päätyneet lapsia hankkimaan/haluamaan, ovat varmaan rohkeimpia ihmisiä maailmassa. Vaatii paljon rohkeutta hypätä johonkin noin pelottavaan (minun mielestäni) ja ihan tuntemattomaan.

Skitsointa on se, että mulla on silti ollut jo monta vuotta tiedossa, minkä nimen haluaisin pojalleni antaa ja tytönkin nimiä olen listannut joskus tylsyyksissäni jopa paperille. Samoin monta kertaa olen miehelle kommentoinut asioita tyyliin "sitten joskus jos meillä on lapsia, niin pitää muistaa että...", viimeksi eilen paasasin siitä, että niille mukuloille ei KOSKAAN osteta mitään mopoa tai skootteria. Ei penskat semmosia tarvi, pyörät ja bussit kulkee ja vanhemmat voi kuskata. Ja omaa autoakaan ei taatusti osteta, kun meidän perheessä niitä tulee olemaan kaksi joka tapauksessa oli lapsia tai ei. Että mistä ihmeestä ne nämä paasaukset sitten tulevat?! Mä olen ihan sekopää..tai sitten mä vaan tykkään paasata asiasta kuin asiasta, oli se aihe ajankohtainen tai ei :)

Viimeksi kertoillessani ajatuksia omalle äidilleni tuon kummityttö-reissun jälkeen äitini tuntui aivan hätääntyvän: "mutta ne omat lapset on sitten ihan eri asia ja pälpälpälpäl....". Voi ollakin, mutta entäs jos en niitä oikeasti halua? Olenko sitten jotenkin maailman huonoin tytär? Ei kai niitä lapsia isovanhemmille tehdä?

Anteeksi tämä suora avautumiseni. Saatan poistaa tämän kirjoituksen, jos rupeaa liikaa ahdistamaan, mutta antaa nyt mennä toistaiseksi...

Köyhyys iskee

Jahas, se tuli sitten tästä perheestä kerralla köyhiä. Mentiin sitten tilaamaan itsellemme ilmalämpöpumppu. Toisaalta sillä ois tarkoitus säästää sähkölaskussa (nimim. viime talvi, huhhuh), mutta onhan tuo aika kallis laitos näin yhtäkkiä huitasta tuohon seinään.

Raha-tuskaa ei paranna yhtään se, että mä panikoin jo valmiiksi mun tulevaa työttömyyttäni. Kävin eilen ekaa kertaa tutkimassa netissä tämän alueen työtilannetta. Voi jeesus sentään. Yksi paikka oli mitä voisin kuvitella hakevani (ja johon voisin kuvitella pääseväni) ja sekin oli 120 km päässä kotoa. Että joo. Ja työkkärin kanssa ei huvita kyllä yhtään toimia. En ole koskaan elämässäni ollut aikasemmin työtön, AINA  on jotain löytynyt/järjestynyt, joten tuleva pelottaa ihan älyttömästi. En usko, että pääsen päivärahoille (suattaa olla, että ei tuo työehto-hommeli täyty mun osalta, kun on monta kuukautta ollu, etten ole työpaikalla käynytkään) ja työmarkkinatukeen vaikuttaa miehen tulot. Voi perse. En siis varmaan saa sieltä yhtään mitään? Miten ihmeessä työttömät saa sieltä jotain rahaa? Onneksi sentään miehellä on vakitulot, niin saadaan EHKÄ asuntolaina maksettua. Mutta muuta ei sitten tehdäkään. Kiva elellä miehen siivellä täysin..namnam.

En tiedä mitä tässä pitäis tehdä (okei, ensin toki tuo gradu, jotta tämä paniikki-tilanne ois edes mahdollinen), mutta survonko mie väkisin itteni jonnekin, minne mie muka pääsisin, enhän mie osaa mitään. Ja tuo työkkäri/kela -show on jotain niin älytöntä, että en ees halua tietää mitä kaikkea sinne pitäis tietää ja viedä ja osata. Ne pystyy sumuttamaan mua ihan 6-0, kun mulla ei ole tietämystä noista asioista.

Mies sai työkkäristä niin karmeeta kohtelua viime keväänä vuosi sitten, että huhhuh. Vasta kun työkkäritätille selvisi, mikä mies oli oikeesti ammatiltaan ja MIKSI se oli työttömänä (ei omaa syytään, vaan siksi ettei töitä yksinkertaisesti koko Suomessa ollut), niin muuttui ääni ystävällisemmäksi. Siihen asti kohteli kuin jotain pohjasakkaa, joka vaan makaa jossain sohvalla, eikä työnkäynti kiinnosta. Kiva kiitos siitäkin yleistyksestä. Jos on nuori mieshenkilö, niin ei se tarkoita, että ei töitä halua. Prkl. Lisää hirvittävästi mun motivaatiota näyttää naamaani tuossa puljussa, olen vain yksi työtön maisteri lisää. Enkä TODELLAKAAN halua lähteä mihinkään hanttihommiin. Jos ois sairaanhoitaja/rakennusmies/pitsantekijä/kirjanpitäjä/mikä tahansa muu kuin mun ala, niin töitä ois. Mutta ei tuo sairaanhoito oikein ole mun unelmatyötä. Todellakaan.

Voi elämä taas tätä touhua.

Olen demoni. Toinen silmä on ihan punainen..johan tuo käsi vähän paranikin, että saadaan toinen vaiva tilalle. huokaus.

PRKL

Hajosi sitten käsi. Lapaluusta asti vasen puoli ihan jumissa ja säteilee kipu koko käteen, koskee ihan saamaristi. Pakottaa koko ajan ja koskee PALJON, kun kättä/päätä liikuttaa. Hirmu kiva. Enpä sitten kirjoittanu gradua tänään/tehny mitään järkevää, kun on semmoinen tuskanhiki päällänsä koko ajan. Kävin apteekista jotain ketorin-geeliä ja icepoweria. Jos helpottais yöunia jotenkin. Armas naapuri tuli vastaan päivällä ja kerrankin avasin suuni järkevään aikaan, kun muistin naapurin olevan ammatiltaan lääkäri. Kuunteli oireita hetkisen ja sanoi tulevansa reseptin kanssa kohta käymään. Huomenna pitäis käydä hakemassa jotain lihasrelaksantti-nappeja apteekista tuolla paperilla, että saisi edes nukuttua. Viime yö oli ihan tuskaa ja mies-raukka ei tienny miten päin ois ollu, kun vaimo itkee sylissä ja pienestäkin hipaisusta vaan itkin entistä kovempaa.

Mutta jospa se tästä. Toivotaan, että menee ohi suht nopeasti, että pääsee taas tekemään normaalijuttuja. En vain voi ymmärtää, että mistäs tämä nyt tuli?

Kissa-Albus ei ole tehnyt elämää yhtään sen helpommaksi. Olen niin huutanut sille taas, kun tekis mieli tehdä tuosta karvaläjästä rukkaset samantien. Raukka haluaisi vain jonkun leikkikaveriksi, kyllä mie sen tiedän, mutta voisko PERKELE olla hyppimättä pöydillä, kun sattuu tuohon käteen ja en jaksais silloin juosta sen perässä kiskomassa sitä pöydiltä pois. Saamarin katti. Tulis nyt ees vaan syliin ja lievittäis tätä pahaa mieltä hurisemalla.

Mies on töissä ja minuun sattuu liikaa. Ei ollu siis hyvä päivä tänään.